Liike nyt tai ei koskaan

Talvinen kahvipöytäkeskustelu, jossa pohdin järjestelmän jähmeyttä ja haluttomuutta korjata vikojaan sai yllättävän käänteen, kun pöydän toisessa päässä lehteä lukeva mies liittyi keskusteluun. Hän käski ajattelemaan boxin ulkopuolelta. Valitin, että ei onnistu, olen boxissa pienenä rattaana, ja voin toki jumittaa ja hidastaa, mutta kun kukaan ei huomaa korjaamistarpeita, kone vain hidastuu ja kerää lisää pikkuvikoja.
- Tuo vika on koko yhteiskunnassa, se ei ole resilientti. Nyt yhteiskunnassamme seurataan rahaa, ei todellisia tarpeita. Resurssit eivät kohdistu sinne, missä niistä olisi eniten hyötyä, vaan sinne, minne raha kerääntyy. Reagointiviive kasvaa, ongelmia aletaan korjata vasta kun tilanne kriisiytyy ja puuttuminen on välttämätöntä, ei silloin kun, korjaustoimilla voisi estää kriisiytymisen. Rahaa on siellä, missä sille ei ole järkevää käyttöä, ja sitä puuttuu sieltä, missä sitä eniten tarvittaisiin.

Aloimme pohtia organisaatiomalliamme, toimin silloin yhtä rajattua tarvetta varten perustetussa organisaatiossa, joka on koossa vain yhden tehtävän suorittamista varten. Mies piti ajatusta kannatettavana.
- Jotta yhteiskunta pystyisi joustavasti vastaamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin, sen pitäisi pystyä luomaan ja purkamaan organisaatioita, kasaamaan asiantuntemusta ja muita resursseja sinne, missä on tarve.
- Olen ajatellut alustaa, jonka avulla luotaisiin tarpeen perusteella tehtäväkohtaisia organisaatioita joustavasti.

Keskustelu avasi uuden ajatusväylän.

Viime päivinä on heitetty ilmaan ajatus Liike Nyt -aihiosta, joka uudistaisi toimintatapoja politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. En varmaan olisi yhtä positiivinen liikkeen toiminta-ajatusta kohtaan, ellen olisi useita kertoja kevään aikana palannut mielessäni kahvipöytäkeskusteluun resilienssistä.

Viime viikolla esiteltiin kyökkipsykologian alaan kuuluvaa tutkimusta, jonka mukaan ihmiset, jotka tietävät asiasta vähemmän, ovat mielipiteissään varmempia kuin syvällisemmin asiaan perehtyneet. Työssäni asiantuntijoiden kanssa olen usein esitellyt nelikenttää asiantuntemuksen kehittymisestä. Alimmalla tasolla ihminen ei tiedä, mitä osaa ja mitä ei osaa. Sitten tietää mitä osaa, muttei mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä osaa, ja mitä ei osaa. Seuraavassa vaiheessa tietää mitä ei osaa mutta ei tiedä kaikkea mitä osaa. Hirveän epävarma vaihe tuo viimeisin.

Yliopisto-opettajien kirjoittamassa kirjassa kerrotaan tunteesta luentosalin ovea avatessa, osaankohan sittenkään tarpeeksi. Voi kuinka tuttua kaikille asiantuntemuksen pitkälle tielle lähteneille. Mutta yhteiskunnallista keskustelua dominoivat itse tai hyvävelikerhon asiantuntijoiksi nostamat toisen asteen asiantuntijat, joille oma osaamattomuus on vielä osaamisen ulkopuolella.

Entä jos luodaan yhteiskunnallisen keskustelun alusta, jossa määrittelisimme ensin tarpeet, joihin haluamme kiinnittää huomiomme? Sitten kysyisimme, mitä meidän tarvitsee tietää. Katsoisimme kuinka syvälle asiaan voimme pureutua osallistavan keskustelun keinoin. Lopuksi analysoisimme keskustelun tason, mitä  nyt tiedämme ja mitä emme tiedä.

Keskustelukumppani pöydän toisessa päässä kertoi uuden liikkeen etenevän. En tiedä, puhuiko hän tästä aihiosta, mutta ainakin hänen ajattelulleen olisi tarvetta keskustelua rakennettaessa.

Viimeinen sika

Kuvan Pushkin ei se ole, mutta käytän nyt kuvaa hänen patsaastaan aasinsiltana aiheeseen Horace Engdahl. Ensimmäisinä Ruotsin vuosinani Horace Engdahl edusti minulle korkeinta kirjallista sivistystä. Hän oli se Ruotsin Akatemian jumalattoman korkeiden pariovien väliin ilmestyvä kirjallisuustietäjä, joka julkisti kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan nimen.

Muutama vuosi sitten avioeronsa jälkiluisussa hän julkisti kirjan nimeltä Den sista grisen, suomeksi proosallisesti viimeinen sika. Kirjasta tehdyssä arviossa sitä kuvataan kieltäytymisenä lähtemästä juhlista ja nousemaan pihalla odottavaan vanhuuteen vievään taksiin.

Ruotsin akatemian kalapaliikissa hänen roolinsa on ollut yllättävä ainakin meille, jotka emme tunne häntä muussa kuin akatemian kristallilamppujen valossa. Hänen ei olisi tarvinnut, mutta hän on käynyt katkeraan kamppailuun viime torstaina tehtävänsä ja tuolinsa akatemiassa jättänyttä pysyvää sihteeriä Sara Daniusta vastaan.

Kielikuva juhlavieraasta, joka itsepäisesti kieltäytyy lähtemästä taksin mittarin raksuettaessa oven edessä, on nerokas. Isäntäväki on kiusaantunut, tarjoiluhenkilökunta poistunut sättimiset selässään, mutta itsepintaisin juhlija jää tyhjentämään viimeisiä pullonpohjia kurkkuunsa kuokkavieraiden kanssa.

Mutta mitkä ovat juhlat? Ei, minusta ei tunnu siltä, että kyse olisi kieltäytymisestä siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseen. Pikemminkin luulen, että juhlissa pidättelee huumaava illuusio miehisestä vallan linnakkeesta, jonka suojissa on voinut rauhassa tyhjentää laseja ja tuntea olevansa tunnustettu taiteilijanero, kulttuurimies.

Ruotsin akatemia juhlien näyttämönä on tarjonnut ainutlaatuiset kulissit todellisuudesta irtaantumiselle. Kuningas Kustaa kolmannen ruotsin kielen puhtautta vaalimaan asettama konklaavi, jonka jäsenyys on elinikäinen ja joka itse täydentää itseään. Setäkerho, jonka ensimmäiseksi naisjäseneksi valittiin Selma Lagerlöf sata vuotta sitten. Sitä ennen oli ehditty toimia jo 130 vuotta miesporukassa. Elinikäisyys merkitsee myös korkeaa akatemian jäsenistön keski-ikää, jo Selma Lagerlöf oli aikanaan valittanut, etteivät kollegat akatemiassa ole riittävän työkuntoisia vaativaan kielenhuoltotehtävään.

Naisten pääseminen akatemian jäseniksi ei merkinnyt heidän valtaan pääsyään. Ensimmäinen naispuolinen pysyvä sihteeri sai lähteä viime torstai-iltana siveyttä korostava rusetti kaulallaan häntä odottavaan taksiin. Juhliin jäi enää yksitoista akatemian jäsentä, osa kohteliaisuudesta, osa pelosta, osa varjellakseen pöytähopeita lähtemästä vieraiden taskuun. Hauskaa ei ole enää kellään, mutta ulkona odottava taksi veisi omaan pienuuteen, jossa julkaisuluettelon viimeinen teos on Den sista grisen.

Alaston akatemia

Tyylilaji: Kamarinäytelmä, joka itsepäisesti vääntyy kohti puskafarssia

Tapahtumaympäristö: Ruotsin akatemia, se kirjallisuuden nobelit jakava Kustaa kolmannen perustama itse itseään täydentävä kerho, jota itse Ruotsin kuningas suojelee, sekä sen sivukonttori kulttuuripyhättö, sekä erilaisia taiteilijaresidenssejä Euroopassa.

Henkilöt: Runoilijakuningatar Kaarina Jääkaunotar, herkkä runotyttö, joka valitaan herrakerhoon kirjallisten ansioidensa avulla, ja joka muuttuu vallanhaluiseksi ja pahantahtoiseksi syöjättäreksi.

Seurapiiriprinssi Jacques O. Porthos, runoilijakuningattaren puoliso, jonka perustamassa kulttuuripyhätössä Ruotsin ylhäinen akatemia nauttii kunnon viineistä ja juustoista ja taiteen eri lajeista vapautuneessa tunnelmassa

Ryhmä orjattaria, nuoria kunnianhimoisia naisia, joiden taiteellisia ambitioita ja ruumiita kulttuurihenkilö poimii, raastaa ja soimaa kulttuuripyhätön usein toistuvissa menoissa.

Iso paha lehdistö, pikkusieluisia journalisteja, jotka eivät ymmärrä taiteellisia ihmisiä ja miehisiä viettejä.

Hyväntahtoinen ja mitäänsanomaton Kuningas, joka on aivan ihmeissään, mitä hänen suojeluksessaan voi ehkä olla mahdollisesti saattanut tapahtua.

Taloudenhoitaja Sarah, kauniisiin mekkoihin pukeutuva hushållerska, joka yrittää pitää pitsiverhot suorina ja matonhapsut järjestyksessä. Nuttura pyrkii jatkuvasti höllentymään ja siitä irtoaa suortuvia, joita pitää viehkosti ohjata korvan taakse.

Jacquesin aisankannattaja Horatsu, joka tukee Jacquesia katkeraan loppuun. Hän nostaa sanaisen miekkansa Sarahia vastaan, kun tämä suursiivotessaan ehdottaa, että pahimmat sotkijat eivät saisi leikkiä salongin puolella.

Kolme musketööriä, jotka ovat sanan miekallaan katkaisseet kahleensa alkukotiinsa akatemiaan, kun kenelläkään ei ole enää kivaa.

Tarina liikkuu eräänlaisessa aikakapselissa. Draaman synnyttää monarkian ja sääty-yhteiskunnan arvojen toteutuminen digiajan ympäristössä. Tämän illan jatkossa saamme tietää, joutuuko Sarah luovuttamaan esiliinansa ja avaimensa, ja irtautumaan hovin suojeluksesta.

Sarah ilmestyy pörssitalon portaille kukkapuketti kainalossaan, vierellään pääsisäkkö Siiri, joka on kaulin ojossa taistellut koko illan, että Sarah saa jatkaa. Mutta niin ei käynyt, vaan lankoja käsissään pitävä runoilijakuningatar on saanut Horatsun ja muut hovipalvelijansa kääntymään Sarahia vastaan. Runoilijakuningatar liikuttelee lankoja muhkeiden purppuraisten samettiverhojen takaa ylellisessä buduaarissaan, joka nyt juuri ei ole Jacquesin käytössä.

Kanavan vaihto

Nyt tässä kävi niin, että te ainakin kaksi uskollista lukijaani joudutte vaihtamaan kanavaa, jos haluatte tietää vaiheistani tarkemmin. Nyt jo vapautuneena kirjaan vielä ylös kokemuksiani viime viikon lyhyestä mutta niin rasittavasta vankeusajastani Balin paratiisisaarella tulivuoren puhkuessa savua sisältään. Blogi löytyy täältä.

Lainan kanssa retkellä

Lainan suurempi lajitoveri

Kaikkia ennakkoluulojani karavaanarimatkustamista kohtaan uhmaten keksin kesän lopuksi, että vuokrataan matkailuauto ja tehdään Pohjois-Suomen kierros siinä sivussa, kun mies käy kokoustamassa Raahessa. Mieheni tarttui syöttiin, vuokrasi kärryn Savonia Caravanilta Varkaudesta, ja niin eräänä sunnuntai-iltana ilmestyi Laina pihaamme.

Laina oli juuri tehtaalta tullut, vain yhtä seuruetta ennen meitä kuljettanut. Varustus oli lähes täydellinen, kotoa pakkasimme mukaan muoviämpärin, kattilan ja paperilautasia, kaikki käteviä. Matkan varrella täydensimme varustusta juustohöylällä, jota ilman ei voi elää kokonaista viikkoa. Muuten kaikki löytyi, kahvinkeitin ja mikroaaltouunikin.

Sisäkengät olisi tarvittu, mutta me käytimme yksiä kenkiä, joita emme laskeneet kynnysmattoa pitemmälle. Muuten liikuimme sukkasillamme niillä kahdella neliöllä, jota jalkatilaa jäi. Lainan sänky oli napakka ja houkuttava, ja loppuviikosta auton istuimiinkin oli jo tottunut. Jos selkää alkoi pakottamaan, niin aina saattoi pysähtyä oikaisemaan ruotoaan auton takaosaan.

Lainassa oli tietysti kunnon kylpyhuone, suihku, vessa ja lavuaari, joita kaikkia pystyi vaivatta käyttämään. Majoitumme yhdeksi yöksi puskapaikalle havaitaksemme, että turvallisempaa ja helpompaa on etsiä leirintäalue. Karavaanialueiden palvelut yllättivät iloisesti siisteillä saunoilla ja pesutiloilla, samoin kuin vessojen tyhjennyspaikoilla ja muulla karavaanari-infralla.

Auton lämmitys oli kaksitoiminen, jos sähköä ei ollut saatavilla, kaasulämmitys humahti päälle ja alkoi puhaltamaan lämpöä syksyn viileydessä. Emme aivan päässeet selville, miten lämmityksen tulisi toimia, välillä ei sähkö mielestämme toiminut, alkuun kaasun saaminen päälle oli ongelmallista. Tosin ei tarvittu muuta kuin asentajan läsnäolo, kun kaikki toimi taas. Muuten Laina ei oikutellut, vaan säyseästi ja päättäväisesti kääntyi mutkissa, veti ylämäessä ja lasketteli alamäessä tasaista vauhtia.

Tavaroiden sijoittelu ja kaappien sulkeminen matkan ajaksi pitäisi tietysti olla itsestään selvyys, mutta usein retkemme aikana kuuntelimme Laina takapään äänimaailmaa pienellä jännityksellä. Kops tarkoitti lukitsemisen unohtumista, useimmiten äännen lähteenä oli roskiskaappi, Jos jotain voisi ehdottaa, niin lukitsemismekanismia, joka sulkee aina kerralla kaapin, ettei tarvitse nuppeja tarkistella.

Suureksi matkamme mysteeriksi jäi yläkaapin hyllyn putoaminen, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Se romahti tasaisessa vauhdissa tasaisella tiellä, emmekä tunnusta, että kaappi olisi jäänyt auki. Ehkä kuitenkin olimme jotenkin kaapin auki ollessa onnistuneet irrottamaan hyllyn etureunan kannattimiltaan. Lähtiessämme Lainan varusteisiin kuului neljä lasia, palatessamme kaksi. Jätimme sentään juustohöylän korvaukseksi.

Parasta Lainassa oli mukana kulkeva oma keittiö, ruokarajoitteisina saimme keitellä varmasti gluteenittomat aamupuuromme ja oman suun mukaiset kahvit.  Se ei suinkaan estänyt meitä käyttämästä matkan varren palveluja, toki suosikkiherkkuja olivat matkan varrelta ostetut paikalliset ruoat, Juustoportin juustot ja lakkahillo.

Ystäväni verohallitus

Verottaja on ystäväni. En olisi uskonut, mutta nyt sain tietää, että vaikka olisin erehtynyt rankastikin, ei siihen olisi kiinnitetty mitään huomiota. Juuri niin kuin ystävä tekee, näkee virheet, mutta vankkumasti kiinnittää huomiota vuodesta, nykyisin jopa vuosikymmenestä toiseen, niihin oikein menneisiin juttuihin.

Mutta ystävilläkin on rajansa. Se menee lahjojen osalta 30 000 eurossa, kun vähemmän läheisissä suhteissa ja yhteisesti sovittu sääntö on 5000 euroa.  Totta sekin, ei ystäviltäkään kestä kolmeakymmentä oharia enempää, mutta ystävät ovat juuri niitä, jotka eivät vähääkään välitä ensimmäisistä viidestä oharista. Seuraavat 25 oharia ovat ystävän persoonallisia heikkouksia, onhan minullakin omani. Jos itse satun mokaamaan, voin sitten vedota kavereille tapahtuneisiin kömmähdyksiin - Väitätkö, että tein virheen, ehkä niin, mutta sitten keskustellaan näistä kahdestakymmenestäviidestä virheestä, joita olen sietänyt toleranssirajani sisällä. No arvasin, ettet halua käydä tätä keskustelua.

Vasta kun ohareiden määrä kohoaa sietämättömiin lukemiin, aloitetaan tutkinta. Sitten ei enää olla kavereita, kuten ei myöskään silloin, jos toleranssirajan sisällä ystävyydestä huolimatta toinen alkaa pikkumaisesti nillittämään. Sitten otetaan esille kaikki. Laskenta alkaa nollasta ja kaikki viimeiset verovuodet asetetaan aivan uudenlaisen tarkastelun alle.  - Itsehän tätä halusit.

Verottajan ystävyys on kuin olisi kaveri tuossa lähistön salomailla pian talviunille asettuvan karhun kanssa. Kaikista paras olisi, jos ei tunnettaisi ollekkain eikä asuttaisi edes viidensadan kilometrin päässä toisistamme. Kumpikin kaverus haluaa touhuta omiaan, yhteisiä harrastuksia ei ole ja oikeasti emme edes ymmärrä toisiamme. Leikitään vaan kaveria, sillä jos onnistun suututtamaan nalleystäväni, minusta ei jää mitään jäljelle.

Toivoisin, että verottaja olisi kuin bordercollie, antaisi selkeitä ohjeita, kävisi hakemassa eikä harrastaisi mitään toleranssirajoja. Jos en tottele, verottaja räksyttäisi vieressä niin kauan kuin noudatan ohjeita. Jos räksytys ei auta, minua ei enää laskettaisi yhtä vapaasti laiduntamaan, vaan  pieneen karsinaan, jossa liikkeitäni vahdittaisiin tarkemmin.

Lapsilleni opetin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Verottajan kanssa kaveeratessa joutuu miettimään, miksi se haluaa olla näin hyvä ystävä kanssani. Mitä minä tästä ystävyydestä saan? Niin kauan kuin olen noudatan yhteisesti sovittuja sääntöjä, minullakin on sananvaltaa kaverini tekemisiin. Mutta jos touhujani katsotaan läpi sormien toleranssirajojen sisällä, on vaarallista ryhtyä puolustamaan omia tai toisten oikeuksia karhua vastaan.

Ainut aamu

Se aamu, kun aurinko paistaa suoraan sänkyyn, herättää ja pakottaa pomppaamaan sängystä. Ikkunasta näkyy autereinen maisema, valo siivilöityy sumuharson läpi, jää leijailemaan näkymättömän pieniin vesipisaroihin. Saappaat jalkaan, toppatakki niskaan ja kamera kaulaan, laiturille ikuistamaan Saimaata kesäisenä aamuna.

Vastaranta on kadonnun pastellinvärisen usvan taakse, veden tyyni pinta heijastaa taivaan sineä ja sumun hämärtämiä kaisloja. Kosteus tuntuu kasvoissa, kastelee laiturin ja rantakalliot.

Valot ja varjot kiertävät pihamaalla, auringon säteet kimaltavat kastepisaroissa, vihreä näyttää kaikki sävynsä ja kukkien värit hohtavat kuulaina. Tämä on yksi aamu, samanlaista ei tule, seuraavana kesänä toiset kukat kukkivat, ilmavirrat hajottavat sumun hetkeä aiemmin tai herään vasta sumun hälvettyä.