Minun Pietarini - Sillat

Pietarissa ei tarvitse mennä erityisesti katsomaan nähtävyyksiä. sillä vain pitämällä silmänsä auki kaupungilla liikkuessaan näkee jatkuvasti taideteoksia ja yksityiskohtia. Suosikkejani ovat sillat, aidat ja portit.

Pietarin siltoihin kannattaa tutustua jo senkin vuoksi, että niiden avulla on helppo suunnistaa. Silloissa on mieleenpainuvia koristeita ja niitä vartioivat usein vaijereita kannattelevat eläinhahmot. Siltojen kaiteissa on taideteoksiksi luettavia veistoksia, valaisinpylväiden yksityiskohdat ovat tunnettujen taiteilijoiden suunnittelemia.

Helpoin keino ottaa haltuunsa Pietarin siltojen moninaisuus on lähteä kanavaristeilylle. Asuimme nyt lähellä Moika-kanavaa. Opastettujen risteilyjen hinta vaihteli 500 ja 700 ruplan välillä, alennusta sai jo sillä perusteella, ettei ymmärtänyt venäjänkielistä opastusta.

Nousimme jokilaivaan Punaiselta sillalta, reitti kulki ensin Moikaa pitkin Nevalle, sitten Fontankalle, josta käännyttiin Krytukovin kanaalille ja sieltä taas Moikalle. Hyvän kartan avulla on helppo hahmottaa missä milloinkin on, ja jo etukäteen voi  katsoa tärkeimmät kohteet matkan varrelta.

Varmasti sellaisiakin jokiristeilyjä on, joilla on englanninkielinen opastus, me jonkin verran venäjää osaavat emme edes etsineet sellaista. Opastuksen seasta tunnisti tuttuja nimiä, mutta muuten en ymmärtänyt selostuksia historian vaiheista, mikä ei välttämättä ole pahaksi Venäjällä liikuttaessa, sen verran erilaisia tulkintoja historiasta siellä kuulee.

Oma suosikkini Pietarin silloista on Anishkovin silta, jonka kauan luulin olevan nimeltään Hevossilta, Konnyi Most. Sitä vartioivat  neljä Pjotr Klodtin hevosenkesyttäjäpatsasta, joissa mies taltuttaa villiintynyttä ratsua.

Silta vie Nevsky Prospektia pitkin Fontanka-kanavan yli. Keskeisen sijainnin vuoksi Anishkovin sillasta on tullut tärkeä maamerkki Pietarissa. Seuraavaa matkaa ajatellen voisi olla viisasta sijoittautua lähelle Anishkovin siltaa, aivan sen läheisyydessä sijaitsee Fabergé-museo, eikä Anna Ahmatovan kotimuseokaan Fontankan talossa kaukana ole.

Kirjoittamattomat runot

Runoilija Anna Ahmatovan merkitys pietarilaisille ja hänen ristiriitainen elämänsä ovat olleet jollain tasolla tiedossani. Pietarin matkoillani Ahmatovan nimi on vilahdellut puheissa aivan kuin minun pitäisi tietää kuka hän on. Muutama vuosi sitten osuin Kansallisteatteriin katsomaan näytelmää Musta purje, Valkea purje, josta Anita Konkka on kirjoittanut Kirjailijan päiväkirjassaan ja samalla valottanut Ahmatovan persoonaa tavalla, joka kuvastaa syvällistä asiantuntemusta aiheesta.

Tähän Pietarin matkaan valmistauduin lukemalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovaa kirjaa Fontankan talossa. Talo on oikeastaan kuvassa näkyvä Sherementjevin palatsi, jossa Ahmatova asui jaetussa asunnossa "kommunalkajassa".  Talo todisti ihmissuhdesoppaa,  jonka veroista saa etsiä, edes Salatut elämät eivät vedä vertoja.

Ahmatova olisi voinut lähteä Venäjältä vallankumouksen jälkeen, mutta hän valitsi jäämisen. Uskollisuus omaa kotimaataan kohtaan voitti, vaikka hän lopulta joutui kokemaan poikansa joutumisen vankileirille.

Pohjoisia elegioita - 5. runo

Säälimätön aikakausi käänsi minut
kuin joen.
Elämäni vaihtui. Omani ohi
se virtasikin toiseen uomaan,
enkä nyt rantojani tunne.
Oi kuinka monesta näytelmästä jäinkään pois,
väliverho nousi ilman minua ja laski;
kuinka monta ystävää jäi tuntematta,
kuinka monen kaupungin ääriviiva
olisikaan saanut vedet silmiini,
kun nyt tunnen yhden ainoan kaupungin
ja sen löydän unissani hapuillenkin;
kuinka monet runot jäivät kirjoittamatta -
nyt ne ympäröivät minut kuin näkymätön kuoro,
joka kenties tukahduttaa minut...
 ----jatkuu---

Ahmatovan kotimuseossa en käynyt tälläkään matkalla, palatsin onnistuin kuvaamaan jokiristeilyllä. Pietari on onneksi lähellä, sinne pääsee junalla muutamassa tunnissa.

Pietarin udussa

Vain matkailu herättää niin suuren kirjoittamisen tarpeen, että blogia on yritettävä saada eloon ennen kuin kooma syvenee lopullisesti. Olen tänä keväänä pyöritellyt mielessäni saattohoidon sanastoa, kun blogini ainut uskollisin lukija, äitini, on sirtynyt vanhan kotipitäjänsä hautuumaan multiin. Kaiken vaikean ja lopullisen keskellä yritän kuitenkin muistella eniten elämän hyviä hetkiä.

Pietarin matka heinäkuussa korvasi jo traditioksi vakiintuneen Pariisin työvisiitin, joka tänä vuonna olisi ollut samaan aikaan hautajaisten kanssa. Pietari vastaa Pariisia monessa suhteessa, Eremitaasi korvaa Louvren, Neva on kuin Seine ja valo näyttäytyy molempien kaupunkien yllä pastellien väreissä.

Valokuvauksellisia kohteita Pietarissa riittää rajattomasti. Kun heinäkuun utu sävytti kaiken kuvattavan maidonvalkoisen sävyiseksi, kuvat näyttävät kameran näytöllä toivottoman puuroisilta. Onneksi on olemassa kuvankäsittely.  Tosin se ei tee oikeutta kaupungin oikeille väreille.

Oikeasti Pietarissa näytti yllä olevan kuvan väriseltä. Talojen värit eivät heijastuneet kanaalin pintaan, vaan vesi hohti harmaata. Neljän päivän matkan aikana vain viimeisenä aamuna ehdin kamerani kanssa niin aikaisin liikkeelle, että sain otettua tuon alemman kuvan, jota ei tarvinnut korjata.

Pietari heinäkuussa oli turistien kansoittama, mutta silti sekaan mahtui. Mihinkään paikkaan ei tarvinnut jonottaa, kaupoissa ja ravintoloissa palveltiin pääsääntöisesti iloisella mielellä. Pietari tuntui turvalliselta ja epäpoliittiselta, nuorten ja kauniiden kansoittamalta.

Matkailuko avartaa?

Dominikaaninen tasavalta  sijaitsee samalla saarella Haitin kanssa, lähistöllä on myös Kuuba ja Jamaika. Aikaisemmin se oli osa Haitia, mutta itsenäistyi suurelta osin uskonnollisista syistä. Katoliset dominikaanimunkit vastustivat voodoo-uskonnon leviämistä, ja nyt maa onkin erittäin katolinen, jopa katolisempi kuin Suomi on evankelisluterilainen.

Haiti on maailman köyhimpiä maita, eikä Dominikaaninen tasavaltakaan rikas ole. Haitin taannoinen maanjäristys aiheutti hirvittävät tuhot eikä niitä ole korjattu kuin osaksi. Maan kuoren liikkeiden lisäksi epävarmuutta elämään tuovat myös rakennuksia hajoittavat hurrikaanit. Hyttyset levittävät trooppisia sairauksia. Matkamme aikana kerrottiin uutisissa, että Haitilta on löytynyt sikiövaurioita aiheuttavaa Zika-virusta.

Ennen matkaani kuulin suomalaisesta tutuntutusta, joka on muuttanut Dajabonin kaupunkiin Haitin ja Dominikaanisen tasavallan rajalle. Olisin kovasti halunnut lähteä katsomaan paikkaa, rajakaupunki tunnetaan markkinoistaan, joilla haitilaiset pääsevät myymään tuotteitaan parina päivänä viikossa. Dominikaaninen tasavalta on kaikessa köyhyydessään se rikas naapurimaa, jonne mennä pimeisiin töihin ja josta ei haluta palata takaisin.

Matkustamista rajoitti maan silminnähden heikko turvallisuuden taso. Hotellialueet olivat aseistettujen vartijoiden vahtimien porttien takana, rantaa vartioivat kalashnikoveilla varustetut turvamiehet.  Paikallisissa uutisissa näytettiin raakoja kuvia onnettumuuksista ja rikosten uhreista.

Kolmannen maailman todellisuuden lisäksi paikallaan piti ensimmäisen maailman elintaso-ongelma. Tämä oli ensimmäinen - ehkä viimeinenkin - kerta, kun olin All-Inclusive-lomalla. Hotellin alueella kaikki tarjoilu sisältyi matkan hintaan. Sen sijaan, että olisimme suunnitelleet omatoimiretkiä ja seikkailleet lähikaupungeissa, kiersimme kulmasta kulmaan kolmiota hotellihuone-ravintola-ranta.

Ei tarvinnut neuvotella minnepäin lähdetään etsimään ruokapaikkaa eikä arvailla vieraskielisen ruokalistan outojen ruokalajien ainesosia. Jos ollaan liikkeellä isolla porukalla, täysihoito helpottaa seurueen ohjailua. Meidän tiimimme olisi pysynyt kasassa, vaikka olisimmekin joutuneet etsimään ruokamme vähän laajemmalta alueelta.

Parasta lomaruoassamme olivat hedelmät. Kaikesta kurjasta huolimatta vähän kadehdin Hispanian saaren asukkaita, olisipa meilläkin yhtä maukkaat ja helposti poimittavat vitamiininlähteet.

Täysihoidossa

Pitkän jahkailun, matkagooglailun, varaussivujen tuloksettoman selaamisen, innostumisten ja järkiintymisten jälkeen pääsimme yhteisymmärrykseen matkalle lähdöstä. Väsytystaistelun seurauksena päädyimme valitsemaan Dominikaanisen tasavallan yhdistelmäloman, ensimmäinen viikko Puerto Platassa ja toinen viikko Samanan niemimaalla.

Olisimme mielellämme lähteneet Kuubaan. Moni on suositellut sinne matkustamista ennen kuin amerikkalaiset tulevat ja tuhoavat idyllin. Minun yhteyteni Kuubaan ovat kuitenkin siinä määrin ikävät, että menen mieluummin sitten kun amerikkalaiset ovat jo ehtineet pilata paikan. Ihmisoikeusihmisen osa on tahtomattaan nähdä ongelmia siellä, missä muut eivät niitä näe, ja Kuuban syntilista on mittava.

Dominikaaninen tasavalta ei sekään ole ongelmaton, mutta onneksi en asiasta etukäteen sen tarkemmin tiennyt. Matkan aikana ehdin jo häiriintyä lapsityövoiman käytöstä ja hotellin henkilökunnan kohtuuttoman pitkistä työpäivistä, mutta onneksi lomanvietto kuitenkin voitti.

Saavuimme hotellille hieman ennen vuoden vaihdetta. Uima-altaan juhlat olivat vauhdissa, ilotulitus lämpimässä, kosteassa ja pimeässä yössä oli ensimmäinen kosketuksemme lomakohteeseemme Puerto Plataan ja ensimmäisen viikon hotelliimme Gran Ventanaan.

Aikaero sai yökyöpelin päivärytmini vaihtumaan aamuvirkkuudeksi. Ehdin kerrankin vangitsemaan aamuvaloa kamerallani, valokuvausintoa lisäsi myös uusi maisemaobjektiivi. Valokuvaus on parasta, kun on värejä, valoja ja kiinnostavia kohteita. 

Alkakoon siis edellistä vilkkaampi blogivuosi uima-altaan reunalta!

Minun Karjalani

Karjalaisuus on ollut osa elämääni, mutta vuosisatoja samoilla seuduilla eläneen suvun keskuudessa  savolaisessa maatalossa lapsuuteni viettäneenä meni pitkään, ennen kuin ymmärsin, mitä karjalaisuuden lajia minussa on. Isoäitini suku on Itä-Karjalan pakolaisia, jotka tulivat Suomeen Tarton rauhan jälkeen osallistuttuaan poliittiseen liikehdintään, jonka tavoitteena oli seudun liittäminen Suomeen. Jotkut saivat Suomen kansalaisuuden aikaisemmin, viimeinen heistä sai Suomen passin vasta 1980-luvulla.

Miesvaltaisessa suvussa ei tarvinnut olla muita kuin yksi poliittisesti aktiivinen, niin jo koko suku joutui lähtemään. Monett palasivat takaisin, mutta ei olisi kannattanut. Talo jäi, mutta kaupantekoa ja maanviljelystä saattoi jatkaa Suomessakin, henki ja vapauskin säilyi.

Yksi tarina karjalaisuudesta on tuo poliittinen, mutta samassa pakolaisreessä Suomeen tuli myös taitava ääneen itkijä,kulkivatpa mukana myös verenseisauttamissanat, loitsut ja laulut. Kyky itkeä ja nauraa yhtäikaa ja starinoida polveilevasti jutun juonta kuljettaen, pyöräyttää piirakat, kukkoset ja rönttöset, kirjoa, kutoa ja neuloa tikuttaa.

Matka Jyskyjärvelle toi jossain vaiheessa I.K. Inhan valitukset, miten vääränlaisia tapoja karjalaiset olivat omaksuneet ja miten vaikea aitoa karjalaisuutta oli löytää. Olimme saaneet matkanjärjestäjältä karjalankielisiä sanontoja. joiden mukaan lapsia sanotaan äpärehiksi. Perillä karjalaisemäntämme jo tuomitsi, että ei noin voi sanoa, on halventava ilmaus Laps ei ole äpäreh, jos on ukon alda suadu. Tätini sitoi vastaa kylyyn oikeaoppisesti koivupunoksella, jolloin emäntämme tuli keskeyttämään touhun, ja toi tilalle paremman vyötteen vastalle, nippusiteen.

Karjalaiset ovat ylen innokkaita marjastajia. Hillon keräys ei ollut vielä täydessä vauhdissaan, mutta sitä saattoi käyttää hyväksyttynä syynä perua ryhmällemme puoliksi luvattu konsertti. Luonnonantimien käyttö ruuanlaitossa ja leivonnassa ei ole vain suositeltavaa, vaan jokseenkin välttämätöntä.  Veimme Karjalaan viemisiksi runsaan määrän pakastepusseja, hillosokerin vieminen ei sekään olisi ollut huonompi idea. Seuraavalla kerralla sitten.

Jyskyjärven aurinko- ja kielikylpy

Tämän kesän siihen asti ainoa lämmin ja aurinkoinen päivä ei unohdu. Sadesäällä oli siirrytty Tsirkka-Kemin varteen, kauniiseen vanhan Jyskyjärven karjalaiskylään, perillä peilityyni joki heijasti valkoisia pilvenhattaroita, aurinko paistoi kirkkaasti. Parhaimpana päivänä lähdimme veneretkelle Lukkaan, uimme hiekkarannalla ja nautimme päivänpaisteesta nuotiokahveja juoden.

Karjala on osa sukuni historiaa. Vielä en ole päässyt isoäitini synnyinsijoille Repolaan, mutta olen jo lähestynyt sitä kahdesta suunnasta. Edellisellä kerralla  matkasimme Laatokkaa ja Äänistä pitkin Petroskoihin ja Kihzin saarelle, nyt tehtiin matka Vartiuksesta rajan yli Kostamukseen ja Jyskyjärvelle. Sukulaisia ja  karjalaisjuuret omaava ystävä olivat mukana retkellä, tavoitteena oli päästä laulajien ja karjalan kielen pariin.

En halua enää extremeä matkoillani, siksi pelkkä Jyskyjärvellä käynti ilman monia paikanvaihtoja tuntui turvallisimmalta tavalta päästä syvemmälle Karjalaan. Matka oli siitä huolimatta rasittava, tiet ovat tunnetusti huonokuntoisia Karjalassa, ja on aika tuskallista istua tuntikausia paukkuvassa ja rämisevässä autossa monttuisella tiellä. Perillä odottaa kuitenkin vaivan palkka, romanttinen rappeutumassa oleva jokivarsikylä, jollaisia ei enää uskoisi olevan. Harmaaksi kauhtuneiden talojen osuus rakennuskannasta on niin suuri, ettei muutama uusi talo ja hoidettu piha vielä pilaa vaikutelmaa.

Jyskyjärvellä ei ole hotellia, joten majoituimme perheisiin. Asuimme keskellä kylää entisen kyläneuvoston johtajan luona, joka vastaili kaikkiin kysymyksiin, kertoi vuolaasti karjalaisesta elämäntavasta ja etenkin puhuimme Kalevalasta ja karjalan kielestä. Hän oli kuin ilmetty isotätini, suunnittelin jo DNA-näytteen ottamista salaa ja sen lähettämistä tutkittavaksi, jotta sukulaissuhde saataisiin virallisesti vahvistettua. Sukumme perinnölliset vaivat ja luonteenpiirteet olivat jo ulkonäön lisäksi aivan ilmeisiä.

Majoitukseen kuului  pedin lisäksi täysylöspito, sauna kahtena iltana ja mahdollisuus myös itse keitellä kahvia tarpeen mukaan. Kun tavoitteena oli tutustua paikalliseen elämäntapaan, kieleen ja kulttuuriin, perhemajoitus avasi ikkunan katsoa ihmisten arkea ja saada tietoa menneistä vuosikymmenistä sekä tulevaisuuden näkymistä.

Vaikka olen tiennyt koko elämäni, että rajantakaisessa Karjalassa puhutaan karjalan kieltä, vasta nyt sen todella uskon. Kalmismaalla luin risteistä suomalaisia nimiä,  ja mummot puhuivat ehtaa suomea. Nuoretkin taisivat suomeksi muutaman lauseen, jopa kysyivät onko paperossia.  Tosin emäntämme ennusti karjalaisuuden Venäjällä kuolevan hänen sukupolvensa mukana.

Kävimme kuuntelemassa karjalankielellä laulavaa Vienoa, kantava ääni ja vahva tulkinta sekä tarinointi olivat kuin kansanrunouden keräysmatkalta. Varsinaisia eeppisiä runoja emme sentään kuulleet, mutta puheen ja laulun vahvaan asemaan Karjalassa on matkan jälkeen helppo uskoa. Karjalan kieli tarttui myös omaan puheeseen ruttoon, ylen äijösti alkoi outoja sanoja hypähdellä suusta. Vielä tavallista vahvempi itäinen nuotti ei ole täysin oiennut vieläkään.