Katoava digiperinne

Joskus viime syksynä aloin huolestua sukupolvemme perinnöstä. Olemme viimeinen sukupolvi, joka jättää jälkeensä kasan papereita. Mitä niille tapahtuu? Olemme ensimmäinen sukupolvi, jonka elämä on puoliksi sähköisesti tallennettu. Miten varmistamme, että jotain digitaalisesta elämästämme jää elämään kauemmin kuin me?

Nyt ongelmaan on havahtunut myös itse mr. Internet. Hän pelkää, että digitaaliseen muotoon tallennetut tiedott ja kuvat katoavat. Lohdutukseksemme suurinta osaa niistä ei kukaan jää kaipaamaan. Paperin aikakausi oli siitä mukava, että tallennukseen käytettävät tekniikat eivät estäneet dokumenttia näkymästä. Vaikka emme ymmärtäneet, mitä paperille oli tallennettu, pystyimme kuitenkin päättelemään, minkälaatuisesta asiakirjasta on kyse. Tekstin, kuvan tai piirroksen avaamiseen  tarvittavaa asiantuntemusta pystyi ainakin teoriassa etsimään jostain.

Digitaalinen maailma taas sulkee tiedon paketteihin konsteilla, joiden salat ovat vain harvojen hallussa. Tallennusmuodot muuttuvat, alustat vanhentuvat, seuraava uusi tekniikka ei välttämättä pysty käsittelemään vanhemmalla tekniikalla luotuja dokumentteja. Näin tieto ei ole vain varmassa tallessa vaan myös vaan saavuttamattomissa. En liene ainoa, jolla on kaapeissaan C-kasetteja, vinyylilevyjä ja kolmea lajia videokasetteja. Tutkielma ja ensimmäinen asiakasrekisteri löytyvät lerpulta, muutama korppu on tullut myös säästettyä, miksiköhän?

Sata vuotta itsenäistä Suomea on tuottanut paperia kaikkiin  tarkoituksiin. Luku- ja kirjoitustaitoiset suomalaiset ovat tallentaneet elämäänsä päiväkirjoihin ja kirjeisiin, postikorteistakin pystyy päättelemään ketä on muistettu ja minne on matkattu. Bloggaajan kirjallinen jäämistö jää leijumaan bittiavaruuteen, tekstiviestit sulavat sim-korttien ja metalliromun mukana. Olisiko parempi, ettei papereitakaan jää jäljelle, vai tarvitseeko tulevaisuuden historiankirjoitus kaikki vielä tallella olevat koulutodistukset, joulukortit ja aikakauslehdet?

Olen ihaillut melkein satavuotiasta muistikirjaa, johon mummoni on kirjoittanut kaihoisia värssyjä itsenäisen Suomen ensimmäiseltä vuodelta. Kauniin käsialan ja suuri tunteita kuvaavien säkeiden kautta mieleeni on piirtynyt vakaviin kirjallisiin harrastuksiin omistautunut piikatyttö. Onneksi se aarre on  avattavassa muodossa.

Myöhästyneet sijoitusohjeet

Sveitsiläinen kirpputoripöytä

Nyt on jollekin tullut varmasti paha mieli. Ei ollut tarkoitus johtaa harhaan, tai siis näille sivuille. Olet varmasti kiireinen ja tärkeä ihminen, ja tarvitset nopeasti etsimääsi tietoa. Olisin niin mielelläni suonut sinulle heti tarvitsemasi koordinaatit. Ei kuitenkaan ole minun vikani, että google neuvoo sinut lukemaan jorinoitani, kun haluat tietoa aiheesta 'sveitsiläisen pankkitilin avaaminen'.

Nyt tuntuu siltä, että minun pitäisi ihan velvollisuudentunnosta, kun blogini on johtanut sinut harhaan, etsiä tarvittavat tiedot lukijoitteni saataville. Sitäpaitsi voi olla, että muutkin onnettomat ajautuvat tänne, kun kuumat rahat polttavat näppejä, verottaja vaanii tilitietoja, velkojat käyvät kärsimättömiksi ja osituskin on tulossa.

Olen kyllä seurannut lehtien kirjoittelua Sveitsin pankeista, aiheina pankkisalaisuus, isoja skandaaleja, keskitysleireillä kuolleiden juutalaisten rahojen jemmaaminen. Mutta sveitsiläisen pankkitilin avaaminen jäi tekemättä, vaikka siellä aikoinaan asuin. Uskoisin että pankkitilin avaaminen Sveitsissä on suhteellisen helppoa ja toivoisin, että he siellä hieman kyselisivät, mistä rahat ovat lähtöisin ja miksi nämä rahat täytyy nyt tänne tallettaa, ja toimisivat vastausten herättämien epäilysten mukaan. Edistystä on viime vuosina tapahtunut.

Sen verran kävin katsomassa Sveitsin pankkien tilannetta, että huomasin sielläkin samoin kuin Ruotsissa olevan suuri huoli rahapolitiikan onnistumisesta. Sitten vasta huolestuinkin, entä jos nyt lukijani jättikin avaamatta tilin sveitsiläiseen pankkiin, kun täältäkään ei ohjetta löytynyt. Olisi nimittäin kannattanut avata tili ja laittaa sinne tuntuvasti rahaa. Frangi irrotettiin euron kurssista, minkä seurauksena frangin arvo pomppasi äkillisesti ja on nyt sama kuin euron. Eikä minulla ole kuin yksi vaivainen kymppi frangeina.

Eihän sen seuraavan finanssikriisin pitäisi vielä tulla, vaan vasta ensi lokakuussa. Viisaat finanssimiehet ovat laskeneet, että talous floppaa seitsemän vuoden välein syksyisin. Pystyn seuraamaan logiikkaa IT-kuplaan asti, mutta talousmiehillä onkin tunnetusti lyhyt muisti. Useat analyytikot ovat myös niin nuoria, suoraan koulunpenkiltä analysoimaan rientäneitä, etteivät voi millään tietää, minkälaista elämä oli ennen IT-kuplaa.

Nyt jännitämme, ehtivätkö pankit vielä myydä halpaa rahaa olemattomalla korolla ja kunnon marginaalilla, että kaikkein varattomimmatkin voivat nauttia pienestä nousunyppylästä ennen putousta. Voisi vaikka käydän kunnon Thaimaan lomalla, että on jotain mitä velkasaneerausbudjetilla kärvistellessä muistella. Pankeilla ei ole hätää, jos vakuudet ovat kunnossa. Viivästyskorot ovat huomattavasti korkeammat kuin normikorot, ja pankit pelastetaan kuitenkin, jos riskit toteutuvat.

Ne jotka ovat ymmärtäneet ajoissa avata tilin sveitsiläisessä pankissa voivat nyt odotella rauhassa ja tulla sitten ostoksille, kun nämä viimeisimmät velan ottajat joutuvat myymään asuntojaan.  Tukholman parempien asuntojen näytöillä käydään jo nyt kauppaa frangeilla, kun Ruotsin verottaja on onnistunut saamaan pankkien tilitietoja, eikä rahojen kätkeminen Sveitsiin enää täytä alkuperäistä tarkoitustaan. Sveitsin frangin nykyinen kurssi hillinnee hieman rahojen kerääntymistä turvasatamaan, mikä on myös Sveitsin rahamaailman tavoite,  joten ehkä sitä pankkitiliä ei kannata enää avata.

Kiireen kesyttämät

Ajan kulun ääreen pysähtyminen houkuttelee ajattelemaan vaihtoehtoisia menneisyyksiä. Jälkiviisaudeksi sitä myös moititaan, mutta jälkityhmyys se vasta vaarallista on. Jos kerran merkittäviä tulevaisuudentutkimuksen saavutuksia saadaan aikaan kuvittelemalla vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, mitä pahaa vaihtoehtoisten menneisyyksien maalailussa on? Tuskallista moinen pohdinta kyllä saattaa olla, jos huomaa, että entä jos olisimme pysähtyneet miettimään ennen tuota pistettä, nähneet tilanteen ja vaihtaneet kurssia, niin kaikkea tätä ei olisi tapahtunut.

Silloin herää herkästi kysymys, mitä nyt voisimme tehdä toisin, jos ymmärtäisimme. Minkä korjausliikkeen tekeminen on vielä mahdollista? Muutama viikko sitten luin entisen kotipaikan päivälehden yleisönosastosta kirjoituksen, jossa kokenut työterveyslääkäri kertoi, että lääkärien ajankäyttö perustuu vuosikymmenten takaiseen käytäntöön, josta ei ole vain osattu luopua, vaikka perustetta siihen ei enää ole. Suoraan kirjoittajaa lainaten: "Terveydenhoitoinstituutio pyrkii vaikeuttamaan hoitoon pääsyä hoitamalla vain yhden ongelman kerrallaan. Tämä johtaa tehottomuuteen." Kuntoutuslaitoksessa kuulin toisen version:  "Yksi hoitaa peukaloa ja yksi pikkusormea, kukaan ei hoida niitä kolmea välissä olevaa sormea".

Nyt suomalaiseen terveydenhoitoon odotetaan käännettä Soteuudistuksen tuomana. Jos terveydenhoito ei ala järjestämään resurssejaan uudestaan ja käyttämään niitä asiakkaan kannalta järkevämmällä tavalla, edelleen asiakkaita kutsutaan kaksi tuntia myöhässä kymmenen minuutin vastaanotolle, jolta he poistuvat yhtä neuvottomina kuin sinne saapuessa. Uuden ajan saadakseen pitää soittaa kahdeksan ja yhdeksän välillä aamulla, niin monena aamuna, että onnistuu lopulta ohittamaan muut jonossa olijat. Aivan kuin sairaat ihmiset olisivat virkeimmillään juuri kahdeksan ja yhdeksän välisenä aikana aamulla. Ystävän lukioikäinen lapsi on ollut kuumeessa viikon, röyskyttänyt repivää yskää ja ainut apu, jota terveydenhoitojärjestelmä tarjoaa, on neuvo juoda kuumaa mehua. Lääkäriaikoja ei ole.

Ruotsissa on terveydenhoitoa onnistuttu pitämään kunnossa, vaikka jatkuva resurssien vahtimien on täälläkin välttämätöntä. Keskustelu voiton tuottamisesta terveyden- ja vanhustenhoidossa pitää kaikkia toimijoita hereillä. Silti asiakkaalla on edelleen valta valita palveluntuottajansa. Uusia hyvin toimivia terveydenhuollon yksiköitä perustetaan, mukana on yksityisten lisäksi myös kolmannen sektorin toimijoita. Oman kokemukseni mukaan yleislääkärinajan saa huomiseksi, jos tänään on jo täyttä.


Ps. Blogiystäväni Helga on ansiokkaasti ihmetellyt, miksi terveydenhoidon asiakasta ei saisi kutsua potilaaksi. Ehdotan vastaukseksi sitä, että ollakseen potilas ihmisen pitäisi kai olla sairas. Entä jos terveydenhoito alkaisia tilastoida asiakaskäynnit ja potilaskäynnit erikseen, mikä mahtaisi olla jakauma?

Susiparin ikuistus

Grönklittin villieläinpuisto kirkkaana ja lumisena talvipäivänä kruunasi matkan Taalainmaalle. Valokuvaaminen on viime aikoina jäänyt kännykkäkameralla räpsimisen tasolle, ison kameran mukana kuljettaminen maksaa harvoin sen tuottaman vaivan. Mutta villieläinten, vaikkakin puistoon vangittujen, kuvaaminen lähietäisyydeltä puhtaiden hankien keskellä oli jotain ainutlaatuista.

Lähdin puolenpäivän aikaan kiertämään puistoa. Ensin havaitsin ilveksen kiertelemässä alueellaan, suuntasin sitten jääkarhujen luokse. Karhualueella oli hiljaista, talviunet menossa, onneksi jääkarhut olivat vain päiväunilla. Kävelin aidan viertä ja säikähdin, kun huomasin toisella puolella aitaa lumen päällä lojuvan ison vaalean möhkäleen, vieressään puoliksi syöty ruhonpalanen.

Jääkarhualueella oli iso katettu lämmin näyttelytila, jossa kerrottiin jääkarhujen elämästä ja ilmastonmuutoksesta. Sisältä saattoi myös tarkkailla jääkarhuja isoista ikkunoista. Istuin ja katselin, molemmilla puolilla kojua makasi karhu elottoman näköisenä. Ainoastaan haaskalla riehuvat korpit pitivät elämää, niiden melu sai toisen jääkarhun hieman kääntyilemään unessaan, ellei se sitten nähnyt unta. Pian kuitenkin toinen jääkarhu heräsi ja alkoi tallustella levottomana aidan viertä edestakaisin. Jostain syystä karhut oli erotettu toisistaan, toinen nukkui ja toinen oli levoton, ehkä juuri siksi.

Ilvesten ruokinta-aika oli merkitty ohjelmaani, toimitusta seuraamassa oli myös koululaisseurue. Opettaja oli tuonut hiihtotaidottomat katsomaan eläimiä kun muut menivät hiihtämään. Aloin taas arvostamaan ruotsalaista koulua, kaikilla pitää olla kivaa. Seuraavaksi siirryin persianleopardin luokse, sekin ramppasi rinkiä alueellaan, murisi myös mennessään.

Alueen korkeimmalla paikalla sijaitsi Toppstugan, kahvila-ravintola, joka oli oikeastaan laskettelijoiden taukopaikka. Sieltä sai ihailla maisemia kymmenien kilometrien päähän. Siperiantiikerien alue oli heti vieressä, ja tiikerit olivat asettautuneet aurinkoa ottamaan mahdollisimman lähelle rakennettua katselupaikkaa.

Siiryin seuraamaan susien ruokailua, mutta niillä ei ollut nälkä. Hyvinvoivan näköiset sudet kävivät kyllä näyttäytymässä, mutta ainoastaan yksi nuori uros kävi hakemassa ruoka-annoksensa. Susiparia ei kiinnostanut ruoka, vaan yhdessäolo.

Taalainmaa

Lomamatkamme ovat tähän asti suuntautuneet Ruotsista pois, siksi hyväksyimme heti tarjouksen lähteä naapurin kanssa hiihtelemään Taalainmaan hangille. Ajoimme 350 kilometriä kotoamme Orsa Grönklittiin, Vuokattia muistuttavaan hiihtopaikkaan, jossa on kunnon rinteet, mutta myös monentasoisia latuja vaativillekin harrastajille. Taalainmaa ei suinkaan ollut täysin tuntematon, olinhan kuullut falukorvista, dalahästistä ja moraknivistä, mutta vasta itse kokemalla ymmärsin Taalainmaan todellisen olemuksen.

Viiden päivän lomalle osui vain yksi aurinkoinen päivä, silloin en suinkaan lähtenyt muiden kanssa  hiihtämään kahdenkymmenen kilometrin latua vaan läheiseen karhupuistoon kuvaamaan villieläimiä. Muut päivät olivat sateisia, lumikerros paksuni entisestään.  Mutta hiihtämässäkin käytiin, valaistuilla laduilla oli mukava hiihdellä iltaisin, kun suurin osa hiihtoväestä oli jo palannut mökeilleen eikä sadekaan haitannut.

Taalainmaa sijaitsee samalla korkeudella Pirkanmaan kanssa, mutta metsäiset maisemat ja jyrkät korkeuserot tuovat mieleen Kuusamon seudut.  Paikkakunnan nähtävyyksistä kävimme katsomassa Fryksåsia, vanhaa mäkitupa-aluetta, jossa karjaa laidunnettiin kesäisin kauempana vakinaisesta asumuksesta. Alueella oli vielä kymmeniä vanhoja 1800-luvun rakennuksia, monista oli tehty nykyaikaisten standardien mukaisia loma-asuntoja ja osa rakennuksista oli paikalle siirrettyjä. Siitä huolimatta vanha rakennusperinne vei mielessä aikaan ennen tekniikan ihmeitä.

Kotimatkalla pysähdyimme Morassa Anders Zorn-museossa. Ruotsin kansallistaiteilijan kotimuseo, jonka hän jo eläessään määräsi museoitavaksi, muistuttaa suomalaisten kansallisromantikkojen koteja, kuten Tarvaspäätä. Saman aikakauden taiteilijat liikkuivat sujuvasti Pariisissa, Italiassa ja eri puolilla maailmaa mutta arvostivat myös kotiseutunsa kansan kulttuuria. Ateljeetaloihin hankittiin ajan tyylihuonekaluja ja paikallista käsityötaidetta, siellä huvitettiin ja kestittiin vieraita ja haettiin työrauhaa ja -innoitusta.

Anders Zornin tauluja on esillä Ruotsin kansallismuseossa ja esimerkiksi Prins Eugens Waldemarsuddenilla, jossa olen niitä usein ihaillut. Kotimuseon lisäksi Moran Zorn-museossa on erillinen näyttelyrakennus, jossa on kattava kokoelma Zornin töitä koko hänen uransa ajalta. Minun silmiini ihastuttavinta Zornin taiteessa on hänen kykynsä maalata valkoista väriä, johtuisikohan hänen uransa alkutaipaleesta akvarellistina? Zornin taiteen lisäksi museossa on on hänen hopeakokoelmansa, upeita 1800-luvun hopeaseppien takomia maljoja ja muita esineitä Ruotsin lisäksi muun muassa Suomesta. Zorn-museoon menijän kannattaa varata aikaa runsaasti, museo on pikkukaupungin museoksi yllättävän suuri, ja taiteen lisäksi muutakin katsomista on paljon.

Tunnustan, ettei Taalainmaa tehnyt niin suurta vaikutusta, että olisin sinne ihan heti palaamassa. Mutta viehättävää seutua se on, hienoja maisemia ja hyvin hoidettuja turistikohteita. Villieläinpuisto jäi minulle parhaaksi nähtävyydeksi, kiitos mainioiden kuvausolosuhteiden. Siitä seuraava postaus.

Valoa kohti taas

Jo toinen peräkkäinen päivä, kun ihmettelemme pilvettömältä taivaalta paistavaa joulukuista aurinkoa. Talo kylpee punertavassa valossa, ja näyttää siltä kuin olisi saanut uuden värin. Järvi jäätyi juuri ennen joulua, ja olemme jo uskaltaneet rannoille luistelemaan, vaikka railojen pauke pelotteleekin.

Toivotan kaikille blogini lukijoille Onnellista Uutta Vuotta 2014!

 

Karhun naapurissa

Rajan takana voi tapahtua monenlaista, ennen kuin naapurissa huomataan, ettei täällä nyt niin turvallista olekaan. Pienet risahdukset eivät ehkä kantaudu rajan toiselle puolelle, tai sitten niitä ei osata tunnistaa pedon aiheuttamiksi ääniksi. Niin kauan kuin ei joudu itse vaaralle alttiiksi, voi tulkita pedon merkit vaarattomiksi vaikka ehkä hieman oudoiksi ilmiöiksi.

Mutta kun tarpeeksi monta risahdusta on kantautunut, koirat nostaneet niskakarvansa pystyyn ja jääneet jännittyneinä katsomaan metsää kohti, naapuri käynyt kertomassa, että kyllä siellä joka kesä on nähty karhun jätökset, niin pakosti hiipii mieleen, että entä jos sittenkin.

Sitten ne samat vaarattomat risahdukset, mäyrän kakat, koiran jäljet ja pikkuriistan koirassa herättämä uteliaisuus ovatkin pedon merkkejä. Tilastotkin tukevat tätä käsitystä. Alueella liikkuu kymmeniä karhuja, viidenkymmenen kilometrin päässä yksi läpsäisi lenkkeilijää. Siellä se väijyy. Tätä se oli.

Karhu naapurissa vaatii uudenlaista asennetta. Marjamatkalla tömistellään, lauletaan, rysketään ja yskitään niin äänekkäästi, että nalle ymmärtää perääntyä naapurikylän puolelle. Ilta-aikaiset kävelylenkit unohdetaan. Ei ihmetellä, miksi naapurin lapsiperhe asuisi mieluummin taajamassa. Säälitään jo etukäteen pellolla juoksentelevia kauriita, ja jos niitä ei ole pariin viikkoon nähty, ja kuvitellaan  ne jo makaamassa luut törröttäen karhun raatelemana haaskana.

Miten tähän on tultu? Muistellaan kultaista lapsuuden aikaa, kun karhu ja susi olivat satuolentoja, DDT:tä löytyi purkista eteisen kaapista eikä turvavöitä vain ollut. Vihreät eivät olleet kokoontuneet Koijärvelle ja Äänekosken lipeälampea ohitettaessa piti pitää nenästä kiinni. Kuinka huolettomina kirmasimme metsän halki oikopolkua pitkin naapuriin katsomaan Haisapparallaa.

Kunnes huomataan, että mäyrä siellä sittenkin on. Kaikki jäljet, äänet ja näköhavainnot tukevat tätä käsitystä. Miten karhu olisikaan voinut päätyä kaikkien teiden, peltojen ja vesistöjen läpi tänne asti? Eikä mikään jälki ole ollut todistettavasti karhun tassun painama.

Metsänelämää on kuitenkin helpompi tarkkailla kuin saariston sokkeloista vedenalaista maailmaa. Olen jo vuosia seurannut ikkunastamme Tukholman väylällä ohi lipuvia aluksia sillä silmällä. Jokaisesta sotilaskalustoa tai -voimaa kuljettamaan pystyvästä paatista olen tarkistanut lipun, onhan varmasti oman maan merivoimat liikkeellä? Jos lippu ei ole oman maan, niin onhan varmasti kyse ennalta sovitusta laivastovierailusta?

Kun tieto Tukholman saariston sukellusvene-etsinnöistä tuli, tunsin syvää jälkiviisautta, mitäs minä sanoin, pelko ei ollutkaan aiheeton. Sitäpaitsi Södemalmilla käveli vastaan juuri edellisenä päivänä kaksi nuorehkoa rotevaa reppuselkäistä miestä, jotka yrittivät näyttää turisteilta, mutta askellus oli sotilaallista, puhuivat vähän, mutta venäjää, ihan selviä illegaaleja. Kun etsinnät lopetettiin tuloksettomina, helpotukseemme sisältyi pieni annos pettymystä, olinkin väärässä. Se reppuselkäinen luodolla epäilyttävästi ulapalle tähyilevä mieskin oli katiskansa kadottanut huononäköinen eläkeläinen.

Kaikesta huolimatta edelleen hiljaa mielessäni epäilin, että saariston syvänteissä lymyilee karhu. Nyt sen jättämät jäljet on esitelty koko maailmalle, viimeksi löydettiin Gotlannista joku jätös.