Minun Karjalani

Karjalaisuus on ollut osa elämääni, mutta vuosisatoja samoilla seuduilla eläneen suvun keskuudessa  savolaisessa maatalossa lapsuuteni viettäneenä meni pitkään, ennen kuin ymmärsin, mitä karjalaisuuden lajia minussa on. Isoäitini suku on Itä-Karjalan pakolaisia, jotka tulivat Suomeen Tarton rauhan jälkeen osallistuttuaan poliittiseen liikehdintään, jonka tavoitteena oli seudun liittäminen Suomeen. Jotkut saivat Suomen kansalaisuuden aikaisemmin, viimeinen heistä sai Suomen passin vasta 1980-luvulla.

Miesvaltaisessa suvussa ei tarvinnut olla muita kuin yksi poliittisesti aktiivinen, niin jo koko suku joutui lähtemään. Monett palasivat takaisin, mutta ei olisi kannattanut. Talo jäi, mutta kaupantekoa ja maanviljelystä saattoi jatkaa Suomessakin, henki ja vapauskin säilyi.

Yksi tarina karjalaisuudesta on tuo poliittinen, mutta samassa pakolaisreessä Suomeen tuli myös taitava ääneen itkijä,kulkivatpa mukana myös verenseisauttamissanat, loitsut ja laulut. Kyky itkeä ja nauraa yhtäikaa ja starinoida polveilevasti jutun juonta kuljettaen, pyöräyttää piirakat, kukkoset ja rönttöset, kirjoa, kutoa ja neuloa tikuttaa.

Matka Jyskyjärvelle toi jossain vaiheessa I.K. Inhan valitukset, miten vääränlaisia tapoja karjalaiset olivat omaksuneet ja miten vaikea aitoa karjalaisuutta oli löytää. Olimme saaneet matkanjärjestäjältä karjalankielisiä sanontoja. joiden mukaan lapsia sanotaan äpärehiksi. Perillä karjalaisemäntämme jo tuomitsi, että ei noin voi sanoa, on halventava ilmaus Laps ei ole äpäreh, jos on ukon alda suadu. Tätini sitoi vastaa kylyyn oikeaoppisesti koivupunoksella, jolloin emäntämme tuli keskeyttämään touhun, ja toi tilalle paremman vyötteen vastalle, nippusiteen.

Karjalaiset ovat ylen innokkaita marjastajia. Hillon keräys ei ollut vielä täydessä vauhdissaan, mutta sitä saattoi käyttää hyväksyttynä syynä perua ryhmällemme puoliksi luvattu konsertti. Luonnonantimien käyttö ruuanlaitossa ja leivonnassa ei ole vain suositeltavaa, vaan jokseenkin välttämätöntä.  Veimme Karjalaan viemisiksi runsaan määrän pakastepusseja, hillosokerin vieminen ei sekään olisi ollut huonompi idea. Seuraavalla kerralla sitten.

Jyskyjärven aurinko- ja kielikylpy

Tämän kesän siihen asti ainoa lämmin ja aurinkoinen päivä ei unohdu. Sadesäällä oli siirrytty Tsirkka-Kemin varteen, kauniiseen vanhan Jyskyjärven karjalaiskylään, perillä peilityyni joki heijasti valkoisia pilvenhattaroita, aurinko paistoi kirkkaasti. Parhaimpana päivänä lähdimme veneretkelle Lukkaan, uimme hiekkarannalla ja nautimme päivänpaisteesta nuotiokahveja juoden.

Karjala on osa sukuni historiaa. Vielä en ole päässyt isoäitini synnyinsijoille Repolaan, mutta olen jo lähestynyt sitä kahdesta suunnasta. Edellisellä kerralla  matkasimme Laatokkaa ja Äänistä pitkin Petroskoihin ja Kihzin saarelle, nyt tehtiin matka Vartiuksesta rajan yli Kostamukseen ja Jyskyjärvelle. Sukulaisia ja  karjalaisjuuret omaava ystävä olivat mukana retkellä, tavoitteena oli päästä laulajien ja karjalan kielen pariin.

En halua enää extremeä matkoillani, siksi pelkkä Jyskyjärvellä käynti ilman monia paikanvaihtoja tuntui turvallisimmalta tavalta päästä syvemmälle Karjalaan. Matka oli siitä huolimatta rasittava, tiet ovat tunnetusti huonokuntoisia Karjalassa, ja on aika tuskallista istua tuntikausia paukkuvassa ja rämisevässä autossa monttuisella tiellä. Perillä odottaa kuitenkin vaivan palkka, romanttinen rappeutumassa oleva jokivarsikylä, jollaisia ei enää uskoisi olevan. Harmaaksi kauhtuneiden talojen osuus rakennuskannasta on niin suuri, ettei muutama uusi talo ja hoidettu piha vielä pilaa vaikutelmaa.

Jyskyjärvellä ei ole hotellia, joten majoituimme perheisiin. Asuimme keskellä kylää entisen kyläneuvoston johtajan luona, joka vastaili kaikkiin kysymyksiin, kertoi vuolaasti karjalaisesta elämäntavasta ja etenkin puhuimme Kalevalasta ja karjalan kielestä. Hän oli kuin ilmetty isotätini, suunnittelin jo DNA-näytteen ottamista salaa ja sen lähettämistä tutkittavaksi, jotta sukulaissuhde saataisiin virallisesti vahvistettua. Sukumme perinnölliset vaivat ja luonteenpiirteet olivat jo ulkonäön lisäksi aivan ilmeisiä.

Majoitukseen kuului  pedin lisäksi täysylöspito, sauna kahtena iltana ja mahdollisuus myös itse keitellä kahvia tarpeen mukaan. Kun tavoitteena oli tutustua paikalliseen elämäntapaan, kieleen ja kulttuuriin, perhemajoitus avasi ikkunan katsoa ihmisten arkea ja saada tietoa menneistä vuosikymmenistä sekä tulevaisuuden näkymistä.

Vaikka olen tiennyt koko elämäni, että rajantakaisessa Karjalassa puhutaan karjalan kieltä, vasta nyt sen todella uskon. Kalmismaalla luin risteistä suomalaisia nimiä,  ja mummot puhuivat ehtaa suomea. Nuoretkin taisivat suomeksi muutaman lauseen, jopa kysyivät onko paperossia.  Tosin emäntämme ennusti karjalaisuuden Venäjällä kuolevan hänen sukupolvensa mukana.

Kävimme kuuntelemassa karjalankielellä laulavaa Vienoa, kantava ääni ja vahva tulkinta sekä tarinointi olivat kuin kansanrunouden keräysmatkalta. Varsinaisia eeppisiä runoja emme sentään kuulleet, mutta puheen ja laulun vahvaan asemaan Karjalassa on matkan jälkeen helppo uskoa. Karjalan kieli tarttui myös omaan puheeseen ruttoon, ylen äijösti alkoi outoja sanoja hypähdellä suusta. Vielä tavallista vahvempi itäinen nuotti ei ole täysin oiennut vieläkään.

Mikkelin satama - kaupungin tarkoin varjeltu salaisuus

Mikkelin satama on matkailijoilta piilossa. Torin sivulta on rakennettu suora väylä rautatieaseman yli satamaan, mutta hämäyksen vuoksi viitassa lukee vain Matkakeskus. Pizzeria Angelan vierestä lähtevän ankeaakin ankeamman käytävän löytäminen edellyttää edistynyttä paikallisosaamista, joten kannattaa kysyä neuvoa vastaantulijoilta, vaikka ihan vain varmistaakseen, ettei kukaan muukaan tunne tuota reittiä. Junan tuoma  pääsee satamaan suoraan raiteilta, kun ei portaat noustuaan lähdekään keskustaan vaan vastakkaiseen suluntaan.

Mitä satamassa sitten on? Kioskista saa jäätelöä ja vohveleita. Ravintolalaiva Toivo tarjoaa kaupungin parhaan kosketuksen  Saimaaseen, jos ei omaa venettä ole mukana. Tarjolla on ollut myös muikkuja, jotka suorastaan kuuluvat satamaan. Toivo on sataman kaunistus, joka kerää alkuillasta seurueita vauhdinottoon. Veneilijälle pistäytyminen Toivon kannella lasillisella on riittävä tuulahdus kaupunki-ilmaa, jonka jälkeen voi palata luonnon keskelle.

Todennäköisimmin paikallinen asukas suuntaa satamaan käydäkseen rautakaupassa, ehkä joskus myös siellä järjestettävien tapahtumien vuoksi. Valitettavasti Saimaa-ilmiö ei enää palaa, Pate Mustajärvi on kolmekymmentä vuotta vanhempi niin kuin itse kukin, eikä suositulla koiranulkoilutusalueella pogoaminen kuulosta enää ollenkaan niin hauskalta kuin vuonna 1985. Tuuliajolla-kiertueen keikalla käynyt ei odota enää mitään erityisen ikimuistoista satamassa järjestettävän mutta ihan mukavia markkinatapahtumia kuitenkin.

Aikaisempina vuosina Mikkelin kalamarkkinat ovat keränneet loppukesästä tuhansittain kävijöitä. Tapahtuman parasta antia ovat olleet muikunperkausmittelöt  ja lasten onkikilpailut. Kehittynein muikunperkaustaito tulee voittajan nimestä päätellen Kaakkois-Aasiasta. Omaan koriini kerään kalamarkkinoilta mausteita ja kalasäilykkeitä, ehkä myös palan juustoa kansainvälisiltä myyjiltä.

Juhannuksena satamassa järjestettiin kansainväliset ruokamarkkinat ja on odotettavissa, että seuraavanakin juhannuksena Mikkeli saa olla markkinapaikkana. Itse näkisin tapahtuman mieluummin oikealla torilla, mutta huolimatta kovista hinnoista ja perheemme ruokavalioon sopimattomista tuotteista sataman piristäminen on aina toivottua. Mikkeli on niin maalaismainen kaupunki ja keskellä järvialuetta, että sieltä ei tarvitse etsiytyä  sen syvemmälle maaseudulle juhannuksen viettoon, kokko palaa melkein keskustassa.

Mikkelin satamassa käy matkaveneitä ja museolaivoja, mutta purjeveneillä Mikkeliin ei pääse, väylällä on niin monta sähkölinjaa ja siltaa, joiden korkeus veden pinnasta on vain 12 metriä. Tänä kesänä matkaan ovat lähteneet vain harvat isoilla asuntovaunumaisilla veneillä liikkuvat. Satunnainen matkailija pääsee maisemaristeilylle katselemaan rantaelämää. Väylä Mikkelistä Varkaantaipaleen kanavalle on kapea ja rannat tiuhaan asuttuja. Luonnonmaisemien lisäksi  voi ihailla vanhoja ja uusia huviloita, joiden rannoilla vietetään leppoisaa  kesäelämää.

Seuraa Bloglovingissa

Blogilista katosi, joten on siirryttävä uuteen blogilistaukseen. Bloglovin´ vaikuttaa toimivalta, siksi tämä teksti : Follow my blog with Bloglovin

Asuntomessut Mikkelissä

   

Kesällä 2017 eli tästä kahden vuoden kuluttua Mikkelissä pidetään asuntomessut. Saimaansivun asuntomessualue sijaitsee Annilanselän rannalla hieman Kirkonvarkauden sillasta etelään. Odotetusti rantatontit ovat menneet, mutta kauempana rannasta on vielä tilaa rakentaa ja toteuttaa asumisen unelmia. Itse valitsisin tontin numero 17/1 ja rakentaisin uudelleen hirsitalon muutamin muutoksin.

Kun oman talon rakennuspöly on jo laskeutunut, muttei vielä ihan kokonaan pois pyyhitty, voi jo ulkopuolisen silmin tarkkailla messusuunnitelmia. Entä jos emme olisi jo täällä oman katon alla sateelta suojassa, mitä tukea toivoisimme?

Mikkelin seutu on tee-se-itse-miesten aluetta, ja omakotitalon rakentamisen oletetaan kuuluvan jokanaisen ja -miehen kansalaistaitoihin. Ammatti-ihmiset palvelevat kyllä, mutta eivät kovin kärkkäästi sano mielipidettään, miten asiat kannattaisi hoitaa. Takanapäin saatetaan kyllä naureskella sitäkin enemmän. Messurakentajille tulisikin tarjota paras mahdollinen ammattilaisverkosto rakentamisen tueksi. Lisäksi rakentamisen yleisimpiin kysymyksiin voisi tarjota valmiita edistyneitä ratkaisuja, joita suositellaan ja  joiden toteutumista edistetään. Rakennuttajat joutuvat ratkomaan monia asioita vain kerran elämässään, eikä kaikkiin päätöksiin riitä asiantuntemus eikä aika.

Talomyyjän kanssa asioiminen on myös oma taiteenlajinsa. Loppujen lopuksi kaupat tekee se, joka on oikeaan aikaan tarjouksensa kanssa valmiina ja hinta pysyy järkevissä rajoissa. Vaikka uuden talon hankkijat ovat kuin pikkulapsia tikkarikaupassa, haluavat kaikkea ja vain johonkin on varaa, he kuitenkin  ostavat sen yhden talon. He eivät voi odottaa kauaa, etenkin kun messutaloissa on tiukka rakentamisaikataulu. Siksi myyjien kannattaa käydä ajoissa läpi materiaalit ja rakennustekniikat, sillä niillä on yleensä merkitystä enemmän talotoimittajan valintaan kuin kivoilla tilaratkaisuilla.

Ei ole kiva huomata kuukausien kaupanteon jälkeen, ettei myyjä myy sitä, mitä oikeasti halutaan. Eikä etenkään ole mukava saada toisen myyjän tarjouksen hyväksymisen jälkeen unelmatalon piirustuksia siltä myyjältä, jolta  olisi muuten ihan mielellään ostettu, mutta kun hänellä nyt vain sattui olemaan parin kuukauden loma silloin kun meidän piti saada projekti liikkeelle.

Rakentaminen on pitkäaikainen projekti, joka vaatii visionääristä ajattelua. Asiat, joita suunnitteluvaiheessa tavoitellaan, voivat jäädä toteutumatta jonkun pienen mitättömältä tuntuvan muutoksen vuoksi, kun hetkeksi unohdetaan, miksi oli päätetty rakentaa näin. Vastaavasti joskus vuosien kuluttua taloon asettumisesta voi tuntea ihmeellistä iloa, kun muistaa, että tästähän me silloin suunnitteluvaiheessa haaveiltiin. Visiota ei saa hukata missään rakentamisen vaiheessa.

Rantatalon rakentaneena muistamme hyvin, miten hankalaa oli valmiista mallistoista löytää talo, johon tullaan tien puolelta ja maisema avautuu rantaan päin. Joku talomyyjä jo valisti, ettei saunan ikkunalla järvelle ole mitään merkitystä, kun löylyä heittäessä se höyrystyy. Ei muuten höyrysty, vaan edelleen saunomisen suurimpia iloja musiikin kuuntelun lisäksi on Saimaan ihailu ikkunasta.

Messurakentamista  harkitseville on muuten tarjolla elämyspäivä, jonka ohjelmaan kuuluu risteily Saimaalla. Tulen sitten laiturille vilkuttamaan, kun olette kohdalla.

Smaka på Stockholm

Ensimmäisen kerran kävin Smaka på Stockholm ruokafestivaaleilla vuosia sitten. Mieleeni jäi silakka näkkileivän päällä, sekamelska ja puolivillainen tunnelma. En oikein ymmärtänyt, mikä tapahtuman kohderyhmä, epäilin sen olevan tarkoitettu ravintola-alan ammattilaisille. Mutta miksi tuoda se keskelle kaupunkia, Kungsträdgårdeniin?

Annoin tapahtumalle toisen tilaisuuden. Nyt kansallispäivä ja ruokafestivaali osuivat samalle päivälle, joten festivaaliväkeä, partiolaisten paraatia katsomaan tulleita kansallispäivän viettäjiä ja turisteja tungeksi festivaalialuueella ja sen ympärillä.  Oma sisäänkäyntini alueelle kulki huoltoväylän kautta, mikä ei ollut nostattamaan tunnelmaa. Eikä se noussut alueelle päästyänikään, USA:n suurlähettiläs turhaan arvostelee Helsingin kauppatoria pakolaisleiriksi, hän ei ole vain käynyt Smaka på Stockholm -tapahtumassa - eikä varmaan pakolaisleirilläkään.

Tapahtumassa juomapuoli oli varastanut pääroolin. Gourmet-annosten sijaan näin isoja oluita ja ranskalaisannoksia niin kuin missä tahansa kesätapahtumassa. Raivasin kuitenkin tieni kokeilemaan Yolo-ravintolan maistiaisia. Valitsin katkaraputacon. Annoksen taco oli salaatinlehti, johon oli kasattu rapuchevichea, siis pieneksi hakattuja katkarapuja mausteineen, ja annosta piristi tippa mangokastiketta. Melkein kymmenen euron annos koostui kahdesta pienestä suupalasta, katkarapuihin jäänyt liika suola peitti muut mausteet ja mango, niin hyvää kuin se olikin, jäi harmittavan pieneksi osuudeksi makuelämyksestä. Kuitenkin hyvää niin kauan kuin sitä kesti.

Utön silakat olivat tehneet minuun vaikutuksen edellisellä kerralla. nyt ajattelin pelata varman päälle, ja käydä kokemassa saman annoksen. Edellisellä kerralla annos oli tehty ohuelle ruotsalaiselle käsintehdyltä vaikuttavalle näkkileivälle. Nyt oli säästetty, silakka lepäsi paksulla pyöreällä vanikalla. Ylimakeat hillotut sipulit, suolalla säilötyt silakat, jälkiruokarahkaa muistuttava kermaviilikastike heikensivät uskoani ruotsalaisiin ruokakansana. Ei riitä, että hölvää suolaa ja sokeria reilusti, raaka-aineiden maullekin pitäisi jättää tilaa.

Lähdin puolen tunnin vierailun jälkeen jatkamaan matkaani, tie ulos alueelta kävi taas huoltoväylän kautta. Seuraava esterata oli kansallispäivän juhlallisuuksien vuoksi kaduille asetellut poliisin nauhat, joita jouduin alittamaan matkalla suomalaiselle kirkolle rauhoittumaan ja lepäämään musiikin ääreen.

Tukholman vanhan musiikin festivaalit halusin myös kokea toista kertaa. Edellisen kerran matkantekoa estivät Madeleinen häät, nyt oli kansallispäiväpönötystä ja torvensoittoa linnanmäellä käynnissä. Kotikirkossa sain kuunnella tunnin huippumusisointia. Stockholm early music festival on hieno tapahtuma, ja on hienoa, että suomalainen kirkko on yksi konserttipaikoista. Mieltä ylevöittävä musiikkihetki tuli tarpeeseen.

Olisi upeaa seuraavalla kerralla hankkia festivaalipassi, ja kiertää konserteissa yötä myöten. Radiosta voi kuunnella tapahtuman konsertteja, mutta kokemus ei ole sama kuin uppoutuminen sävelkylpyyn kivikirkkojen akustiikassa, ympärillä Tukholman kesäilta ja vanhankaupungin katuvilinä.

Katoava digiperinne

Joskus viime syksynä aloin huolestua sukupolvemme perinnöstä. Olemme viimeinen sukupolvi, joka jättää jälkeensä kasan papereita. Mitä niille tapahtuu? Olemme ensimmäinen sukupolvi, jonka elämä on puoliksi sähköisesti tallennettu. Miten varmistamme, että jotain digitaalisesta elämästämme jää elämään kauemmin kuin me?

Nyt ongelmaan on havahtunut myös itse mr. Internet. Hän pelkää, että digitaaliseen muotoon tallennetut tiedott ja kuvat katoavat. Lohdutukseksemme suurinta osaa niistä ei kukaan jää kaipaamaan. Paperin aikakausi oli siitä mukava, että tallennukseen käytettävät tekniikat eivät estäneet dokumenttia näkymästä. Vaikka emme ymmärtäneet, mitä paperille oli tallennettu, pystyimme kuitenkin päättelemään, minkälaatuisesta asiakirjasta on kyse. Tekstin, kuvan tai piirroksen avaamiseen  tarvittavaa asiantuntemusta pystyi ainakin teoriassa etsimään jostain.

Digitaalinen maailma taas sulkee tiedon paketteihin konsteilla, joiden salat ovat vain harvojen hallussa. Tallennusmuodot muuttuvat, alustat vanhentuvat, seuraava uusi tekniikka ei välttämättä pysty käsittelemään vanhemmalla tekniikalla luotuja dokumentteja. Näin tieto ei ole vain varmassa tallessa vaan myös vaan saavuttamattomissa. En liene ainoa, jolla on kaapeissaan C-kasetteja, vinyylilevyjä ja kolmea lajia videokasetteja. Tutkielma ja ensimmäinen asiakasrekisteri löytyvät lerpulta, muutama korppu on tullut myös säästettyä, miksiköhän?

Sata vuotta itsenäistä Suomea on tuottanut paperia kaikkiin  tarkoituksiin. Luku- ja kirjoitustaitoiset suomalaiset ovat tallentaneet elämäänsä päiväkirjoihin ja kirjeisiin, postikorteistakin pystyy päättelemään ketä on muistettu ja minne on matkattu. Bloggaajan kirjallinen jäämistö jää leijumaan bittiavaruuteen, tekstiviestit sulavat sim-korttien ja metalliromun mukana. Olisiko parempi, ettei papereitakaan jää jäljelle, vai tarvitseeko tulevaisuuden historiankirjoitus kaikki vielä tallella olevat koulutodistukset, joulukortit ja aikakauslehdet?

Olen ihaillut melkein satavuotiasta muistikirjaa, johon mummoni on kirjoittanut kaihoisia värssyjä itsenäisen Suomen ensimmäiseltä vuodelta. Kauniin käsialan ja suuri tunteita kuvaavien säkeiden kautta mieleeni on piirtynyt vakaviin kirjallisiin harrastuksiin omistautunut piikatyttö. Onneksi se aarre on  avattavassa muodossa.