Elämää sukkaa kutovana etä-äitinä

Kesällä hän lainasi kameraa

Nuori mies aloitti opiskelun sisäoppilaitoksessa, ja niin minusta tuli tuplaetä-äiti. Luulin, että lapsista huolehtiminen vähenisi, mutta väärässä olin. Eilen yritin soittaa viisi kertaa, lähetin kaksi sähköpostia, kirjauduin messengeriin huomatakseni että yhteys on estetty ja viimeiseksi vielä lähetin tekstiviestin. Halusin vain tietää, että lapsi on koulussa, jonne matkustamiseksi hänen nähtiin nousevan junaan Turun satamassa maanantaiaamuna.

Poika ei tietenkään ymmärrä miksi huolehdin. Hän on kuitenkin aina siellä missä pitääkin. Hän ei tee mitään hölmöä, eikä minun tarvitse huolehtia, hän huolehtii itse itsestään. Vaan miten minä näin yhtäkkiä tottuisin luottamaan, että hän on tallella vaikkei olekaan silmän alla?

Vanhempi pojista asuu isänsä luona, joten hänen menemisensä, joita riittää, on edes jossain kontrollissa. Nuoremman sisäoppilaitoksen päivystäjälle ja opettajille soittaminen on käynyt pari kertaa mielessä, mutta toistaiseksi olen pystynyt hillitsemään itseni. Mutta aion kyllä uhata soittavani koulun henkilökunnalle seuraavaksi, jos kännykkä ei pysy päällä tai siihen ei vastata moneen päivään. Ainakin koululle saapuminen täytyy kuitata tekstiviestillä.

Onneksi perheessä on jo aiempaa kokemusta etävanhemmuudesta, eivät ne aina vastaa puhelimeen tytötkään isän soittaessa. Nuoren muutto omaan asuntoon tai rohkeus lähteä opiskelemaan kauas kotoa on ilonaihe, mutta seuraavaksi on pakko sopeutua ajatukseen, että omillaan eläminen tarkoittaa etäisyyttä vanhemmista. Sitä nyt opetellaan.

Hyvää terapiaa tyhjän pesän syndroomaan on ollut sukkien kutominen. Usein olen miettinyt, miten iäkäs, näkövammainen anoppi jaksaa kutoa sukkia vuodesta toiseen, usein saa kävijä muorilta sukat matkaansa. Nyt sen ymmärrän. Kun lapset ja lapsenlapset ovat kaukana, elävät omaa elämäänsä, niin neuloessaan tuntee tekevänsä jotain konkreettista heidän hyväkseen.

Päivän tiedeuutinen

Tämän päivän DN:ssä etusivun täytti iso juttu geenitutkimuksen viimeisimmistä saavutuksista. Karoliinisessa instituutissa on selvitetty, että uskottomat miehet ja onnettomat vaimot saavat syyttää tilanteestaan miehen geenejä. Sama mekanismi toimii myös myyrien välisissä suhteissa.

Radiossa haastateltiin aiheesta miespuolista tutkijaa, joka selosti tutkimusaihetta niin innokkaan hengästyneenä, että kuulosti, kuin hän olisi ollut juoksulenkillä. Naistoimittaja taas kyseenalaisti jo tutkimuksen perusteet, kyllästyneellä äänellä hän kysyi, että onko tämä joku trendi tutkimusmaailmassa, että kaikkiin mahdollisiin asioihin etsitään selitystä geeneistä. Hän ei todellakaan lämmennyt aiheelle.

Blogit ovat myös pohtineet asiaa, yksi otsikoi "Mies vai hiiri? Ero on pienempi kuin luulet". Lundin yliopiston eläintieteen professori blogissaan palautti asian normaaliksi, myyrä on nisäkäs, ihminen on nisäkäs, ja sitäpaitsi tutkimuksen keinoin on havaittu, että geeniperimältään moniavioinen myyräuros voi pysyä yksiavioisena, jos myyrätiheys on matala ja uuden naaraan etsiminen on muutenkin hankalaa.

Geenitutkimus ei taida helpottaa parinvalintaa. Tähän mennessä on selvitty vaihtelevalla menestyksellä parien astrologisia karttoja tutkimalla, pian avioliittoa suunnittelevat parit pyytävät geenikartoistaan analyysin ennen kuin uskaltavat tehdä ratkaisevan askeleen. Sieltähän voi selvitä vaikka mitä.

Esi-isien mailla

Venytän vielä kesää palaamalla Astuvansalmelle. Viime kesänä kävimme kaksi kertaa näyttämässä ystäville kalliomaalauksia, jotka puhuttelevat sitä enemmän mitä tutummaksi ne tulevat. Vuonna 1968 maalaukset löydettiin virallisesti, ja muistan ensimmäisiä kertoja retkeilleeni niitä katsomassa 1970-luvun alussa. Kallioille pääsee polkua pitkin Ristiina-Puumala-tien varresta, mutta helpoimmin paikan saavuttaa veneellä ja samalla näkee myös kallion muodon.

Joskus kivikaudella, noin 5000 vuotta sitten, Vuoksi ei ollut puhjennut ja Saimaan vesi virtasi toiseen suuntaan kuin nykyisin, veden pinta oli kymmenisen metriä korkeammalla. Yöveden rannalla sijaitsevalla Astuvansalmen ihmishahmoa muistuttavalla kalliolla oli erityinen merkitys silloin eläneille ihmisille. Ehkä kallion muodoissa näkyvä Astuvan ukko oli heidän jumalansa. Kahden tuhannen vuoden ajan kalliota on pidetty uhripaikkana ja sen kylkeen on maalattu ihmishahmoja, hirviä, shamaaneita, veneitä.

Kalliomaalausten kuvioiden merkityksiä on kiva arvailla. Kahdeksan hirveä katsoo länteen, yksi itään. Oliko itään päin katsovan hirven maalaaja vasenkätinen, vai olisiko takana joku suurempi symboliikka? Kalliossa on myös käden kuvia. Jos ne eivät olekaan varsinaisia maalauksia, vaan vene on keinahtanut käsien ollessa maalissa, ja jostainhan sitä on pitänyt tukea ottaa, vaikka uhrikalliosta. Mielenkiintoisin ihmishahmoista on jousta kantava nainen, woman with a bow, jota on jopa pidetty työssä käyvän suomalaisen naissuvun kantaäitinä. Kallion edustalta Saimaan pohjasta on löytynyt myös meripihkaesineitä, Astuvan ukko, akka, poika ja karhu.

Mielenkiintoinen ja opettava linkki kalliomaalauksista löytyi internetixistä. Siis länteen menevä hirvi symboloikin kuolemaa, laskeehan aurinko länteen. Naishahmo ei merkinnyt sitä, että naiset olisivat metsästäneet, vaan Tellervo olikin ehkä suvun pyyntionnea tuova jumalinen kantaäiti. Ihmispään muotoiset meripihkaesineet kivikaudelta ovat erittäin harvinaisia, niitä on löytynyt koko maailmasta vain kymmenkunta, kaikkein harvinaisin on karhu. Ilmasto oli jääkauden jälkeen lämmempi, jalopuita kasvoi Saimaan rannoilla kunnes noin 5000 vuotta sitten viileni nykyiseksi.

Mitä Astuvansalmen seuduilla asuneille ihmisille tapahtui? Jäivätkö he seudulle asumaan, vai suuntasivatko lämpimimmille seuduille, matkasivat nahkaveneillään Vuoksea pitkin Laatokalle ja sieltä merelle? Eihän toki, asutus Suomessa on jatkunut katkeamatta kaikki nämä vuodet. Polveudumme siitä kalliojumalaa palvoneesta pyyntikansasta, joka muotoili koruja meripihkasta ja jonka jumalinen kantaäiti kantoi jousta.

Elokuun viimeinen

Enää jäi vain tuo liljojen välistä kurottuva kärhö kukkimaan, kun lähdimme perjantaina kohti Tukholmaa. Kesä oli lyhyt. Monta asiaa jäi tekemättä, vaikka aikaa piti olla tuhlattavaksi asti.

Muutto vei paljon aikaa, mutta sujui tavallista rennommin, koska tavaroiden pakkaamisen ja purkamisen välillä oli parin viikon tauko. Uudessa kodissa aikaa kuluu jo pelkkään ikkunasta ulos katsomiseen, kun seuraa vilkasta vesiliikennettä ja maiseman muuttumista valon ja sään vaihdellessa. Äsken katsoin pihalla kuinka Gröna Lund juhli 125 vuoden merkkipäivää huikealla ilotulituksella, aamukahvilla hieraisimme silmiämme kun väylää pitkin lipui kaksi grillikotaa laiturin päällä.

Muuttoakin suurempi muutos on ollut jääminen kahden miehen kanssa. Ensin vietettiin uusperheen elämää, ja nyt sitten eletään ensimmäistä kertaa vain me kaksi. Tosin nyt viikonloppuna nuorimmainen oli käymässä täällä Tukholmassa, mutta hän ilmoitti jo ennakkoon, ettei hänellä sitten ole aikaa olla äidin kanssa, pitää nähdä kavereita. Hän häipyikin sitten omille teilleen pian laivan saavuttua satamaan, ja palasi takaisin pakkaamaan pestyjä pyykkejään sopivasti tunti ennen laivan lähtöä.

Eilen saimme vihdoin nettiyhteyden tänne uuteen asuntoon. Onneksi vasta nyt, sillä tavaroiden paikalleen laittaminen hidastui huomattavasti yhteyden auettua.

Ihoa esillä

Pehmeä lasku blogin pariin pitkän tauon jälkeen tapahtuu osallistumalla valokuvatorstaihin. Viikon haastesanana on iho.

Vaihtoehtoista kesänviettoa

Almedalenin politiikkaviikon tunnelma oli kuin kesäisessä maatalousnäyttelyssä, aurinko paistoi, tarjolla oli kaikenlaista pikkukivaa ja kaikki esittelivät tuotteitaan. Vakiintuneet politiikan ja järjestöelämän toimijat keskustelivat pinnalla olevista aiheista kuten veroista, ilmastosta, yritystoiminnasta, koulusta ja terveydenhoidosta. Puhujat olivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kantaruotsalaisia, suurinta vähemmistökieltä suomea ei näkynyt kuin t-paidassani ja eri etniset ryhmät olivat lähes näkymättömissä.

Amnestyn teltta oli mainio paikka seurata Almedalenin kuhinaa. Lieko sattumaa, että viereemme oli sijoitettu sverigedemokraattien katos, ja he myös siekailematta tulivat aivan meidän kojumme lähelle jakamaan lehteään. Lopulta heidän viereensä ilmestyi seisomaan muutama vaihtoehtonuori mukanaan roskakori ja plakaati "Släng naziskiten här!". Saman illan puheessa kristillisdemokraattien puheenjohtaja määritteli kilpailevan puolueen poliittisen värin ruskeaksi. Puolueet kalastavat äänestäjiä samoilta apajilta, ja jatkuvasti veikkaillaan ylittävätkö sverigedemokraatit seuraavissa parlamenttivaaleissa äänikynnyksen.

Vaikka sverigedemokraatit eivät olleet politiikan sisäpiirin suosiossa, ehkä muilla toreilla heidän viestinsä otetaan innokkaammin vastaan. Almedalenissa paikalla ovat poliitikot, lobbarit ja media, tavallinen äänestävä kansa sen sijaan osuu paikalle vain sattumalta. Politiikkaviikon ongelma on, että samalla kun alan ammattilaiset internoidaan Visbyn kaupunginmuurien sisälle tekemään politiikkaa ja lobbaamaan, tavallisen äänestäjän näkökulma jää varjoon.

Joku lehti näki Almedalenin isona politiikan Big Brother-tapahtumana. Lehdistön ja bloggareiden vaaniessa joka kulmalla poliitikot joutuvat varomaan sanomisiaan ja tekemisiään. Puolueet olivat ohjeistaneet väkeään, ettei alkoholia saa nauttia kuin omien kesken. Vaan eiköhän politiikan vastuullisille paikoille suostuminen näinä päivinä ole kokoaikaista Big Brotheria, Almedalenissa saa olla harvinaisen rauhassa, kun medialla on kerralla niin paljon vahdittavaa.

Tällaisessa politiikan massatapahtumassa on monta hyvää puolta. Samalla matkustamisella pääsee useaan eri tapahtumaan, lobbaaminen on näkyvää ja puolueisiin sitoutumattomillekin tarjoutuu mahdollisuus vertailla keskenään eri puolueiden ja järjestöjen tarjontaa. Aloin jo miettiä toimisiko konsepti Suomessa, vaikka kiertävänä kesätapahtumana herättäjäjuhlien tapaan. Tai mitä jos Saariselka täytettäisiin ennen syyssesonkia budjettia miettivillä puolueilla ja siihen vaikuttamaan pyrkivillä lobbareilla?

Politiikan kesäsiirtola

Tukholmassa on tänään satanut, satanut ja satanut. Pilvet roikkuvat hieman parvekkeen yläpuolella ja on ollut syksyisen pimeätä. Lämpenevää loppuviikkoa lähden viettämään politiikan pariin Gotlantiin, on Almedal-viikko.

Ennen Ruotsiin muuttoa ehdin huomata kuinka Suomen kesäistä uutispulaa täytti usein paitahihasillaan nurmikolla käyskentelevä Göran Persson. Se ei oikein käynyt ilmi, miksi hän oli rantautunut Visbyyn ja mitä muuta siellä tapahtui. Viime kesänä opin jo tapahtuman nimen, tänä vuonna tiedän paljon enemmän ja aion jopa itse olla paikalla parina päivänä.

Almedal-viikko sai alkunsa 40 vuotta sitten, kun Olof Palme esiintyi paikallisten sosiaalidemokraattien kesäkokouksessa kuorma-auton lavalta. Parin vuoden jälkeen tapahtuma uusittiin ja se on vuosi vuodelta laajentunut, tänä vuonna oheistapahtumia on jo reippaasti yli kuusisataa. Minut Almedaleniin vie Amnestyn seminaari, jota olemme ideoineet pitkin kevättä.

Pääosassa Almedalenissa ovat puolueiden puheenjohtajat, joiden linjapuheita kuunnellaan hartaasti uusien poliittisten avausten toivossa. Eilen kansanpuolueen Jan Björklund tarjosi yhtiöveron alentamista, tänään keskustan Maud Olofsson ehdotti ajoneuvoveron poistamista ympäristöystävällisiltä autoilta. Toimittajien apuna retoriikan asiantuntijat arvioivat miten puheenjohtajat onnistuvat sytyttämään yleisönsä ja viestittämään sanomaansa. Huomenna puhevuorossa on Mona Sahlin.