Taalainmaa

Lomamatkamme ovat tähän asti suuntautuneet Ruotsista pois, siksi hyväksyimme heti tarjouksen lähteä naapurin kanssa hiihtelemään Taalainmaan hangille. Ajoimme 350 kilometriä kotoamme Orsa Grönklittiin, Vuokattia muistuttavaan hiihtopaikkaan, jossa on kunnon rinteet, mutta myös monentasoisia latuja vaativillekin harrastajille. Taalainmaa ei suinkaan ollut täysin tuntematon, olinhan kuullut falukorvista, dalahästistä ja moraknivistä, mutta vasta itse kokemalla ymmärsin Taalainmaan todellisen olemuksen.

Viiden päivän lomalle osui vain yksi aurinkoinen päivä, silloin en suinkaan lähtenyt muiden kanssa  hiihtämään kahdenkymmenen kilometrin latua vaan läheiseen karhupuistoon kuvaamaan villieläimiä. Muut päivät olivat sateisia, lumikerros paksuni entisestään.  Mutta hiihtämässäkin käytiin, valaistuilla laduilla oli mukava hiihdellä iltaisin, kun suurin osa hiihtoväestä oli jo palannut mökeilleen eikä sadekaan haitannut.

Taalainmaa sijaitsee samalla korkeudella Pirkanmaan kanssa, mutta metsäiset maisemat ja jyrkät korkeuserot tuovat mieleen Kuusamon seudut.  Paikkakunnan nähtävyyksistä kävimme katsomassa Fryksåsia, vanhaa mäkitupa-aluetta, jossa karjaa laidunnettiin kesäisin kauempana vakinaisesta asumuksesta. Alueella oli vielä kymmeniä vanhoja 1800-luvun rakennuksia, monista oli tehty nykyaikaisten standardien mukaisia loma-asuntoja ja osa rakennuksista oli paikalle siirrettyjä. Siitä huolimatta vanha rakennusperinne vei mielessä aikaan ennen tekniikan ihmeitä.

Kotimatkalla pysähdyimme Morassa Anders Zorn-museossa. Ruotsin kansallistaiteilijan kotimuseo, jonka hän jo eläessään määräsi museoitavaksi, muistuttaa suomalaisten kansallisromantikkojen koteja, kuten Tarvaspäätä. Saman aikakauden taiteilijat liikkuivat sujuvasti Pariisissa, Italiassa ja eri puolilla maailmaa mutta arvostivat myös kotiseutunsa kansan kulttuuria. Ateljeetaloihin hankittiin ajan tyylihuonekaluja ja paikallista käsityötaidetta, siellä huvitettiin ja kestittiin vieraita ja haettiin työrauhaa ja -innoitusta.

Anders Zornin tauluja on esillä Ruotsin kansallismuseossa ja esimerkiksi Prins Eugens Waldemarsuddenilla, jossa olen niitä usein ihaillut. Kotimuseon lisäksi Moran Zorn-museossa on erillinen näyttelyrakennus, jossa on kattava kokoelma Zornin töitä koko hänen uransa ajalta. Minun silmiini ihastuttavinta Zornin taiteessa on hänen kykynsä maalata valkoista väriä, johtuisikohan hänen uransa alkutaipaleesta akvarellistina? Zornin taiteen lisäksi museossa on on hänen hopeakokoelmansa, upeita 1800-luvun hopeaseppien takomia maljoja ja muita esineitä Ruotsin lisäksi muun muassa Suomesta. Zorn-museoon menijän kannattaa varata aikaa runsaasti, museo on pikkukaupungin museoksi yllättävän suuri, ja taiteen lisäksi muutakin katsomista on paljon.

Tunnustan, ettei Taalainmaa tehnyt niin suurta vaikutusta, että olisin sinne ihan heti palaamassa. Mutta viehättävää seutua se on, hienoja maisemia ja hyvin hoidettuja turistikohteita. Villieläinpuisto jäi minulle parhaaksi nähtävyydeksi, kiitos mainioiden kuvausolosuhteiden. Siitä seuraava postaus.

Valoa kohti taas

Jo toinen peräkkäinen päivä, kun ihmettelemme pilvettömältä taivaalta paistavaa joulukuista aurinkoa. Talo kylpee punertavassa valossa, ja näyttää siltä kuin olisi saanut uuden värin. Järvi jäätyi juuri ennen joulua, ja olemme jo uskaltaneet rannoille luistelemaan, vaikka railojen pauke pelotteleekin.

Toivotan kaikille blogini lukijoille Onnellista Uutta Vuotta 2014!

 

Karhun naapurissa

Rajan takana voi tapahtua monenlaista, ennen kuin naapurissa huomataan, ettei täällä nyt niin turvallista olekaan. Pienet risahdukset eivät ehkä kantaudu rajan toiselle puolelle, tai sitten niitä ei osata tunnistaa pedon aiheuttamiksi ääniksi. Niin kauan kuin ei joudu itse vaaralle alttiiksi, voi tulkita pedon merkit vaarattomiksi vaikka ehkä hieman oudoiksi ilmiöiksi.

Mutta kun tarpeeksi monta risahdusta on kantautunut, koirat nostaneet niskakarvansa pystyyn ja jääneet jännittyneinä katsomaan metsää kohti, naapuri käynyt kertomassa, että kyllä siellä joka kesä on nähty karhun jätökset, niin pakosti hiipii mieleen, että entä jos sittenkin.

Sitten ne samat vaarattomat risahdukset, mäyrän kakat, koiran jäljet ja pikkuriistan koirassa herättämä uteliaisuus ovatkin pedon merkkejä. Tilastotkin tukevat tätä käsitystä. Alueella liikkuu kymmeniä karhuja, viidenkymmenen kilometrin päässä yksi läpsäisi lenkkeilijää. Siellä se väijyy. Tätä se oli.

Karhu naapurissa vaatii uudenlaista asennetta. Marjamatkalla tömistellään, lauletaan, rysketään ja yskitään niin äänekkäästi, että nalle ymmärtää perääntyä naapurikylän puolelle. Ilta-aikaiset kävelylenkit unohdetaan. Ei ihmetellä, miksi naapurin lapsiperhe asuisi mieluummin taajamassa. Säälitään jo etukäteen pellolla juoksentelevia kauriita, ja jos niitä ei ole pariin viikkoon nähty, ja kuvitellaan  ne jo makaamassa luut törröttäen karhun raatelemana haaskana.

Miten tähän on tultu? Muistellaan kultaista lapsuuden aikaa, kun karhu ja susi olivat satuolentoja, DDT:tä löytyi purkista eteisen kaapista eikä turvavöitä vain ollut. Vihreät eivät olleet kokoontuneet Koijärvelle ja Äänekosken lipeälampea ohitettaessa piti pitää nenästä kiinni. Kuinka huolettomina kirmasimme metsän halki oikopolkua pitkin naapuriin katsomaan Haisapparallaa.

Kunnes huomataan, että mäyrä siellä sittenkin on. Kaikki jäljet, äänet ja näköhavainnot tukevat tätä käsitystä. Miten karhu olisikaan voinut päätyä kaikkien teiden, peltojen ja vesistöjen läpi tänne asti? Eikä mikään jälki ole ollut todistettavasti karhun tassun painama.

Metsänelämää on kuitenkin helpompi tarkkailla kuin saariston sokkeloista vedenalaista maailmaa. Olen jo vuosia seurannut ikkunastamme Tukholman väylällä ohi lipuvia aluksia sillä silmällä. Jokaisesta sotilaskalustoa tai -voimaa kuljettamaan pystyvästä paatista olen tarkistanut lipun, onhan varmasti oman maan merivoimat liikkeellä? Jos lippu ei ole oman maan, niin onhan varmasti kyse ennalta sovitusta laivastovierailusta?

Kun tieto Tukholman saariston sukellusvene-etsinnöistä tuli, tunsin syvää jälkiviisautta, mitäs minä sanoin, pelko ei ollutkaan aiheeton. Sitäpaitsi Södemalmilla käveli vastaan juuri edellisenä päivänä kaksi nuorehkoa rotevaa reppuselkäistä miestä, jotka yrittivät näyttää turisteilta, mutta askellus oli sotilaallista, puhuivat vähän, mutta venäjää, ihan selviä illegaaleja. Kun etsinnät lopetettiin tuloksettomina, helpotukseemme sisältyi pieni annos pettymystä, olinkin väärässä. Se reppuselkäinen luodolla epäilyttävästi ulapalle tähyilevä mieskin oli katiskansa kadottanut huononäköinen eläkeläinen.

Kaikesta huolimatta edelleen hiljaa mielessäni epäilin, että saariston syvänteissä lymyilee karhu. Nyt sen jättämät jäljet on esitelty koko maailmalle, viimeksi löydettiin Gotlannista joku jätös.

Maastoon

Barcelonassa aloin elvyttää vanhaa nuoruuden harrastusta, juoksemista. Tytär ja isä ponkaisivat pirteästi aamulla rantapromenaadille, minä aloittelin hitaasti, ensin vain yhteen suuntaan aallonmurtajaa päästä päähän. Jo kolmas lenkki alkoi vakuuttaa, ettei tämä edelleenkään niin mahdotonta ole.

Kotimaisemissa piti sitten ryhtyä tutkimaan, missä Tukholman seudulla on mukavia lenkkipolkuja. Vuosien varrella olen kiertänyt kävellen kaupunkia, ja mahtavia reittejä löytyy rannoilta, Söderin kallioilta, Sickla Kanalin varrelta, Djurgårdenista, ihan melkein mistä vain. Maastoreitit ja etenkin niiden juoksuominaisuudet sen sijaan olivat tarkemmin tutkimatta.

Ehkä suosikiksemme on valikoitunut Hellasgården, jonne pääsee Slussenilta 15 minuutissa bussilla nro 401. Alueella on monia reittejä, minulle sopivin on vitosen lenkki, sopivasti vaihtelua, muutama kunnon mäki, hoidettu suhteellisen tasainen pohja. Maastopyörälenkki olisi pitempi, sen testasin kerran, mutta paljaat juurakot estävät rennon etenemisen. Mieluummin katselee maisemia ja bongailee lintuja kuin etsii tossuille tasaista laskeutumispaikkaa. Hellasgårdenissa on myös sauna ja talviuintimahdollisuus, kuntosali ja ravintola. Ulkona olevat kuntoilulaitteet on ilmeisesti varastamisen ja ilkivallan pelossa tehty niin järeiksi, että niitä voivat käyttää vain vahvamieskisaajat.

Hellasgårdenia parempi pohjaltaan on Nyckelvikenin vitonen. Siellä on tehty kunnon pururata, pehmeä pohja tekee juoksemisesta raskaampaa, mutta kuntoilun vuoksihan sitä harrastetaan. Reitillä on yksi erittäin rankka ylämäki, minkä vuoksi useimmat tuntuvat kiertävän reitin vastapäivään. Suoraan polulle pääsee bussilla, joka menee Duvnäs Utskogiin.

Sekä Nyckelvikenissä että Hellasgårdenissa on viikonloppuisin vilkasta, mutta laajalle alueelle levittäytyvät liikkujat eivät töni toisiaan. Usein saa juoksennella omassa rauhassaan ja ihailla luonnonsuojelualueen näkymiä. Joskus olemme autoilleet myös Djurgårdeniin reippailutarkoituksessa. Sielläkin juostaan, mutta kävelijöitä on kauniina päivinä  monin verroin enemmän kuin Nyckelvikenissä ja Hellasgårdenissa. Sinne kannattaa lähteä pitkälle kävelylenkille, käydä syömässä Rosendalin puutarhakahvilassa, ihailla istutukset ja ostaa leipomosta lämpimäisiä kotiinviemiseksi.

Uusille lukijoilleni

Blogin pito hyytyi toukokuussa. Ukrainan tilanne kiihtyi, ja huomasin, että blogiani oli alettu lukemaan Venäjällä ja Ukrainassa.  No, hakukoneet näyttävät nyt kaikenlaisia tuloksia itsellenikin. Mutta tulipa silloin joskus kirjoitettua teksti, joka jäi tulpaksi tukkimaan postausten virran. Mutta julkaisen sen nyt pois alta, että pääsen kirjoittamaan uusia juttuja:

Suuri osa blogini lukijoista on Venäjällä, ja nyt myös Ukrainassa on ryhdytty lukemaan tekstejäni. Eipä uskoisi, että juuri siellä on kiinnostusta poukkoilevaa ajatuksenvirtaani kohtaan. Ruotsista sen sijaan on pääsääntöisesti kävijöitä itseni lisäksi vain pari kolme, ja heidänkin oletan olevan vanhoja tuttujani.

Ukrainan tilanne muistuttaa lähes sata vuotta sitten käytyä Suomen sisällissotaa monella tavalla. Tiiviisti Venäjän kyljessä valtion kehitys jää vaillinaiseksi, mutta lopulta yritetään irrottautua. Valtiokoneisto on kehittymätön, viranomaiset tottumattomia toimimaan ilman ulkoa tulevia ohjeita. Valtatyhjiössä syntyy kamppailu siitä,  ketkä pääsevät vallan uudelleen jaossa osalliseksi valtion resursseista. Jakolinjan avauduttua ihmiset hakevat turvaa liittoumalla sen tahon kanssa, kenen uskovat parhaiten turvaavan heidän oman asemansa. 

Mitä nyt haluaisin sanoa uusille lukijoilleni Ukrainassa? Olen edelleen sitä mieltä, että ETYJ olisi sopiva toimimaan Ukrainassa. Ensimmäisenä sinne olisi pitänyt lähettää iso poliisioperaatio, mutta sen aika taitaa olla ohi. Tilanne muistuttaa kovasti Kosovoa, sielläkin vuosikausia pystytettiin tiesulkuja, vastatoimena etsittiin aseita, ja lopulta saatiin aikaan isot rytinät. 

Kollektiivinen harhaisuus on helposti synnytettävissä, koska ihmisten on niin vaikea myöntää, että heidän luottamustaan ja hyväuskoisuttaan käytetään törkeästi hyväksi. Mieli uskoo mieluummin valheita kuin suostuu näkemään harhautuksen. Paljon rohkeutta vaaditaan siltä, joka irrottautuu hyväuskoisten rintamasta ja sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita. Vallan ja valheen liitto voi viedä pitkälle todellisuuden toiselle puolelle kokonaisia kansakuntia, suuren osan ihmiskuntaa. Joukossa tyhmyys tiivistyy.

Toisilla ihmisillä on luontainen tarve liittoutua vahvemman uhkaajan puolelle, ja niin varmistaa oma asemansa. Sama mikä tapahtuu lasten leikeissä ja koulun pihalla, kun kiusaajaa ymmäretään ja uhria syytetään, tapahtuu myös kollektiivisesti kansalaisten kesken.

Nämä paikkansa varmistelijat ovat ihmisiä, joille paloauto on sen värinen kuin johtaja määrää. Joskus he ovat asialla rahan vuoksi, kuten palkkasoturit, joskus turvallisuutensa taatakseen, joskus taas vain siksi, että uskovat johtajansa kanssa näkevänsä asioita, joita muut heitä tyhmemmät eivät huomaa. Loppuselvittelyissä paikkansa varmistelija tekee täyskäännöksen viime hetkellä ja kieltää vastuunsa ellei jää palavan talon katolle vakuuttamaan, ettei tämä pala, pomo sanoo niin.

Kaikista pahinta on, että kaikilla meillä on uhan alla riski liittyä väärään porukkaan. Hiljainen enemmistö, joka ei mene barrikadeille, pystytä tiesulkuja tai itke tekoitkua TV-kameroille, vaan vie lapsensa leikkipuistoon ja uskottelee itselleen, ettei ole osallinen tapahtumiin, on sekin mahdollistamassa ääriryhmien metelin kuulumisen ainoana äänenä. Konfliktissa jyrkkien rajalinjojen taakse joutuvat hakeutumaan nekin, joiden paikka normaalioloissa on välimaastossa. Niin kauan kuin ei voi olla varma, kuka voittaa, voi olla turvallisinta pysyä hiljaa, mutta rauhantekoon tarvitaan rohkeutta.

Kun totuus katoaa ja pelko saa vallan, oman edun tavoittelijat saavat joukkoihinsa ensin varmistelijat ja sitten joukon ihmisiä, jotka uskovat hyötyvänsä ryhmän jäsenyydestä. Nuoret toimettomat miehet lähtevät mukaan, koska muutkin lähtevät ja kerrankin tapahtuu jotain. Hyväuskoisille riittää pelkkä vakuuttelu, viestiä voi tehostaa väärentämällä historiaa. Loput vain määrätään osallistumaan.

Jotta demokratia edistyisi ja yhteiskuntarauha palautuisi, olisi kaikki asein pelottelu saatava loppumaan. Aseet on kerättävä pois, naamiot kiellettävä ja sotapropaganda lopetettava. Vallatut rakennukset on luovutettava, tiesulut purettava ja hajotettava  niiden ympärille syntyneet yhteenliittymät. Viinan, tupakan, ruuan, rahan, seuran ja määräyksen vuoksi kapinaan ryhtyneet lähetetään vain kotiin, oli se sitten minkä valtion alueella tahansa.

Mahdollisesti jäljelle jäävä harvalukuinen joukko, jolla myös oletetaan olevan jonkinlaista johtamistaitoa yritetään ottaa mukaan uudelleenrakentamiseen. Sovinnon eleeksi on heille tarjottava joku voitto, jonka myös muu yhteiskunta voisi sietää, kuten vahva osallisuus jossain käytännön projektissa sen lisäksi että heille turvataan oikeus osallistua päätöksentekoon täysivaltaisesti ja valvoa hallituksen toimia demokraattisessa järjestelmässä. Sitoutuminen uuteen hallintoon, uudelleen järjestäytyminen ilman vieraan valtion ohjausta ja sotilaallista toimintaa on silti välttämätöntä rauhallisen kehityksen varmistamiseksi.

Te, joita ei huijattu, jotka kieltäydyitte äänestämästä sen puolesta, että joutuisitte demokratian ulottumattomiin, jotka  säälinsekaisen surun läpi katsoitte ihmisten ympärillänne tulevan petetyiksi, ryhtykää toimeen kotimaanne rakentamiseksi. Älkää luovuttako maatanne, älkääkä luopuko uskostanne parempaan tulevaisuuteen.

Vuosikertavappu

Mustan talven jälkeen kevääseen pääsy tuntuu saavutukselta. Siitä selvittiin, ei ehjinä eikä kulumattomina, mutta kuitenkin ihan hyvissä voimissa. 

Vappu on ainakin kahtena edellisenä vuonna vietetty Helsingissä hummaten, aivan kuin ennen vanhaan opiskeluaikoina. Kun on päässyt tähän vaiheeseen elämässä, että osaa valita missä liikkuu ja mihin aikaan, Helsingin vappu näyttää viehättävältä kevätkarnevaalilta. Kiitos bulgarialaisten pullonkerääjien, palvelu on pelannut, tuskin on siideripurkkia tyhjäksi saanut kun sitä ollaan jo viemässä kädestä.

Myös varustevalinnat helpottavat vapun kokemista. Vielä 80-luvulla ei tunnettu tiedekuntahaalareita, ja vaput olivat kylmiä. Ruumiini muistaa vieläkin, kuinka Kauppatorin viima läpäisi kevätpoplarin ja kengänkorot upposivat sateessa pehmenneeseen Kaivarin nurmikkoon. Nyt päiväkodin pakollisissa kurahaalareissa esikasvatettu opiskelijasukupolvi vetäisee haalarit ylleen vappujuhlaan lähtiessään. Monesta muustakin asiasta on pitänyt uskoa, että uudet sukupolvet eivät toista edellisten virheitä, ja tämä haalarijuttu on oiva syy moiseen kehitysoptimismiin.

Suojahaalareita olisi tarvittu ainakin vuoden 1986 vappuaamuna. Me nuoret toivot värjötimme piknikillä sateessa, joukossa raskaana olevia ja lastenvaunuja lykkiviä. Muualla geiger-mittarit huusivat, mutta kuka nyt olisi mennyt pilaamaan vappukansan ilon kertomalla sateen saatteena tulevasta säteilystä. Tai ehkä silloin vielä ihmeteltiin, mikä mittareissa on vikana, kun tuollaisia lukemia näyttävät.

Nuoruuden vappuihin kuului myös mahdoton yhtälö, aamutunneille asti juhliminen ja aikaisin herääminen. Tuskin oli kotiuduttu iltamenoista, niin piti jo herätä ja lähteä. Näin keltalakkina juhlimisen hillitseminen  ja pitäytyminen enemmästä illanvietosta, jos aikoo aamupiknikille, ei ole valinta vaan välttämättömyys.

Tänä vappuna katseltiin televisiosta ruotsalaista kevään juhlaa. Puheita, laulua ja kokkoja, jopa erityinen iltapäivälähetys televisiosta vappupuheiden analysointia varten. Mutta eniten täällä sai huomiota vappumarssi, mikä sai minut toivomaan, että edelleen Suomessa vain vasemmisto marssisi vappuna.

Napit vastakkain

Kaksi emeritusjuristiblogia on yhdessä ylittänyt uutiskynnyksen. Heillä on täysin vastakkainen kanta korkeimman oikeuden presidentin sähköpostitteluun kansanedustajille. Katsoin YLEn uutisoinnin aiheesta, ja Pauliine Koskelon lakoniset kommentit. Kyse on siis Kemppisestä ja Virolaisesta. Olen asiassa enemmän viimeksi mainitun linjoilla.

Tässä se on, tämän ajan myrsky vesilasissa. Sähköpostien cc-toiminto tapahtuu hetkessä, etenkin jos on jo olemassa joku helposti löytyvä jakelulista. Ei sitä ennen vanhaan lähtenyt mitään Korkeimman oikeuden kansliasta ilman asianmukaista diariointia. Henkilökuntaa piti vaivata etsimään ja kirjoittamaan osoitteita ja kirjaamaan lähteviä posteja.

Kansanedustajien luulisi saavan niin laajalla otannalla sähköposteja, ettei mikään niistä tunnu painostukselta. Monet tekevät aivan työkseen kansanedustajiin ja poliittisiin päätöksiin vaikuttamista. Tunnustan joskus itsekin työssäni yrittäneeni vaikuttaa valitsemiimme lainsäätäjiin, tosin eduskuntaryhmien lainsäädäntösihteerien kautta.

Mitähän ne painostukselta tuntuneet viestit ovat sisältäneet? Jos ne ovat kertoneet KKO:n näkemyksen, että näin me tätä kohtaa sovellamme, asiassa ei pitäisi olla mitään kummallista, saman saa selville lukemalla julkaistuja tapausselostuksia. Mutta jos ne sisältävät ajatuksen, että me joudumme soveltamaan lakia näin vaikka emme halua, ja teidän pitäisi muuttaa se tällaiseksi, niin silloin vallan kolmijako-oppia sovelletaan erillisyyden periaatetta venyttäen. Toisaalta Korkeimman oikeuden presidentin pitäisi olla asemassa, jossa saa sanoa mielipiteensä. Ainakaan bloggaajien esittämille eroamisvaatimuksille ei tarvitse korvaansa lotkauttaa.

Tuomioistuinten riippumattomuus on kaikin tavoin varjeltava arvo. Tuomioistuimet käsittelevät vain asioita, joita on niille saatettu käsiteltäväksi ja siinä laajuudessa, kuin niillä on asiassa toimivaltaa. Tuomioistuimet eivät mieti, mitä lakeja olisi säädettävä, ne vain soveltavat niitä. Kansanedustuslaitoksen taas täytyy toimia omasta aloitteestaan, tehdä muun muassa lakialoitteita ja hankkia kaikki mahdollinen tieto lainsäädäntötyön tueksi. Se pyytää lausuntoja asiantuntijoilta, myös Korkeimmalta oikeudelta ja muilta oikeusoppineilta. Sen pitää kuunnella myös äänestäjiä. Olisi pelottava ajatus, että kansanedustajat laatisivat lakeja ihan omin päin.

Milloinkohan tästä bloggaamisesta tuli niin vakavaa, että näin vain kaksi blogissa heitettyä mielipidettä muodostavat uutisen? Jos kansakunnan tärkeimmän päivälehden päätoimittaja vaatisi korkeimman oikeuden presidentin eroa, se olisi ehkä jo uutinen. Mutta ehkä asiaa mietittäisiin ainakin hetki isommalla porukalla ennen painokoneen käynnistämistä. Yksityinen bloggari voi kotikolossaan kyseenalaistaa  oikeuslaitoksen riippumattomuutta aivan itsekseen, kunhan oppiarvot ovat kunnossa ja YLE:n toimittaja kuuluu lukijakuntaan.

Sähköisen tiedonvälityksen nopeus johtaa kaikentasoisen tekstin sekamelskaan, josta asiaa tarkemmin tuntemattomien on mahdoton seuloa jyviä akanoista. Netin helppous kuitenkin johdattaa etsimään tietoa sieltä mistä sitä nopeimmin saa. Nimi ja oppiarvo ovat yleensä laadun tae, mutta vakavasti otettavien asiantuntijoiden irrottelu blogeissaan eläkepäivien ratoksi vaatii jo herkkyyttä tiedon lajittelijalta. Onneksi tiedeyhteisön jäsenet reagoivat toistensa teksteihin, tyyliä tosin voisi kehittää jo pelkästään juristikunnan maineen vuoksi.  Mitähän tekstiä näille sivuille ilmestyy sitten, kun bloggaajalta on unohtunut senhetkinen osoite mutta bloggerin salasana säilyy vanhoilta ajoilta sitkeästi aktiivisessa muistissa? Toivottavasti ymmärrän pysyä sittenkin anonyymina tai edes joku kollega lukee ja kommentoi.