Kuningaskunnan salaisuus

Naapurissa liehui eilen Ruotsin lippu puolitangossa. Ruotsi suruliputti Prinsessa Lilianin  kuoleman johdosta. Walesilaisen kaivosmiehen tytär saa kuninkaalliset hautajaiset ja Euroopan kuningashuoneiden edustajia odotetaan hautajaisvieraiksi.

Eilisen lehti kertasi jo nuoremmille sukupolville tuntemattoman tarinan Lilianin asemasta Ruotsissa. Kun hän ja Prinssi Bertil alkoivat seurustella, pian sen jälkeen nykyisen kuninkaan isä kuoli äkillisesti. Prinssi Bertil jäi kruununperimysjärjestyksessä ainoaksi omasta sukupolvestaan, kun hänen muut veljensä olivat luopuneet asemastaan avioiduttuaan aatelittomien kanssa. Varmistaakseen kruunun säilymisen Bernadotten suvulla Prinssi Bertil uhrasi oman onnensa eikä isänsä määräyksestä avioitunut Lilianin kanssa. Pariskunta kuitenkin eli yhdessä, heidän suhteensa oli Ruotsin julkinen salaisuus yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ja  he avioituivat vasta prinsessan ollessa 61-vuotias nykyisen kuninkaan astuttua valtaistuimelle.

Yleensä en kovin paljoa seuraa kuninkaallisten tekemisiä eivätkä heidä kihlansa, häänsä ja ristiäisensä herätä erityistä kiinnostusta. Nyt kuitenkin Prinsessa Lilianin kuolema tuli sattumalta lähelle. Olimme lauantaina lounaalla, kun kuningaspari tuli samaan ravintolaan syömään. Ajattelin mielestäni vitsikkäästi, että kun jatkuvasti syö viiriäisenmunia tyrnikastikkeessa ja tryffelikuorrutettua karitsanselystä ruokajuomana chateau de richeliue vuodelta 1998, niin pakostikin joskus tekee mieli tavallista kotiruokaa.

Mutta syy lohturuoan nauttimiseen olikin paljon normaalimpi. Oli tullut aika. Nuorisolle oli lähetetty viesti, että bailaaminen seis, nyt on tultava kotiin ensimmäisellä yksityiskoneella. Ajatukset risteilivät yhteisissä muistoissa, kuolinvuoteella ja tulevissa hautajaisjärjestelyissä. Monenlaista miettimistä, miten ensi viikon  valtiovierailu, entä vaikuttaako tämä nyt hääjärjestelyihin? Kun ei vielä silloin voinut tietää, kuinka kauan viimeinen vaihe kestää, paras ainakin syödä tukevasti. Toisaalta tätä oli odotettukin, pitkälle edennyttä alzheimerin tautia sairastaneen kuolema on kuin kadottaisi avaimen oveen, jota ei muutenkaan enää saisi auki. Silti se tulee yllätyksenä.

Niin prinsessa kuin meidän muidenkin elämä näyttäytyy kokonaisena vasta sen päätyttyä. Samalla kun Ruotsi suree se kysyy itseltään, miksi tämän herttaisenoloisen ihmisen piti kieltää itseltään normaali perhe-elämä, lapset, miehensä rinnalla edustaminen? Avioituminen eläkeiän kynnyksellä, lukuisat edustustilaisuudet ja kuninkaalliset hautajaiset eivät palauta elämän parasta aikaa prinsessallekaan.
 

Naisrauhan palautus

Kuukausi sitten retkeilimme Petrassa Jordaniassa. Matkalla vuosisatoja unohduksissa olleelle kallioon hakatulle luostarille kohtasimme turistien kanssa kauppaa tekeviä beduiininaisia. Olin jo läkähdyksissäni, kun ylemmällä kallionkielekkeellä seissyt kuvan Hanan kajautti minulle pyynnön ottaa vesiasiastian matkaani. Hänen kallioseinämien vahvistama äänensä oli niin vaikuttava, että kiltisti otin veden kantaakseni. Laskeutuessamme luostarilta saimme palkkioksi annokset beduiiniteetä. Samalla tuli vaihdettua kuulumiset. Bisnes on alamaissa, ei lainkaan kauppaa pariin päivään. Naisten välinen ystävyys syntyi hetkessä. Hanan olisi halunnut minulta jonkun muiston itsestäni, pelkkä ostoksista annettu raha ei riittänyt. Siinä hetkessä en keksinyt retkireppuni sisällöstä mitään luovutettavaa, vasta hotellilla tajusin, että hänellä olisi varmaan ollut käyttöä uudelle hiusharjalleni.

 "Miten mukavia ne beduiininaiset olivatkaan, kun heidän kanssaan jutteli", kommentti kuului myöhemmin retkibussissa myös kanssamatkustajilta. Hananin ja hänen kollegoidensa työskentelyolosuhteissa ei ole kehumista. Nuori tyttö joutuu kiipeämään päivittäin raskaan työmatkan kalliokielekkeelle, jossa vain teltan kangas suojaa auringolta ja kylmältä. Tietysti hän saattaa myös asua kallioluolissa, välttyy työmatkalta ja lämpötilaerot ovat pienempiä, muuta hyvää en yhden luola-asunnon nähtyäni niissä keksi.

Spontaani naisten välistä ystävyyttä syntyy jatkuvasti sekä reaali- että virtuaalimaailmassa.  Ilman nettiä en tuntisi ystävyyttä tosielämässä tuiki tuntemattomien blogiystävien ja palstakavereiden kanssa. Toki netissä myös naiset purkavat kiukkuaan, mutta netin tympeydet voin ohittaa, enhän edes tunne koko ihmistä. Tosielämässä ei voi samalla tavalla siirtyä seuraavalle sivulle. Kaikki eivät kuitenkaan surffaa eteenpäin laannuttaakseen nettiraivonsa.

Tietotekniikan kehitys tuntuu synnyttäneen oman vihan lajin, naisvihan. Ruotsissa on jo Birger Jarlin aikaan julistettu naisrauha, kvinnofrid, mutta nyt täällä on nostanut päätään kvinnohat. Vai onko se aina ollut olemassa, nyt vain kaikilla on mahdollisuus purkaa nettiin patoumansa?

Joku selitti naisvihaa vastareaktioksi naisten aseman kehitykselle. Suffragetteja vihattiin, feministiliikkeen pioneereja vihattiin, nyt vihataan naisia jos he ovat eri mieltä jostain. Jos naisen työ ei miellytä, voi moittia sen ja heittää sitten vielä päälle naisvihaa huokuvan solvauksen. Politiikkaan, talouselämään tai mediaan osallistunut nainen ei ainoastaan joudu puolustamaan mielipiteitään, hän joutuu myös kestämään naiseuteensa kohdistuvat tölväykset. Netin lisäksi osa niistä tapahtuu tosielämässä, usein vaivihkaa ja huumorin valepuvussa.

Nettiviha ja tosielämäviha eivät ole toisistaan irrallisia ilmiöitä, viha kuin viha. Tarvitaan uutta naisrauhaa, ajattelua, jossa naista saa kyllä kritisoida mutta ei huoritella. 

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

Ps. Paljon hauskempi ja osuvampi naistenpäivän postaus löytyy täältä.

Matalien portaitten saari

Olen ennenkin täällä blogissa kertonut haaveestamme muuttaa lämpimämpiin maihin. Malta tuntuisi mahdolliselta. Brittivallan jäljiltä siellä osataan englantia ja ajetaan väärällä puolella tietä, kesä on ehkä liiankin kuuma, talvella on kosteaa ja viileää, mutta aurinkoa ja lämmintä huomattavasti enemmän kuin näillä pohjoisilla leveysasteilla. Jos helteitä on muutama kuukausi, ja muina aikoina mittarilukemat painuvat vain  syys- tai toukokuun lukemiin, jääväthän pois puolen vuoden räntä- ja lumisateet, liukkaat ja sohjot.

Viime viikon vietin Maltan pohjoisosassa Melliehassa. Viehättävä paikka, jossa toki turisteja oli, mutta edelleen siellä tunsi olevansa aidossa maltalaisessa kaupungissa. Kaupunkikuvaa hallitsi kirkko, joka lauantai-iltana kokosi puolet kaupunkilaisista messuun. Arvelin kirkkoaktiivisuuden johtuvan Paavin äkillisestä eroilmoituksesta, tosin on katolisella kirkolla  muutenkin vahva asema maltalaisten elämässä. Kirkon alapuolella väki rukoili luolassa ihmeitätekevää Our Lady'a.

Sain vihjeen, että Maltan paras ravintola Les Arches sijaitsee hotellini naapurissa. Toki menin kokeilemaan. Maltalainen ruoka on saanut vaikutteita läheisestä Italiasta, britit ovat tuoneet piiraansa  maan ruokakulttuuriin, mutta jotain omaakin on. Alkuruoaksi tilasin porkkanakeittoa ja sipulipiirakkaa, hyvä yhdistelmä, jota ei ollut peitetty turhilla mausteilla. Paikallinen erikoisuus on kani, jota on tarjolla lähes jokaisessa ravintolassa. Ajattelin että tällaisessa hienossa ravintolassa se voi olla syömisen väärti. Kanin täyttämiseen oli käytetty sen maksaa, seurana oli vihanneksia, juustokohokasta ja friteerattuja sipulirenkaita. Juustokohokas oli auttamattomasti liian suolainen ja sipulin kokonaismäärä alkuruoka huomioon ottaen ylenpalttinen, mutta muuten ruoan esillepano, palvelu ja myös maku olivat ravintolan maineen veroisia ja hinta-laatusuhde käypä. Ravintolan näyttävän viinikellarin tuotteet jätin testaamatta.

Paremman mielen jätti kuitenkin arkisempi illallisravintola Ta'Peter -ravintola samalla kadulla.  Vaikeasti havaittava ovi ei auennut ilman henkilökunnan apua, ja sisällä tervehtivä limenvihreät levyseinät ja Hyacinth Bucket'n  leningistä inspiraationsa saaneet polyesterikukkaverhot. Mutta ruoka oli hyvää, palvelu ystävällistä ja lasku erittäin kohtuullinen. Vitriinistä sai valita päivän tuoreen kalan, joka tarjottiin taidolla kypsennettyjen vihannesten kanssa. Sitruunankuoreen jäädytetty sitruunasorbetti oli raikas päätös aterialle.

Melliehassa kohtasin myös savolaisia longtimer'eita, yhdeksäksi viikoksi Kuopion talvea paenneita eläkeläisiä, jotka jo tosin olivat palaamassa kotiin hiihtelemään Kallaveden jäälle. Malta on helppo, turvallinen ja suhteellisen edullinenkin pitkäaikaismatkaajalle. Saaren rannat ja rinteet houkuttelevat pitkille kävelylenkeille. Korkeuseroja on tasoitettu askeleenkorkuisilla portailla, joita pitkin kiipeää ja laskeutuu vain sopivasti itseään rasittaen. Miinuspuolena saarella elämisessä on mainittava huoneiden kosteus ja kylmyys talvella, sisällä oli kylmempää kuin ulkona. Lämpimiä ulkoilu- ja yövaatteita tarvitaan. Matkayhteydet Maltalle eivät Suomesta ole aivan yksinkertaisia, mutta täältä Tukholman eteläpuolelta on helppo järjestää itsensä Skavstaan, josta Ryanair vie edullisesti alle neljässä tunnissa määränpäähän.  Lentoja ei ole joka päivä, siksi minunkin piti yhden tunnin vuoksi retkeillä kokonainen viikko Maltalla. Menisin milloin vaan uudestaan.

Ura vie umpikujalle

Kumma veto käy ystäväpiirissä, tai on käynyt jo pitkään. Monet keski-ikäiset naiset ovat jättäneet työelämän. Kun ikää on tarpeeksi, paluutietä ei ole. Kyse on monien asioiden summasta, ura ei enää etene, työssä on kurjaa, palkka ei parane eikä työ tuo takaisin sitä mitä se vie. Ketään ei tunnu harmittavan koulutettujen naisten katoaminen työvoimasta, saadaanpahan väkeä vapaaehtoiseen hoitoreserviin. Eikä monen ole tarvinnut siihen reserviin jäädä, vaan kutsu palvelukseen on tullut tullut lähes jokaiselle.

Mietimme joutoajallamme, olisiko meille sittenkin joku tehtävä, jota emme vain ole huomanneet. Jos katsomme ympärillemme, meille tarjotaan kaikkea yksityisen piiriin kuuluvaa. Sisusta, laita ruokaa, huolehdi itsestäsi, kudo, kuopsuta pihamaata, jumppaa ja juokse. Ihan kivoja juttuja, mutta ehtisihän noita tehdä vapaa-ajalla, jos olisi joku oikeakin työ. Hoitoala vielä vetäisi, mutta ei ekonomeille ja juristeille lähihoitajakoulutus  tule ensimmäisenä mieleen. Kun sitä omaakin työtä osaisi tehdä.

Asiantuntijoiden urakehitys on hankalaa, kaikille ei riitä johtajanpaikkoja. Rekrytointikonsultit eivät etsi kokemusta ja asiantuntemusta vaan hyviä tyyppejä. On myös vaikea esiintyä hirveän nälkäisenä uraohjuksena, kun on tehnyt valintoja myös perheen parasta ajatellen. Pienellä laskutoimituksella selviää kumman puolison uran ehdoilla on kannattanut edetä, naisen euro on edelleen se mikä on.

Moni nainen on  kehittänyt itselleen uutta tekemistä, jopa vaativaa ja henkisesti palkitsevaa. Mutta moni ottaisi mielellään vastaan myös työn vaativuutta vastaavan aseman ja  palkan. Vaan työelämä tuntuu liukuvan aina vain kauemmas. Ei tarvitse kuin avata joku yhteiskuntaa ja talouselämää käsittelevä lehti, kun huomaa, että nainen ei kuulu joukkoon. Pari viikkoa sitten tein laskutoimituksen yhdestä lehdestä, isoja miesten naamoja joka toisella sivulla. Oli lehdessä kolme naistakin: turkismalli, matkailujutun kuvituksena toimiva lomailija ja vapaaehtoistyöhön Afrikkaan lähtevä nuori insinööri.

Opetustyöni saa miettimään, petämmekö nuo nuoret naiset, jotka kouluttautuvat liike-elämän vastuullisia tehtäviä varten. Joskus näyttää siltä kuin he olisivat jo valmiiksi alistuneita toimimaan  miesten näkymättöminä assistentteina ja peittelemään osaamistaan. Naistenkin pitäisi saada saavuttaa pätemättömyytensä taso, mutta tuntuu kuin uraportaat alkaisivat viettää alaspäin jo paljon ennen sitä. Onko välissä joku lasikatto, kertokoon ken on sitä koskettanut.

Laulajien jäljille

Haaveilen Karjalan matkasta, jos vaikka ensi kesänä pääsisimme laulumaille.  En odota löytäväni aivan yhtä rikkumatonta kansanperinteen läsnäoloa, kuin vuonna 1971 M.A. Castren -seuran retkellä, mutta annan karelianismille mahdollisuuden tunkeutua tajuntaani. Olisikohan blogin lukijoissa mukaan lähtijöitä?
 
Opaskirja matkalle minulla jo on, ja olen sitä sakset kädessä lueskellut. Joulupukki toi lähes avaamattoman I.K.Inhan vuonna 1921 ilmestyneen kirjan Kalevalan laulumailla. Kirja on jossain vaiheessa kuulunut Nunnanlahden koulun kirjastoon, mutta kukaan sitä ei ole aiemmin lukenut, sillä kaikkia sivuja ei ollut leikattu auki ennen kuin nyt.

Inhan "kadonnutta runoa etsimässä" -projekti näyttäytyy tässä ajassa luettuna joskus huvittavalta. Hän kiertää runonkerääjien Lönnrotin, Boreniuksen ja kumppaneiden jalanjäljillä, ja yrittää saada kansaa laulamaan. Hän tarjoaa rahaa ja viinaa palkkioksi, mutta on välin pettynyt, kun juotettuaan potentiaalisen runonlaulajan humalaan ei saakaan haluamaansa aitoa runonlaulantaa. Runonlaulajat panevat sekaan omiaan tai mikä vielä pahempaa, laulavat kirjoista oppimaansa.

I.K. Inhan kirjan kerronta on minulle aivan erityisellä tavalla mielenkiintoista. Inha kertoo nimittäin paikoista ja oloista, joissa isoäitini suku eli ennen siirtymistään Suomen puolelle. Heillä on ollut muistissaan kansanrunoutemme tärkeimpiä lauluja. Niinkuin tämä, Uuno Karttusen keräämä, muistoonpantu venheessä Repolassa Omelien ja Saaronpään välillä, löytyy Suomen kansan vanhoista runoista, joita voi netistä suoraan hakea:
                      Lemmengäine
                      Savu šoaressa palavi, 
                      Tuli niemen tutkamessa; 
                      Suur ois paimosen paloksi, 
                      Pien ois šovan tuleksi.  
                      Akkani velliä keittää.
                      Pikkusella kattilalla
                      Yhtä osran jyyästä,  
                      Puoli siitä puolenoo. 
                      Kutšuu rujot, kutšuu rammat, 
                      Kutšuu verisogiat, 
                      Van ei kutsu Lemmengäistä. 
                      Lemmengäinen on pillollinen,  
                      Hän pyhässäkin pyyti, 
                     Anopilta aihosteli.  
                     "Oi sie emoni, kandajani, 
                     Tuo minun sodi sobani,  
                      Kanna kaula voatteheni."
                     "Kunnes lähet, poigueni, ainoeni,
                      Merellägö vai metsälle,  
                      Vaigo hirven hiihäntäh?" 
                      "Lähen Päivölän pidohi, 
                      Jumalisten juomingihi." 
                     "Elä lähe poiguoni, ainoeni, 
                      Kolm_on surmoa matalla."
                     "Mingälainen ensi surma?" 
                     "Marssit matkoja vähäsen, 
                      Astut teitä pikkaraisen,  
                     Tuloo tulinen koski, 
                      Košessa tulinen luoto,  
                      Luuvossa tulinen koivu,  
                      Koivussa on tulinen kokko, 
                      Tulen suustaha suvastaa." 
                     "Ei ne oo miesten surma,
                      Lemmengäisen liiotengi."  
                      "Mingälainen toinen surma?" 
                      "Marssit matkoja vähäsen, 
                       Astut teitä pikkaraisen, 
                       Tulou tulinen hauta,  
                       Joss_on kuumia kiviä,  
                       Palavia poateroita." 
                      "Oi sie ukko, yli Jumala, 
                       Toatto taivahinen, 
                       Nostas pilvi pohjaselta, 
                       Toinen suurelta suvelta,  
                       Kolmas kohta koilliselta, 
                       Lotškoa lomakkai, 
                       Soapas lunta sauvanvarsi, 
                       Kiehittele keihäs varsi 
                       Noilla kuumilla kivillä,....

Mitä ihmettä?

Mitähän kaikkea tässä vielä elämässään näkee? Pienentyneen Hesarin isoin juttu käsitteli Syyriaa, siksi myös itse otin tämän itselleni vaikean ja läheisen aiheen käsittelyyn edellisessä postauksessa. Ensimmäinen tabloidikokoinen Hesari jää talteen, Syyrian ottaminen ison jutun aiheeksi oli varmaan tarkkaan harkittu. Ongelman suuruus ja ajankohtaisuus ei heijastu siihen käytettyinä palstamillimetreinä, emmekä käsitä väkivallan laajuutta, sen pitkäkestoisuutta ja julmuutta. Tällä hetkellä arvioidaan konfliktissa kuolleen 60 000 ihmistä, ja kadonneita lienee yhtä paljon.

Lehden laadun parantumisesta vakuutuin myös, kun en etsimälläkään enää verkkolehdestä löytänyt yhtänyt hallitsemattomien vesimassojen liikettä kuvaavaa verbiä pakolaisista puhuttaessa. Pakolaisten määrä oli ainoastaan paisunut. Aivan kuin paperilehdessä olisi ollut puhe pakolaisvirrasta, nyt kerrottiin kolmesta miljoonasta kotinsa jättäneestä. Yleensä pakolaiset tulvivat, virtaavat tai valuvat, heitä padotaan, tukitaan tai tilkitään. Tämä kummallinen tiedotusvälineisiin pesiytynyt kielikuvien käyttö on maailmanlaajuinen ilmiö, jota on yritetty kitkeä jopa toimittajia kouluttamalla.

Syksyn satoa

Ruotsin integraatio- ja siirtolaisministeri kysyi äskettäin, mitä mieltä koko turvapaikkajärjestelmässä on, jos syyrialaiset eivät tällä hetkellä ole oikeutettuja turvapaikkaan. Mutta niin vain on, että Eurostatin tilastojen mukaan viime vuoden toisen vuosineljänneksen aikana EU-maissa on myönnetty keskimäärin  vain joka kolmannelle syyrialaiselle hakijalle turvapaikka. Valtaosa syyrialaisista hakijoista (58 %) on saanut toissijaista suojelua, muutama prosentti humanitaarista suojelua, ja onpa hylkääviäkin päätöksiä annettu 8 %:lle hakijoista.

Kesällä keskustelin kirjani esilukijan kanssa tilapäisestä suojelusta. Mietin kannattaako sitä edes mainita, kun koko järjestelmää ei ole kertaakaan sovellettu sen luomisen jälkeen, mikä tapahtui vuonna 1999 Kosovon tapahtumien ollessa ihmisten tuoreessa muistissa. Optimistisesti ajattelin tuolloin Syyriaa, että eihän sitä tiedä, vaikka jo kolmen kuukauden jälkeen järjestely olisi käytössä. Eli mainitaan nyt kuitenkin. Syksy kului, tilapäisestä suojelusta ei ole ollut puhetta.

Nyt vihdoin olen löytänyt yhden tahon, joka vaatii tilapäisen suojelun soveltaimista Syyrian pakolaisiin. Human Rights Watch on esittänyt Euroopan unionille listan vaatimuksia. Käsitelkää hakemukset nopeasti ja täydellisesti, harkitkaa tilapäistä suojelua, pidättäytykää palautuksista Syyriaan ja naapurimaihin, lopettakaa syyrialaisten vapaudenriistot maahanmuuttoon liityvistä syistä ja harkitkaa Dublin-palautusten jäädyttämistä muihin EU-maihin, tutkikaa hakemukset siinä maassa missä ne on esitetty.

Euroopan unionin vastausta odotellessamme voimme lukea vaikka Migrants at Sea -blogia.