Vieraalla maalla

 Nuoremman veljeksen otos

Tämä kesä oli taas oli Lappi-kesä. Menimme seitsemättä kertaa samaan paikkaan, kiersimme samoja joenvarsia ja soita, nousimme tutulle tunturille ja soudimme saman järven taakse yökalaan ja hilloja poimimaan. Vaikkakin yövymme mökkikylässä, olemme saamelaisten keskuudessa ja mailla. Yritämme tiedustella hyviä hillapaikkoja, mutta huono vuosi, ei niitä vain löydä. Vielä järvelle lähtiessä tiedustelemme rantautuvilta, löytyikö sieltä marjaa. Ei siellä vain marjaa ole. Järven taakse päästyämme keräämme hilloja niin kauan kuin jaksamme, ehkä olimme eri suolla, ehkä meillä on eri käsitys hyvästä hillasadosta.

Seuraamme jokea alajuoksulle ja yläjuoksulle,  keitämme kahvia ja syömme eväitä,  tulistelemme viimeisen kerran vielä illalla kodassa. Jokivesi on tänä vuonna tavallista lämpimämpää. Yksi puukko katoaa joen rantaan, etsijä luopuu toivosta. Ostamme taas tälläkin kertaa uusia puukkoja, vaikka vanhojakin on vaikka kuinka monta. Mökin rappusilla vuolemme, nuoret tekevät paistinlastan, joka osoittautuu oivaksi keittiövälineeksi. Löydän kummallisen reiällisen oksan, ja vuolen sitä vuolemisen ilosta uudella puukolla.

Karigasniemen kotipizzassa syömme savuporopizzaa, jonka nimi on berlusconi. Mietimme, miten poro on matkustanut ensin etelään pakattavaksi, ja palannut takaisin melkein tunturiin.

 Käräjätupa Siidassa

Saamelaisuus tulee kerta kerralta tutummaksi. Osaltaan siihen vaikuttavat ne pienet kohtaamiset alkuperäisasukkaiden kanssa. Meidän annetaan ymmärtää olevamme turisteja, mutta yritämme edes tervehtiä saameksi, ja saamme sillä hieman luottamusta. Käymme Siidassa, Inarin saamelaismuseossa, ja joka kerta opimme jotain uutta.  Tällä kertaa teemme perusteellisen ulkoilmamuseokierroksen, katselemme turvekammeja, aittoja, veneitä ja taloja. Ehdimme myös nähdä uuden saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen, jonne on saatu mahtumaan käräjäsali. Kontrasti juuri Siidassa nähtyyn käräjätupaan, jonka seinät on kaiverrettu täyteen syytettyjen puumerkkejä, on melkoinen. Nykyisin taidetaan puukot ottaa pois jo ovella.

Ihmisoikeusjuristi minussa muisti lomallaankin  ILOn alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen soveltamisongelmat Lapissa. Tunnen lappilaisia ja saamelaisia, joiden suvut ovat asuneet satoja vuosia Inarissa, toiset ovat poronhoitajia, toiset ovat suomalaistuneet, lakanneet puhumasta saamea ja jopa hävenneet saamelaistaustaa, mutta ovat viljelleet maata ja asuneet syvällä saamelaisalueella. Toiset ovat alkuperäiskansaa ILOn sopimuksen mukaan, toiset eivät. Ovatko vain porosaamelaiset alkuperäiskansaa, vai voitaisiinko myös muut alkuperältään lappilaiset hyväksyä joukkoon, jos kuitenkin alkuperä on saamelainen, saamen kieli ei vain ole kulkenut mukana?

Kun katsomme karttaa näemme saamelaisalueet suikaleina pohjoisten maiden yläosissa. Mutta rajat ja hallintoalueet eivät aina ole olleet määrittämässä, mihin yksikköön ihmiset kuuluvat. Luontaistalouden aikaan rajoja ei tunnettu, niitä ei ollut merkitty eikä niistä välitetty. Ihmiset hoitivat porojaan, kävivät asiointimatkoilla, avioituivat niin kuin kätevältä tuntui rajoista välittämättä. Vieläkin asioidaan ja avioidutaan rajoista välittämättä, mutta hallinnon rajat eivät jousta. Pohjoisen alkuperäiskansan siivuttaminen eri valtioiden alueelle on heikentänyt saamelaisyhteisöjen elinvoimaisuutta ja mahdollisuutta toimia ja päättää yhdessä asioistaan.

Viime vuosituhannella kuuntelin bussissa, kuinka taemmalla penkillä muisteltiin, miten keväällä ajettiin härjillä Norjaan sokeria ja jauhoja ostamaan. Olimme matkalla jossain Ivalon korkeudella, lantalaisena en ymmärtänyt, että kyse on poroista eikä naudoista, mutta onneksi väärinkäsitykseni oikaistiin pian. Mielikuva poronnahoilla vuoratussa reessä kevättalven lumisessa tunturimaisemassa matkaavasta seurueesta, edessä kruunupääporot ja kuormassa säkilliset jauhoja ja sokeria, varmaan myös muuta tarpeellista, on siitä lähtien ollut yksi kuva saamelaisuudesta. Muistan myös 1980-luvun sketsihahmot, joiden ihka-aidot esikuvat luulen tavanneeni läntisessä Lapissa. Mutta tiedän myös pienten lasten asumisen koulujen asuntolassa, pitkät matkat lääkäriin ja avun saamisen vaikeuden keskellä erämaata. Nyt mieltäni varjostaa kuva ystävästämme  viimeistä kertaa lähtemässä ruokkimaan poroja tunturiin. Olemme omassa Lapin valassamme luvanneet, ettemme koskaan mene yksin tunturiin, me turistit.

Karjalan mailla ja vesillä

Elokuun viimeisen viikon vietimme sukulaisseurassa Laatokan ja Äänisen aalloilla, Syvärin mutkissa ja Karjalan kunnailla. Matkamme pääkohde oli Kizhin saari,  mutta ohjelmaan sisältyivät myös käynti vanhassa Valamossa ja Aleksanteri Syväriläisen luostarissa.  Matkan alkuosa jäi itselleni hämäräksi, sairastuin ja niin Vanha Valamo ja Aleksanteri Syväriläisen luostari jäivät näkemättä.

Syvärin vilkasta vesiliikennettä

 Syvärin ranta-asutusta

Aloin ymmärtää niitä evakkojuuria omaavia,  jotka eivät ole kovin innokkaita Karjalaan takaisin ja vielä vähemmän sitä takaisin haluavia.  Ristiriitaisilta tunteilta ei voi välttyä. Menetetty mikä menetetty, sitä suomalaisten Karjalaa, joka joskus oli, ei enää ole. On vain maat, joet ja järvet. Sitäkään Venäjän karjalan aluetta, jossa suomen armeija teki kyseenalaista sotaretkeään, ei voi oikein kirkkain mielin kokea. Siis kaikkein paras osa matkasta oli Kizhi, jossa oli säilynyt koskemattomana puurakennustaiteen aarre.

Puu taipuu moneksi

Kizhiä ei voi ihastella liikaa. Entisenä talomuseon oppaana olin jo hieman sisällä aiheessa, mutta 22:n haapapaanuilla kuorrutetun kupolin kauneutta ja harmonisuutta ei ymmärrä kuin käymällä paikalla. Kuka ikinä projektia johtikin, hänellä on täytynyt olla aivan erityinen hahmotuskyky.  Joku on osannut tehdä paanuja ja piiluta hirsiä, mutta rakennussarjan kokoajan on täytynyt tietää, että urakan viime vaiheessa mikään nurkka kahdeksankulmaisesta symmetrisestä rakennuksesta ei jää auki.  Vai tuliko rakennuksesta sellainen kuin tuli juuri sen vuoksi, että joku nurkka jäi auki, ja keksittiin tehdä kulmia lisää, pääasia että symmetria pysyi? 

 Kizhin pääkirkkoa remontoitiin

Matkalle lähdin karelianismin alkeet hallussani. Lisäoppia olisi ollut tarjolla Kizhin saarella, ulkoilmamuseon yhteen taloon oli koottu kattava näyttely  karjalaisesta kulttuurista, Kalevalasta ja kansanrunouden kerääjistä. Olisipa aikaa ollut puoli päivää käydä läpi venäjänkielistä aineistoa ja syventyä tapaan millä asiaa tarjotaan venäläisille. Muutenkin Kizhin alue on iso ja siellä oloon kannattaa varata runsaasti aikaa. Alueella on useita kirkkoja, muun muassa Venäjän vanhin kirkko on siirretty sinne. Karjalaistaloissa esitellään esineistön lisäksi myös vanhoja työtapoja ja -välineitä. 

Kizhin ulkoilmamuseon aluetta

Korvia hellästi hivelevää karjalaista laulua saimme kuulla pienessä spontaaniesityksessä Kizhillä. Alueella liikkuneet, ehkä juuri siinä venäjänkielisessä karjala-näyttelyssä työssä olleet tyttöset suostuivat tulemaan koristamaan matkaseurueemme kuvaa.  Kuvien oton jälkeen tytöt kajauttivat aivan aidolla karjalalla hauskan laulun. Olisipa heitä saanut kuulla enemmän. 

Saimme  matkallamme kuulla lisää karjalaista musiikkia Petroskoissa Kantele-yhtyeen konsertissa. Ammattimuusikot ja –tanssijat tekivät työnsä huolella, mutta  ilmiselvästi karjalan kieltä osaamattoman laulajan suorittama karjalaisen ja jopa suomalaisen lauluperinteen esittely särähti korvaan. Onnjegzi  enj njiinj pjaljonj hjarmiztunjut ennjemjänjkin hjuvitjuin. Olisin hetkenä minä hyvänsä vaihtanut ammattilaisten esityksen  Kizhin tyttöjen kansanlauluun.   Toisin kuin oikean konsertin laulajat, tytöt ymmärsivät mitä lauloivat,osasivat jopa hymyillä punastelevaa hymyä tyypillisen puolituhman viisun rohkeimmassa kohdassa.

  Kantele soi Petroskoissa  

Paluumatkalla vierailimme Mandrogan turistikylässä. Matkamuistomyymälöitä, vanha perinnekylä, piknik-telttoja, pari lehmää, vodka-museo ja helikopterikenttä. Kuulostaa kamalalta turistipyydykseltä, mutta tämä oli laadukkaasti toteutettu kokonaisuus.  Perinnekylässä oli eri puolilta Venäjän karjalaa tuotuja vanhoja taloja, joissa oli myynnissä käsitöitä ja käsityöläiset esittelivät työtapojaan.

 Käspaikka jäi edelleen ostamatta

Kävin kaksi kertaa Arkangeliläisen sepän talossa, jossa oli taidokkaasti tehtyjä ovia ja muita yksityiskohtia, kauniita huonekaluja ja ihana tunnelma.  Talossa oli karjasuoja toisella puolella, mutta talossa oli aikoinaan asuttu herraskaisesti, muun muassa nukuttiin sängyssä.Talossa oli kylän mukavimmat myyjät, osasivat jopa muutaman sanan suomea, ja keskustelivat mielellään venäjäksi. Puhuimme rajan molemmille puolille hajonneista perheistä, kuinka venäjällä monilla on sukulaisia Suomessa. Ihmettelimme, miksi kansojemme elämä keskenään on ollut niin vaikeata, kansa ei ole tahtonut sotia, mutta johtajat ovat niihin ajaneet. Emmekä voi edelleenkään olla varmoja, ettei jonain päivänä taas oltaisi sodissa keskenään.

Teollisuutta Syvärin varrella

Risteilyyn loi oman leimansa rauhanomainen rinnakkaiselo venäläisten matkatoverien kanssa. Puolet laivan matkustajista olivat venäläisiä,puolet meitä suomalaisia,  söimme samaan aikaan eri puolilla laivan ruokasalia, heillä oli oma viihdeohjelmansa ja retkensä, mutta samassa veneessä matkasimme. Suomalaiset olivat keski-iältään vanhempia, venäläisissä oli lapsiperheitä ja nuorempien naisten seurueita. Ehkä yhteiset kiinnostuksen kohteet, eli Laatokan luostarit ja Kizhin saari tekivät sen, että mitään erityisiä eroja kansallisuuksien välillä ei havainnut, mitä nyt jotkut venäläisnaiset olivat vielä suomalaisia koreammin puettuja ilta-aikaan.

Risteilyn ohjelmaan kuului luentoja, jotka olivat mielenkiintoisia ja runsaasti tietoa sisältäviä. Eniten pidin kertomuksista Pietarissa vaikuttaneista suomalaisista. Sodan vaiheiden kertaaminen on varmaan hyödyllistä, mutta ammatin puolesta jäin tietysti pohtimaan luennoitsijan humanitaarisen oikeuden tulkintoja. Siksi oli miellyttävämpää kuunnella lomalla juttuja Tillandereista, Fazereista,  Sinebrykoffista ja Aurora Karamzinista. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut kerrottavat omasta kotipitäjästäni kotoisin olleesta Fabergén oppi-isästä, Pöntisen Hiskistä, eli Peter Hiskias Pendynistä. Kotikylältäni on kyllä lähdetty Pietariin monestakin syystä, mutta tämän huippuosaajan historia vahvisti entisestään käsitystäni Pietarin merkityksestä Itä-Suomen  elinvoiman takaajana ja savolaisten merkityksestä milloin missäkin. 

No kukas se siinä?

Petroskoin kiertoajelu oli retken viimeinen opastettu kierros. Ensimmäistä kertaa koko viikolla ilma ei suosinut, eikä Kizhin ihmeiden jälkeen mielikään ollut enää vastaanottava. Pietari suuren patsas, ortodoksinen kirkko, Kirovin aukio ja teatteri, rautatieasema, Leninin patsas, rannassa Otto-Ville Kuusisen patsas, hänen palatsinsakin ohitimme.  Oli kuitenkin hyvä nähdä millaisesta kaupungista on kyse. En muuten olisi tiennyt että Petroskoi on raskaan teollisuuden keskus, iso opiskelupaikkakunta ja monen meren satama. Matkalla luennoinut asiantuntija kertoi myös suomalaisten sotaretkestä Äänislinnaan. Tällä elämänkokemuksella ja karttaa katsoen ihmetellä täytyy pienen kansan itseluottamusta.  Historian saatossa kansakuntia on saatu houkuteltua mitä yltiöpäisimpien ja samalla tuhoon tuomittujen hankkeiden taakse. Varoitussignaalit soivat rohkaisevasti, järkevä kritiikki tulkitaan petturuudeksi ja pelkuruudeksi, ja ne joiden pitäisi laittaa peli poikki ylistävät suurta johtajuutta. Me kaikki pystymme siihen.

Pyhää Yrjöä esittävä ikoni Kizhin Karjala-näyttelyssä

Ortodoksisuutta matkalla tuli vastaan vähän joka vaiheessa ja ­kirkon asema tuntui vahvistuneen kahden vuosikymmenen aikana toisesta ääriasennosta toiseen. Ikonien katsomiseen en ole vielä millään matkalla kyllästynyt. Sain ostettua Valamon skiitoista taas yhden Pyhää Yrjöä esittävän ikonin. Matkaan tarttuivat myös Karjalan kartat, jonain päivänä lainataan maasturi ja otetaan suunta kohti Venäjän karjalaa, Vartiuksesta rajan yli. Vaikka Kizhillä on nyt käyty, sinne voisin mennä uudestaan, vähän virkeämpänä ja kokonaiseksi päiväksi. Sodista puhuminen on välttämätöntä, mutta karelianismin ja ikonit voisi ottaa seuraavien Karjalan retkien ydinsisällöksi.

Sata kuvaa kuusta

Yleensä kesä ehtii elokuuhun ennen kuin kuuta edes havaitsee, mutta tänä kesänä olen ehtinyt jo ottaa ainakin sata kuvaa kuusta. Kummallisin tuo juhannuskuutamo, eipä ole tullut vastaavaa nähtyä. Mutta oli se siellä, valokuva todistaa tuon optisen harhan.

Valokuvien inflaatio tapahtuu helposti tässä kamerat-koko-ajan-esillä-maailmassa. Mitään kuvaa ei tarvitse ottaa, kun joka tapauksessa joku on ottanut aiheesta paremman kuvan ja sen löytää netistä. Olen kuitenkin sitkeästi kantanut kameroitani koko kesän, yrittänyt saada teräviä kuvia aikomastani kohteesta ja muiston itselleni. Muistaisinko asiat muutenkin, vai enkö muista juuri siksi, että rajaan koko ajan näkemääni valokuvan kokoisiksi paloiksi?

Valokuvilla voi määrätä mitä muistaa myöhemmin. Monet asiat eivät ehtisi jäädä mieleen, ellei niistä ottaisi kuvaa. Valokuva avaa muistin lokeroita laajemmaltakin, kun muistan tuon kuutamon, muistan elävästi myös koko juhannussunnuntain, keitä meillä oli vieraina, pinaattirullan ja metsämarjajäädykkeen. Mutta olisiko sittenkin pitänyt ottaa kuva vieraista ja ruokapöydästä? Sitä kuvaa katsoessa ei palaisi mieleen, miten kuu oli suurentunut samana iltana.

Rappion juhla

Vappu Helsingissä on edelleen kokemisen arvoinen, paranee vanhetessani. Havis Amandan lakitus, Ullanlinnanmäen aamu, ilmapallot, marssi ja puheet ja vielä kaiken päätteeksi lounas tekevät Helsingin vapusta ihka aidon kaupunkikarnevaalin.

Poliittisesta vapusta jäi mieleen vasemmistoliiton vahva esiintyminen vappumarssilla. Ensin tulivat kärjessä demarit, torvisoittokunta ja ikääntyneet. Pienen hajuraon jälkeen tuli musa-auto, vasemmistoliitto ja nuoret. Ero oli raju. Tästä voisi ennustaa, että vasemmistolaisten äänet tulevat lähivuosina jakautumaan entistä tasaisemmin kahden puolueen kesken.

Puheessaan Ullanlinnanmäellä taideyliopiston oppilaskunnan puheenjohtaja luonnehti vappua rappion juhlaksi. Hyvä sanavalinta, vaikka itse näin hyvinvoivan kansanosan juhlivan. Rappio näytti feikiltä. Eero Heinäluoma valitsi taas hallituksen kiritykseen ilmaisun "juoksua on parannettava isosti".  Olisiko parannettava juoksua aidosti?  Ehkä olisi vaihdettava lajia. Aina vain keski-iältään vanhenevan ja harventuvan aktiivisen puolueväen ja AY-vaikuttajien kuuleminen ei riitä, kun vuokrafirmojen listoilla turhaan oikeista työpaikoista haaveileva väki ei keksi mitä sosiaalidemokratia voisi heille antaa.

Viime viikolla luin uutisen, että eduskunta kuuntelee talouselämää. Samaan aikaan kerrottiin poliitikkojen siirtymisestä lobbareiksi, mistä esimerkkejä löytynee jo kaikista puolueista, vasemmistoliitosta lähtien. Keskiviikkokerholla ei kuulemma enää ole valtaa, mutta kummasti valta viihtyy kerhossaan. Itse itseään täydentävä, EK:n suojissa lymyilevä kerho on onnistunut hyvin yksityisyytensä varjelussa. Googlettaminen tuottaa erilaisia diakonian ja vertaistuen piiriin kuuluvia osumia, mutta yhtää ainoaa kuvaa sen oikean kerhon kokouksista ei löydy.

Olisi kiva tietää, miten keskiviikkokerhosta joutuu ulos? Onko siellä jäseninä vankeustuomion saaneita,  kertakaikkisesti elämänhallintansa menettäneitä tai muuten vain höpertyneitä? Kun kerho täydentää itse itseään, sillä täytyy olla myös mekanismi kertoa, että nyt etsi itsellesi uusi keskiviikkokerho. Niitä löytyy netistä.

Tasa-arvon kehityksen kannalta katsottuna näitä suljettuja herrakerhoja ei kannata vähätellä. Verkostomme kertovat, keitä kohtaan saatamme tuntea lojaliteettia. Poliittiset virkanimitykset ja sukulaisten suosiminen ovat asioita, joihin ryhtyessään täytyy ennakoida, että voi joutua julkisesti perustelemaan valintojaan. Mutta suljetun salaisen verkoston jäsenien suosimista ei tarvitse perustella, kun siitä ei kukaan verkoston ulkopuolella tiedä. Sovinistien kuuluminen verkostoihin ei tule kenellekään yllätyksenä, mutta näennäisesti tasa-arvoa kannattavien antautuminen näkymättömien narujen vedeltäväksi voi vääristää asioita ennalta-arvaamattomasti.

Hyvä veli -verkostot eivät haittaa vain naisten vaan myös verkostojen ulkopuolella olevien muiden henkilöiden osaamisen saamista yhteiskunnan hyötykäyttöön. Jäykät näkymättömät rakenteet ovat kehityksen este etenkin tänä avoimen tiedon aikakautena.

Eiliselle A-talk lähetykselle antaisin tutkivan journalismin "Neula heinäsuovasta" -palkinnon. He olivat onnistuneet löytämään naisjohtajan, joka koki olevansa niin turvassa, että voi puhua kokemastaan syrjinnästä. Suurin osa naisista juuttuu rajoitteidensa, kuten lasten saamisen vuoksi, Hjallis Harkimon ansiokkaasti paikallistamaan suppiloon, joka estää naisia tulemasta imaistuksi johtotasolle. Heidän lausuntonsa syrjinnästä voivat siis olla katkeruuden värittämiä tai muuten vain vähemmän valideja. Ne jotka taas ovat löytäneet suppilon reiän, voivat vielä päästä urallaan eteenpäin, joten ei ole viisasta aukoa päätään. Onko tämä nyt edistystä, kun lasikatto on vaihdettu suppiloon?

Kun työläiset Suomessa vappumarssille osallistumisen sijasta kunnostavat terassia ja avaavat grillikauden, statusta päivittäessä voi samalla vilkaista kaukoidässä tehtyjen päättelaitteiden kautta  kuvia Bangladeshin mielenosoituksista. Länsimaisille yrityksille vaatteita valmistavan tehtaan romahduksessa kuoli satoja ihmisiä ja moni on vielä kateissa. Suuttumus saa kansan kadulle, mutta valta ei marssi sielläkään. Mistä sitä voisi etsiä?

Kansan ääni

Vesilinnut Tukholman talven läpi sulana säilyvän sisääntuloväylän yllä ovat vihdoinkin muodostamassa kollektiivisen päätöksen jatkaa lentoaan kohti väljempiä vesiä. Tänä keväänä ne ovat lennelleet edestakaisin jo monta viikkoa, mutta viime päivinä meno on alkanut näyttää määrätietoisemmalta. Kuvassa oleva sähkökaapelifirman sahan ja pilkkijän kairan muovaama jäätaideteos oli  esillä pääsiäisenä Saimaalla, miten ihmeessä noin paksut jäät ehtivät sulaa juhannukseen mennessä?

Viime päivinä kansa on puhunut. Kyllä se on niin väärin. Tunnustan, etten kuulu kansaan. Olisi mielenkiintoista tietää, kun YLE tekee nettikyselyn, että keitä ne siihen vastaajat ovat. Siis kansa, joka edustaa yleistä mielipidettä. Ylen tietojen mukaan 66 prosenttia kansasta on miehiä.

Käyn kyllä lukemassa YLEn sivuilta uutisia, mutta kun se yksiääninen mölinä, jota myös nettikeskusteluksi sanotaan, alkaa, löydän nopeasti uudet sivut luettavaksi. Joskus tuntuu, että siellä samat henkilöt keskustelevat eri hahmoina, luovat itse trollina vastamielipiteen, jonka voi sitten lynkata oikein porukalla. Näin saadaan myös pidettyä yllä mielikuvaa suvaitsevastokukkahattutätiviherpiipertäjästä. Oletan kuitenkin, etteivät ne nettiriehujat kukaan ole oikeasti päättämässä mistään, vaan asioita hoitavat ihmiset jotka eivät päivystä kädet näppäimillä yötäpäivää.

Mutta keskustelun kärkkäys ja ikävä sävy pelottavat. Elämmekö todella nyt uutta 1930-lukua talouskriiseineen ja edessä on 1940-luvun toisinto? Voimakeinojen ja väkivallan kaipuu tuntuu olevan niin monen mielessä. Oli mukavaa elää internetin neitseellistä vaihetta, jolloin vain monimutkaista tietotekniikkaa hallussaan pitävät edelläkävijät olivat mukana nettikeskusteluissa. Mutta nyt tuo kansa on ottanut netin haltuunsa, ja tuntuu nauttivan tilanteesta silmittömästi.

Mietin ketkä omasta tuttavapiiristä mahtavat keskustella netin keskustelupalstoilla keskellä päivää. Minä joskus harvoin ennen, mutta nykyisin keskustelu harvoin haastaa vastaamaan. Ei varmaan kovin moni. Ihmiset ovat töissä, eivät ehdi, voivat vaikuttaa asioihin muulla tavalla.

Jos Internet ja tietotekniikan sovellukset ovat demokratian ja yhteiskunnallisen osallistumisen edistäjiä, voivat ne myös tukahduttaa moniäänisyyden ja  sulkea pois toisin ajattelevia. Media haluaa klikkauksia, ja mitä yksinkertaisemmin se esittää sanomansa, sitä useampi klikkaa. Entä jos avoin nettimedia ajaakin  itsensä marginaaliin, ja oikeat asiat tapahtuvatkin suljetuilla forumeilla? Kun kukaan ei enää osta Seiskaa sen vuoksi, että seiskaa on netti täynnä.

Itsekin varmaan vielä hiljenen netissä entisestään, ellen nyt ala täällä tekemään sormiharjoituksia seuraavaa kirjaa varten. Olen saanut apurahan.

Hiljaisen viikon päätyttyä

Tämä pääsiäinen oli täynnä terävää auringonpaistetta, kuin vakuuttamassa, että aurinko voittaa tämänkin päättymättömältä tuntuvan talven. Pilkkijöitä oli Saimaan selällä kymmenittäin, monet valittivat, ettei kalaa tule, mutta silti jaksoivat odottaa nykäystä tunnista tuntiin ja päästellä pettyneinä pikkusinttejä takaisin järveen.

Me nousimme suksille, ylitimme Saimaan,  harhailimme peltoja ja metsiä pitkin tuntemattoman järven jäälle ja sieltä maastoon, josta odotin löytyvän sukulaistalon. Ei löytynyt kuin hiljaista metsää, pellon laidassa vanha rakennus, joka oli siirretty talon pihasta kauemmaksi sen synkeän historian vuoksi. Olimme löytäneet surmatorpan, joka oli todistanut ojankaivajien kuolettavaa riitaa. Koskaan ennen en ollut kuullut tarinaa enkä tiennyt rakennuksesta, niin hyvin se oli unohdettu ja vaiettu. Enkä nytkään olisi kuullut tarinaa, ellemme lopulta olisi löytäneet perille määränpäähämme.

Ihmeteltyäni aikani outoa maisemaa osasin soittaa tienoot tuntevalle veljelleni ja sain tiedot sijainnistamme, ja niin tiesimme myös mihin suunnistaa. Lopulta löytyi tuttu, ainakin kaksisataa vuotta vanha talo, ja tuvasta talonväki, melkein vuosisadan vanha sukulaistäti ja hänen tyttärensä. Lapsena kävin heillä usein, silloin sunnuntait olivat kyläilyä varten, muuten ei pyhäpäivinä tehty kuin välttämättömät askareet. Vanha suuri tupa oli kokenut peruskorjauksen, mutta iso tuvanpöytä oli entisellä paikallaan ja tarjoilut pöydässä kuin ennnen vanhaan. Talossa on oltu omavaraisia, lapsuudessani siellä savustettiin lihat ja tehtiin omat voit ja kermat. Omasta kermasta syntyivät  maailman parhaat hannatädin pikkuleivät, eikä maku ole vieläkään kadonnut. Autoa ei enää ole talon miesväen kuoltua.

Talossa syntyy kaksilla kangaspuilla mattoja, ja yksi aitta on täynnä leikattuja matonkuteita. Tilasin omaan taloomme kymmenen metriä mattoa, kierrätystekstiileistä tehtyä, jota myös räsymatoksi kutsutaan.Mattojen vuoksi sovimme, että käyn hakemassa naiset meille mattojen suunnittelukäynnille. Toki olisin voinut mitata matot itse ja ilmoittaa väritoivomukseni, mutta miksi hukata oiva tilaisuus kyläillä oikein aiheen perästä. Savolaisella hartaudella saimme kulutettua kokonaisen iltapäivän muisteluun missä kaikkialla tällä puolella Louhivettä asui sukulaisia, missä on käyty vuosisadan saatossa jostain muusta syystä.  Sain kuulla mistä taloista on käyty etsimässä uutta porsasta kasvatettavaksi, ja kuinka sota-aikaan oli torikauppaa käyvillä kyläläisillä kankaita myytäväksi, muualta niitä ei saanut. Pihallamme muistuivat mieleen iilimadot kaislikkoisessa rannassa ja kallion koloissa villinä kasvavat ruohosipulit.

Siinä samalla sovittiin mattojen mitat, loimilangat ja värimaailma. Ruusukasta raitoihin, vahvoja värejä, loimeksi syvän sininen lanka. Juhannuksena saan levittää uudet matot lattialle.

Kirje

Ruotsissa on tällä viikolla herännyt suuri rasismikeskustelu vähän samaan tapaan kuin tammikuussa Umayya Abu-Hannan kirjoitus viritti suomalaiset miettimään minkälaisia me olemme, ketä tämä koskee ja mitä voimme tehdä. Kun Suomessa käytiin keskustelu n-sanan viljelystä, Ruotsissa on otettu esille hieman vaikeammin paljastetteva asenteellisuus.

Kaikki alkoi REVA-projektista, jossa rajapoliisi tehostetusti etsi laittomasti maassa oleskelevia ulkomaalaisia tunnelbanan liputta matkustavien joukosta. Ihmisiä alkoi kuitenkin ärsyttää, kun yhdeksän kymmenestä laittomasti oleskelevaksi epäillystä olikin ihan laillisesti maassa, koko elämänsä Ruotsissa asuneiden piti todistella oleskeluoikeuttaan, ja syynä oli poliisin suorittama etninen profilointi. Ihmisistä tehtiin epäilyksenalaisia ulkonäön perusteella, ja heiltä alettiin vaatia passin esittämistä. Samalla vaaleatukkaiset ja sinisilmäiset saivat jatkaa matkaansa tarkastusmaksulapun saatuaan.

Oikeusministeri Beatrica Ask meni sitten sanomaan, että "Det finns tidigare dömda som uppfattar att de alltid är ifrågasatta, fast det syns ju inte på någon att man har begått ett brott."- On olemassa aikaisemmin tuomittuja jotka kokevat olevansa aina epäiltyjä, vaikkei se näy muille että on tehnyt rikoksen. Kirjailija Jonas Hassen Khemirille puhe aikaisemmin tuomituista antoi sytykkeen kirjoittaa oikeusministerille avoimen kirjeen, jossa hän ehdottaa, että tule sinä minun nahkoihini, ja minä otan sinun nahkasi kantaaksesi. Kirjeestä, joka alkaa sanoin "Bästa Beatrice" on tullut Fb-hitti, twitterissä sadat muut ei-perinteisen ruotsalaisen ulkonäön omaavat ovat kirjoittaneet omista vastaavista kokemuksistaan kuin mistä Khemiri kertoo. Joutumisesta pysäytyteksi lentokentän jonossa, istumisesta poliisiauton takapenkillä kun henkilöllisyyttä tarkastetaan pelkästään sen vuoksi, ettei ulkonäkö vastaa kuviteltua ruotsalaista perustyyppiä.

Mielenkiintoisesti Beatrice Ask ei tunnu olevan kovin perehtynyt etnisen profiloinnin käyttöön poliisitoimessa, vastaukset Khemirin kirjeeseen ovat melko asiantuntemattomia. Kuitenkin Ruotsikin on ollut mukana tekemässä ohjeistusta poliisille, milloin etninen profilointi on sallittua, milloin ei. Juuri tuollainen Khemirin artikkelissa kuvattu ihmisten  haarukoiminen pelkästään tai pääasiallisesti ulkonäön perusteella julkisilla paikoilla on sekä vastoin syrjinnän kieltoa että annettuja suosituksia.

Ruotsissa ei ole vielä tuotu keskusteluun, ainakaan kovin näkyvästi, sen enempää kiitollisuuskorttia kuin "jos on asiat kunnossa, ei ole mitään salattavaa" -argumenttia. Aiheellisesti on alettu miettiä, miten ihmiseen vaikuttaa, kun siitä huolimatta, että hän on jopa kolmannen polven uusruotsalainen, hänelle jatkuvasti huomautetaan monenlaisin tavoin, ettet ulkonäkösi puolesta voi olla yksi meistä. Laittomasti maassa oleskelevista keskustelu on siirtynyt niihin, joiden oikeuksia etninen profilointi loukkaa, eli täysin oikeuksin maassa oleskeleviin ja Ruotsin kansalaisiin, joiden maassa oleskeluoikeus ei näy ihonväristä.