Kanavan vaihto

Nyt tässä kävi niin, että te ainakin kaksi uskollista lukijaani joudutte vaihtamaan kanavaa, jos haluatte tietää vaiheistani tarkemmin. Nyt jo vapautuneena kirjaan vielä ylös kokemuksiani viime viikon lyhyestä mutta niin rasittavasta vankeusajastani Balin paratiisisaarella tulivuoren puhkuessa savua sisältään. Blogi löytyy täältä.

Lainan kanssa retkellä

Lainan suurempi lajitoveri

Kaikkia ennakkoluulojani karavaanarimatkustamista kohtaan uhmaten keksin kesän lopuksi, että vuokrataan matkailuauto ja tehdään Pohjois-Suomen kierros siinä sivussa, kun mies käy kokoustamassa Raahessa. Mieheni tarttui syöttiin, vuokrasi kärryn Savonia Caravanilta Varkaudesta, ja niin eräänä sunnuntai-iltana ilmestyi Laina pihaamme.

Laina oli juuri tehtaalta tullut, vain yhtä seuruetta ennen meitä kuljettanut. Varustus oli lähes täydellinen, kotoa pakkasimme mukaan muoviämpärin, kattilan ja paperilautasia, kaikki käteviä. Matkan varrella täydensimme varustusta juustohöylällä, jota ilman ei voi elää kokonaista viikkoa. Muuten kaikki löytyi, kahvinkeitin ja mikroaaltouunikin.

Sisäkengät olisi tarvittu, mutta me käytimme yksiä kenkiä, joita emme laskeneet kynnysmattoa pitemmälle. Muuten liikuimme sukkasillamme niillä kahdella neliöllä, jota jalkatilaa jäi. Lainan sänky oli napakka ja houkuttava, ja loppuviikosta auton istuimiinkin oli jo tottunut. Jos selkää alkoi pakottamaan, niin aina saattoi pysähtyä oikaisemaan ruotoaan auton takaosaan.

Lainassa oli tietysti kunnon kylpyhuone, suihku, vessa ja lavuaari, joita kaikkia pystyi vaivatta käyttämään. Majoitumme yhdeksi yöksi puskapaikalle havaitaksemme, että turvallisempaa ja helpompaa on etsiä leirintäalue. Karavaanialueiden palvelut yllättivät iloisesti siisteillä saunoilla ja pesutiloilla, samoin kuin vessojen tyhjennyspaikoilla ja muulla karavaanari-infralla.

Auton lämmitys oli kaksitoiminen, jos sähköä ei ollut saatavilla, kaasulämmitys humahti päälle ja alkoi puhaltamaan lämpöä syksyn viileydessä. Emme aivan päässeet selville, miten lämmityksen tulisi toimia, välillä ei sähkö mielestämme toiminut, alkuun kaasun saaminen päälle oli ongelmallista. Tosin ei tarvittu muuta kuin asentajan läsnäolo, kun kaikki toimi taas. Muuten Laina ei oikutellut, vaan säyseästi ja päättäväisesti kääntyi mutkissa, veti ylämäessä ja lasketteli alamäessä tasaista vauhtia.

Tavaroiden sijoittelu ja kaappien sulkeminen matkan ajaksi pitäisi tietysti olla itsestään selvyys, mutta usein retkemme aikana kuuntelimme Laina takapään äänimaailmaa pienellä jännityksellä. Kops tarkoitti lukitsemisen unohtumista, useimmiten äännen lähteenä oli roskiskaappi, Jos jotain voisi ehdottaa, niin lukitsemismekanismia, joka sulkee aina kerralla kaapin, ettei tarvitse nuppeja tarkistella.

Suureksi matkamme mysteeriksi jäi yläkaapin hyllyn putoaminen, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Se romahti tasaisessa vauhdissa tasaisella tiellä, emmekä tunnusta, että kaappi olisi jäänyt auki. Ehkä kuitenkin olimme jotenkin kaapin auki ollessa onnistuneet irrottamaan hyllyn etureunan kannattimiltaan. Lähtiessämme Lainan varusteisiin kuului neljä lasia, palatessamme kaksi. Jätimme sentään juustohöylän korvaukseksi.

Parasta Lainassa oli mukana kulkeva oma keittiö, ruokarajoitteisina saimme keitellä varmasti gluteenittomat aamupuuromme ja oman suun mukaiset kahvit.  Se ei suinkaan estänyt meitä käyttämästä matkan varren palveluja, toki suosikkiherkkuja olivat matkan varrelta ostetut paikalliset ruoat, Juustoportin juustot ja lakkahillo.

Ystäväni verohallitus

Verottaja on ystäväni. En olisi uskonut, mutta nyt sain tietää, että vaikka olisin erehtynyt rankastikin, ei siihen olisi kiinnitetty mitään huomiota. Juuri niin kuin ystävä tekee, näkee virheet, mutta vankkumasti kiinnittää huomiota vuodesta, nykyisin jopa vuosikymmenestä toiseen, niihin oikein menneisiin juttuihin.

Mutta ystävilläkin on rajansa. Se menee lahjojen osalta 30 000 eurossa, kun vähemmän läheisissä suhteissa ja yhteisesti sovittu sääntö on 5000 euroa.  Totta sekin, ei ystäviltäkään kestä kolmeakymmentä oharia enempää, mutta ystävät ovat juuri niitä, jotka eivät vähääkään välitä ensimmäisistä viidestä oharista. Seuraavat 25 oharia ovat ystävän persoonallisia heikkouksia, onhan minullakin omani. Jos itse satun mokaamaan, voin sitten vedota kavereille tapahtuneisiin kömmähdyksiin - Väitätkö, että tein virheen, ehkä niin, mutta sitten keskustellaan näistä kahdestakymmenestäviidestä virheestä, joita olen sietänyt toleranssirajani sisällä. No arvasin, ettet halua käydä tätä keskustelua.

Vasta kun ohareiden määrä kohoaa sietämättömiin lukemiin, aloitetaan tutkinta. Sitten ei enää olla kavereita, kuten ei myöskään silloin, jos toleranssirajan sisällä ystävyydestä huolimatta toinen alkaa pikkumaisesti nillittämään. Sitten otetaan esille kaikki. Laskenta alkaa nollasta ja kaikki viimeiset verovuodet asetetaan aivan uudenlaisen tarkastelun alle.  - Itsehän tätä halusit.

Verottajan ystävyys on kuin olisi kaveri tuossa lähistön salomailla pian talviunille asettuvan karhun kanssa. Kaikista paras olisi, jos ei tunnettaisi ollekkain eikä asuttaisi edes viidensadan kilometrin päässä toisistamme. Kumpikin kaverus haluaa touhuta omiaan, yhteisiä harrastuksia ei ole ja oikeasti emme edes ymmärrä toisiamme. Leikitään vaan kaveria, sillä jos onnistun suututtamaan nalleystäväni, minusta ei jää mitään jäljelle.

Toivoisin, että verottaja olisi kuin bordercollie, antaisi selkeitä ohjeita, kävisi hakemassa eikä harrastaisi mitään toleranssirajoja. Jos en tottele, verottaja räksyttäisi vieressä niin kauan kuin noudatan ohjeita. Jos räksytys ei auta, minua ei enää laskettaisi yhtä vapaasti laiduntamaan, vaan  pieneen karsinaan, jossa liikkeitäni vahdittaisiin tarkemmin.

Lapsilleni opetin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Verottajan kanssa kaveeratessa joutuu miettimään, miksi se haluaa olla näin hyvä ystävä kanssani. Mitä minä tästä ystävyydestä saan? Niin kauan kuin olen noudatan yhteisesti sovittuja sääntöjä, minullakin on sananvaltaa kaverini tekemisiin. Mutta jos touhujani katsotaan läpi sormien toleranssirajojen sisällä, on vaarallista ryhtyä puolustamaan omia tai toisten oikeuksia karhua vastaan.

Ainut aamu

Se aamu, kun aurinko paistaa suoraan sänkyyn, herättää ja pakottaa pomppaamaan sängystä. Ikkunasta näkyy autereinen maisema, valo siivilöityy sumuharson läpi, jää leijailemaan näkymättömän pieniin vesipisaroihin. Saappaat jalkaan, toppatakki niskaan ja kamera kaulaan, laiturille ikuistamaan Saimaata kesäisenä aamuna.

Vastaranta on kadonnun pastellinvärisen usvan taakse, veden tyyni pinta heijastaa taivaan sineä ja sumun hämärtämiä kaisloja. Kosteus tuntuu kasvoissa, kastelee laiturin ja rantakalliot.

Valot ja varjot kiertävät pihamaalla, auringon säteet kimaltavat kastepisaroissa, vihreä näyttää kaikki sävynsä ja kukkien värit hohtavat kuulaina. Tämä on yksi aamu, samanlaista ei tule, seuraavana kesänä toiset kukat kukkivat, ilmavirrat hajottavat sumun hetkeä aiemmin tai herään vasta sumun hälvettyä.

Maisemamaalausta ja muistelua

Kukkien kasvatuksessa suurin onnistumisen tunne valtaa mielen hetkellä, kun kauniit muodot ja värisävyt kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Keväällä narsissi, se lähes kermankeltainen, yhdistettynä kevätlinnunherneen vahvaan violettiin. Kulleroiden voimakas keltainen ja tulikellukan oranssi, jostain jotain syvänsinistä. Niistä sidotu kukkakimppu henkii voimaa ja valoa.

Keskikesää koristavat isänmaallisesti sininen ja valkoinen, siniset irikset, vaaleampina ja tummempina, seurassaan arovuokot ja lehtosini- ja -valkolatvat. Kalpeaa sinivalkoista voi vahvistaa sekoittamalla mukaan  keltaista kurjenmiekkaa ja saksankurjenmiekan murrettuja sävyjä.

Jättipoimulehti on kauneimmillaan, kun vesipisarat helmeilevät sen lehdillä ja ilta-aurinko saa keltaiset kukinnot hehkumaan. Suorastaan maagiseksi poimulehtien vaatimaton ulkoasu muuttuu, kun siihen yhdistetään voimakkaan violetin kurjenpolvet. Keskipäivän auringossa värit kalpenevat, mutta aamun ja illan valossa kaksi näkymätöntä kasvia varastaa huomion.

Pian alkaa pionien aika, vielä täällä ei kuki yksikään, mutta pioni on täydellisin omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Mahdollisimman monta samanväristä lajitoveria samaan maljakkoon, ja vaikutelma on ikimuistoinen. Kesällä 2001 keräsin pionien kukat vanhalta pihalta mukaani, kun muutimme uuteen asuntoon. Kun sitten illalla palasimme uuteen kotiin, pionit keittiönpöydällä vakuuttivat, että tämä se on.

Heinäkuussa alkavat helminukkajäkkärät korostaa muiden kukkien loistoa. Ne palauttavat mieleeni ajan, jolloin entinen kotiseurakuntani oli ajautunut kirkollisen oppiriidan välikappaleeksi. Skisman aiheutti uusi fundamentalistikirkkoherra, joka ei sallinut naispappien toimintaa. Helminukkajäkkärän palasia sain hartaalta puutarhaharrastajarovastilta, jonka pihaseuroihin pyöräilimme kuulemaan sanaa ja ottamaan selvää ketkä ahtaan raamatuntulkinnan takana olivat.

Alunperin kolme helminukkajäkkärää - tai rovastinkukaksi sitä kutsun - on levinnyt jo monen neliön alaksi, Vaikka sitä kuin kaltoin kohtelisi, sitä on aina riittävästi kehystämään jaloangervojen vaaleanpunaista hehkua. Herkimmät ritarinkannuksen sävyt pääsevät myös oikeuksiinsa valkean ja helmenharmaan  sävyissä hohtavien nukkajäkkärien keskellä. Suorastaan siunauksellisesti sitkeä kuivakukka muistuttaa mieleenpainuvasta kesästä ja koristaa omintakeisella tavallaan maisemaa vuodesta toiseen.

Vaaleanpunaiset värililjat ja jaloangervot luovat myös ainutlaatuisen vaikutelman keskenään.  Ne kukkivat samaan aikaan kesän ollessa parhaimmillaan. Tässä uudessa pihassa en vielä ole saanut yhtä näyttävää kukkapenkkiä aikaiseksi kuin aikaisemmassa, jossa sisääntulon vieressä oli pyöreä penkki pyhitetty vain näille kahdelle.

Viimeiseksi syksyllä, kun pihlajanmarjat punertavat kypsinä, kukkivat vahvan keltaiset nauhukset ja voimaakkaan lilat punatähkät. Molemmat ovat perhosten suosikkeja ja kuuluvat myös syksyn värikkääseen kukka-asetelmaan kilpailemaan väriloistosta syksyn lehtien  ja pihlajanmarjojen kanssa. Vahva väriyhdistelmä viimeistelee kesän ja sitä aikansa katseltuaan alkaa jo kaivata rauhoittavaa ensilunta.

Pihasuunnittelun sudenkuopat

Syyskesä 2011

Sadepilvet pakottavat vähän väliä sisälle, ja ajatukset askartelevat edelleen pihamaalla. On siis aika näin seitsemäntenä uuden pihan kesänä pohtia, mitä olisi voinut tehdä toisin.

Tavoitteenamme oli helppohoitoinen piha, jota ei tarvitsisi pahemmin kuopsutella. Että voikin joku tavoite karata noin kauas käsistä. Syitä oli monia, mutta pahimmat sudenkuopat olisi voinut estää.

Olimme tilanneet piharakentamisen yhtenä urakkana ja kasvit valmiiksi istutettuina. Kasvivalinta onnistui tiettyyn pisteeseen asti, pihan pensaat ja kurjenmiekat ovat edelleen toimivia, pionit ihania ja pohjoisen puolen etupihan saniaiset, viiruhelpit ja kurjenpolvet ovat jopa helppohoitoisia. Mutta moni asia meni pieleen.

Kesä 2012

Suurin virhe oli kai istuttaa kasvit myöhään syksyllä, kun maa oli jo kylmä, ja levittää katteeksi paksu kerros kuorikatetta. Ensimmäisenä kesänä ajattelimme, että vie aikansa, ennen kuin kasvit juurtuvat. Mutta eihän sieltä maasta noussut kuin heiniä ja jotain korkeaa myöhään syksyllä vaatimattomasti kukkivaa kasvia, jonka olisi pitänyt olla syyspäivänhattu, mutta jota epäilen maa-artisokaksi.

Kesä 2013

Toisena kesänä otin vain tämän yhden kuvan keväällä, kesällä kuvasin pilviä ja järvimaisemaa, pihamaan kuvaaminen ei sytyttänyt. Mutta valkoinen pioni kukki kauniisti, muut neljä pionia olivat jo menettäneet elämänhalunsa. Heinät kasvoivat vahvasti ja valtasivat alaa muilta kukilta. Pensaat kituivat. Pihasuunnitelmaan kuulumaton koristeomenapuu kukki kuin villitty pienestä varrestaan huolimatta.

Kesä 2013

 Kasvilavaan kylvettiin porkkanaa ja punajuurta heikolla menestyksellä, marjapensaat eivät nekään oikein viihtyneet. Maa oli kylmä ja tiivis, kastematoja oli turha etsiä pensaiden alta.

Kolmantena kesänä oli pakko ryhtyä toimeen. Peltokorte alkoi tunkea kuorikatteen läpi, pensaat kituivat, perennat olivat vaarassa kadota kokonaan. Niinpä aloin kaivaa istutusaluetta, sekoitin kuorikatteet multaan, kitkin peltokortteen pois niin hyvin kuin se lähti ja aloin istuttaa kasveja uudestaan. Nostimme ylos heinät ja ne kummalliset keltakukkakasvit. Lisäsimme nuotionpohjaa, multaa, savea, kaikkea mikä muuttaisi kasvualustaa perennoja ja pensaita suosivaksi.

Kesä 2014

Uudelleen istutuksessa kävi ilmi, että monet taimet olivat ruukuttuneet, juuret kiertäytyneet itsensä ympärille ja vielä peltokortteen juurten kuristamia. Nyt peltokorte on suurelta osin nyt hävinnyt, sen tilalla on alkanut kasvaa muita rikkaruohoja, mutta parempi niin. Vallatessaan alan peltokorte leviää monokulttuuriksi, sitä jopa käytetään luomuvuoroviljelyssä rikkaruohojen tuhoajana.

Istutusajankohdan ja -tavan lisäksi myös maan laatu heikensi kasvua. Kun uudelle pihalle tuodaan multaa ja vielä isäntäväen poissa ollessa, niin kukapa valvoisi, että kaikki on priimaa. Onneksi meillä on tässä myös hyvää alkuperäistä maata, siksi ei kaikkia kasveja ole edes tarvinnut nostaa maasta.

Kasvien valinta on myös oma tieteenlajinsa, josta en ihan approbaturia antaisi pihasuunnittelijallemme. Heinät kukkapenkissä eivät toimi, ne tekevät vahvat juuret ja valtaavat alaa heikompikasvuisilta (kalleilta) jalokasveilta. Onneksi olen saanut kasveja tähän uuteen istutukseen ja olen voinut lisätä niitä kasvattamopenkissä, joten uusien kasvien ostamista on voinut rajoittaa, mitä nyt huvikseen muutaman uuden lajin vuodessa lisään. Edelleen minulle on mysteeri, mitä kasveja ne korkeat leviävät kasvit olivat.

Helppohoitoisesta pihasta ei meillä enää puhuta muulloin kuin ollessamme vitsailutuulella. Niin kuin elämässä yleensä, ulkoistaminen vaatii osaamista myös tilaajalta. Istuttaminen olisi ehdottomasti pitänyt jättää kevääseen, silloin olisimme tienneet mitä maahan on piilotettu ja olisimme voineet seurata miten kasvu lähtee käyntiin.

Kuorikatteen käyttöä vierastan edelleen. Nyt sitä vielä oli kohtuuttoman paksu kerros, levitettynä kylmään, melkein jäätyneeseen maahan. Kuorikate auttoi peltokortetta ottamaan alueen haltuun, se upotti pionit liian syvälle ja esti heikompia kasveja löytämästä takaisin kasvun alkuun keväällä.

Näin ei pitänyt käydä, pihamaan kuokkimisen sijaan olin suunnitellut keskittymistä kirjallisiin töihin ja uuden kodin keittiön maksimaaliseen hyödyntämiseen. Nyt ajoittain jopa nautin pihan hoidosta, ja ainakaan en ota sitä vakavasti. Kuten entinen työkaveri sanoi, koskaan ei niitä sitä mitä kylvää.

Tulikukka ja muita yllätyksiä

Pihallemme ilmestyi ranskalainen tulikukka (Verbascum chaixii 'Album' joskus muutama vuosi sitten. Kantaa on ylläpidetty ja yritetty jopa lisätä. Tulikukka on saanut nimensä siitä, että kuivuneista kukkavarsista on saanut tuleen tuikkaamalla kätevän soihdun. Sen muinaistulokaslajia pidetään merkkinä vanhasta asutuksesta ja sillä on lääkinnällisiä käyttötarkoituksia, sillä voi hoitaa keuhko- ja korvavaivoja.

Tilasin jopa englannin hienoimmista puutarhamyymälöistä tulikukan siemeniä puutarhamatkailevalta Ruusurepulta, nyt kukkii toinen valkea tulikukka, olisikohan Verbascum phoeniceum 'White Bride'. Lisää tulossa, kunhan kevään kylvökset pääsevät kukkaan asti, viimevuotisista taimista suurin osa kuoli talven aikana.

Toinen omia aikojaan pihaamme ilmestynyt kasvi on rohtovirmajuuri (Valeriana officinalis), josta myös saadaan lääkettä moneen vaivaan, jos vain osattaisiin hyödyntää. Rohtovirmajuuren on jopa sanottu pitävän noidat loitolla, mutta yhä vain täällä asustan.

Ihan tarkoituksella olen yrittänyt saada auringonhatun menestymään pihamaalla, että voisin uuttaa flunssalääkettä sitten kun olen päässyt siihen vaiheeseen. Echinaet eivät vain ole niin helposti kasvavia kuin itsestään leviävät virmajuuret ja tulikukat. Siemenistä en ole saanut ensimmäistäkään auringonhattua lähtemään kasvuun, vaan on pitänyt Ruotsista asti tuoda kalliita taimia ja etsiä niitä turhaan talven jäljiltä kukkapenkistä.

Miten tässä on näin päässyt käymään? Tarkoituksenani ei ole ollut kuormittaa entisestään rasittunutta aivokapasiteettiani latinankielisillä kasvinnimillä. Lakimieslatinaakin olen viljellyt vain ääritilanteissa, kun vastapuoli on kieltäytynyt ymmärtämästä selkokieltä. Vielä vähemmän olen uskonut innostuvani anopin kirjastosta meille peritytyneestä opuksesta "Miten luonto parantaa".

On kai uskottava, että vaikka kuinka olemme luulleet muokkaavamme tätä paikkaa, tämä paikka muokkaakin meitä. Tarina kertoo, että paikan aikaisempi omituinen emäntä oli yrttien harrastaja, hän osasi ja joutui käyttämään hyödykseen kaiken minkä luonto tarjoaa. Kyläläisille olemme edelleen Iitan torpan asukkaat, vaikka torppa on poltettu aikoja sitten tuholaistorjunnan varmistamiseksi.