Pitäisi tehdä

Kolme sisarta on tuon ylläolevan talokolmikon kutsumanimi, kolme samanlaista taloa eri värisinä. Pietarin matkoja olen tänäänkin selaillut, vaikka aikaa tuolle Nevan kaunottarelle ei valitettavasti löydy kalenterista.

Eilen kirjakaupasta löysin kirjan nimeltä Tanssii määräaikojen kanssa, lykkäämisen psykologia, takakannessa asia on ilmaistu sanoin "Pitäisi tehdä". Olen monien pitäisi tehdä -asioiden loukussa, pitäisi kirjoittaa kirjasta uusi tarkistettu painos, pitäisi hakea äitivainajan viimeiset tavarat asunnosta, pitäisi tehdä kovasti töitä ja pitäisi huolehtia läheisistä, kodista ja ehkä vielä omasta terveydestään. Mutta saan ajan hyvin kulumaan tekemättä mitään noista edellisistä.

Kirjan mukaan en ole ainoa. Nykyinen elämäntyyli houkuttaa hankkimaan itselleen nopeita palkintoja. Internetissä on helposti saatavilla pieniä elämyksiä, kuten matkojen suunnittelua, joiden pariin impulsiivisesti ohjaudumme, jotkut helpommin kuin toiset.

Pitäisi opetella katsomaan tavoitteitaan positiivisesta näkökulmasta, alentaa kynnystä aloittamiseen, paloitella urakoita sopiviin palasiin, nähdä miten tavoitteen saavuttaminen muuttaa elämää. Mutta jos tavoitteen saavuttaminen ei tuo muuta muutosta kuin sen, että homma on tehty?  Onko riittävä palkinto huomata, että tuokin velvollisuus on täytetty?

Tavoitteiden jakaminen pieniksi herkullisiksi suupaloiksi, joiden pureskelu käy vaivattomasti, on siis yksi resepti saada asioita aikaiseksi. Niitä voi myös ilmaista asiaan käytetyn panostuksen eikä saavutuksen kautta. Tätä kikkaa olenkin harrastanut elämäni aikana, olen käynyt kuntosalilla kymmenen kertaa kuukaudessa, kirjoittanut kaksi tuntia päivässä, ja siivonnut viisitoista minuuttia kerrallaan.

Vielä pitäisi siis luvata itselleen sopiva palkinto, jolla motivoisi itseään tekemään työt, jotka ovat osalleni langenneet. Olisikohan se paluu Pietariin opiskelemaan venäjää ja lukemaan perintönä tulleet venäläiset klassikot?  Liian kaukana oleva palkinto ei motivoi riittävästi. Jos siis palkitsisi itseään jo välitavoitteen saavuttamisesta?

Olen kirjan alkupuolella, ja nyt huomaan, että yhden työn tekeminen ei useinkaan tuota palkintoa, vaan mahdollistaa vain siirtymisen seuraavaan vielä tylsempään hommaan. Toivottavasti kirjan loppuun lukeminen palkitsee minut tiedolla, miten seuraavan työn aiheuttamaa kannustetta vitkutella edellisen urakan loppuun saattamista voi lieventää.

Pietarin valot ja varjot

Venäjä näyttää saaneen ison palan sielustani, nyt menossa jo yhdeksän postaus neljän päivän reissusta Pietariin. Venäjän matkailu ei tällä hetkellä ole yhtä suosittua kuin 1990-luvun avautumisen aikaan, kun Viipurin matka oli vapaapäivänä varteenotettava vaihtoehto siivoukselle. Tällä kertaa uppoudun turistikohteiden koluamiseen syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin, ei ollut muuta ohjelmaa, ei työasioita, ei isoa seuruetta, vain kaksi joustavasti paikasta toiseen siirtyvää ja yhtä joustavasti matkan varrella pysähtyvää paljon matkaillutta retkeilijää.

Moni lähipiirissäni muistelee luokkaretkeä Leningradiin ainoana kokemuksenaan Pietarissa käynnistä. Uutiset Venäjän valtion touhuista saavat välillä unohtamaan, että Venäjällä tapahtuu paljon hienoja ja mielenkiintoisia asioita valtiosta ja sen johtajista huolimatta. Ehkä myös paljon tapahtuu johtajien ansiosta, ihmiset haluavat omalla toiminnallaan olla luomassa vaihtoehtoista tulevaisuutta Venäjälle.

Tänään avattiin Rion olympialaiset, 118 venäläistä urheilijaa jää saapumatta kisoihin laajamittaisen dopingin vuoksi.  Sotshin olympialaisista jääneet tunnelmat maistuvat ja tuoksuvat mielessäni puoliksi palaneen hotelli Leningradin eltaantuneessa rasvassa paistetuilta tsyrnikeiltä. Tällä kertaa en Pietarin reissussa avannut hotellin televisiota, ehkä myös siksi mieleeni jäi niin positiivinen kuva venäjästä. Edellisillä reissuilla olen katsellut paikallisia kanavia pitääkseni itseni ajan tasalla, nyt luulen jo tietäväni missä mennään. Mutta Venäjä yllättää aina, toivottavasti pian pitkästä aikaa positiivisesti.

Boikoteista ja tuontikiellosta huolimatta kaupoista saa lähes kaikkea mitä ennenkin. Paljon aikaisempaa enemmän myynnissä oli kotimaisia venäläisiä hedelmiä ja vihanneksia, tosin venäläistä ruisleipää ei Fazerin pusseissa ollut. Kaupan kirsikat oli varmaan jonkun datshan pihapuusta, samaa chokladnaja-lajiketta kuin ikkunani alla. Valion Clean line -jugurttia epäilin väärennökseksi, toivotaan ettei niin ollut,  hotellin aamiaisella ammotti suomalaisten juustojen mentävä aukko tarjoamisissa. Vaan eihän Valion juustoja saa Ruotsistakaan, vaikkei mitään boikottia ole julistettu eikä tuontikieltoa asetettu.

Riemastuttavinta Pietarissa olivat ihmiset. Vanha rouva, joka kieltäytyi puhumasta Venäjää, koska hän osasi englantia! Otimme taksin heti seuraavan kulman takaa, koska emme saaneet selvää vähäsanaisesta mutta vuolaasta opastuksesta. Baarin sporttiset shortsitytöt, jotka googlasivat kännykällään kurpitsan käännöksen ja toivat pöytään parasta kurpitsakeittoa ikinä. Paheksuvia katseita törmäileville turisteille, vain venäjällä ilmeet näytetään niin avoimesti. Millintarkkoja väistöjä hihankaan hipaisematta puolen metrin levyisellä jalkakäytävällä kanavan varrella.Vieläkin keski-ikäiset rouvat kiiruhtavat käsikynkkää teatteriin ja museon vahtimestarit istuvat ylvään ikävystyneinä hallitsemassa valtakuntaansa.

Venäjä on megalomaaninen spektaakkeli, Pietari on toinen päänäyttämö Moskovan rinnalla. Aikoinaan kun toin venäläisiä kollegoita vierailulle Suomeen, he aina välillä totesivat keskenään, että tämä tapahtuu ihan oikeasti, ei ole mikään näytös. Itäkarjalainen ystävä kävi sukulaisvierailulla 1990-luvulla, oli niin järkyttynyt siitä, että asiat Suomessa eivät olleet niin kuin hänelle oli aina kerrottu, että hän kävi vielä seuraavana vuonna tarkistamassa, että hänen muistikuvansa ovat oikeat. Sen jälkeen hän ei ole halunnut Suomeen tulla. Kaikesta huolimatta Venäjällä ei kannata epäillä kaikkea,  mutta asioilla voi olla erilainen selitys kuin mikä ensin tulee mieleen. Ihmiset ovat siellä ihan samanlaisia kuin missä tahansa maailmalla, mutta heidän on vuosisatojen saatossa pitänyt joustaa enemmän kuin monien muiden pitääkseen maailmankuvansa kasassa. Sitä samaa joustavuutta ja ihmisten pelkoja hyväksikäyttäen heitä on myös hallittu.

Pietarin kirkot

Kirkkoihin tutustuminen Pietarissa on nykyisin lähes täysin eri laji kuin muutama vuosikymmen sitten ateistisessa Neuvostoliitossa. Aivan kuin jumalattomat vuosikymmenet olisivat jättäneet jälkensä nyt jo uudelleen pyhitettyihin kirkkoihin, kovin mielelläni en edelleenkään Pietarin kirkoissa käy. Kultaa, koristeita ja taideteoksia löytyy, mutta hiljaisuutta ja hartautta ei.

Iisakin kirkko on tietysti pitkäaikaisena, ainutlaatuisena rakennusprojektina mielenkiintoinen kohde, sen taideteokset ovat upeita ja graniittipylväät on kuljetettu Virolahdelta, mutta ei sielläkään suurta hengellisyyttä näillä antureilla aisti. Kirkon kupolista avautuu upea näkymä Pietarin kattojen yli, portaitten kipuaminen kannattaa.

Toinen kirkko, jossa olen käynyt sisällä on Pietari-Paavalin linnoituksessa sijaitseva pyhättö, jonne Romanovit haudattiin. Venäjän hallitsijaperheen kohtalo lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa oli julma. Matka talvipalatsista hautakirkkoon on lyhyt, niin myös ajallinen matka keisarillisesta loistosta maakuoppaan, josta jäännökset löydettiin vasta Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen.

Lapsuudestani muistan kirkonpenkissä vanhan mummon, joka nosti kätensä, kun pappi kysyi, onko täällä ketään, joka on nähnyt keisarin. Helsingissä käynyt keisari Aleksanteri III asui talvipalatsissa ja tuli murhatuksi, eikä siitä ole vielä sataakaan vuotta. Yhteiskunnan hajotessa ihmisten viha kanavoitui silmittömiin väkivallantekoihin, joiden uhreiksi joutuivat myös hallitsijaperheen lapset.

Tämä samainen keisari, Aleksanteri III rakennutti kuvassa näkyvän kristuksen ylösnousemuksen katedraalin, jolla on myös nimi "kirkko veren päällä". Se on rakennettu paikalle, jossa keisari Aleksanteri II, siis hänen isänsä murhattiin vuonna 1881. Tuokin kirkko suljettiin 1930-luvulla, ja avattiin museona vuonna 1997,  väliajalla kirkko oli ehtinyt kärsiä pahoja vaurioita  kylmillään ollessaan. Ennen toista maailmansotaa kirkko oli jo päätetty purkaa, mutta sota esti purkusuunnitelmat, sen sijaan Leningradin piirityksen aikana sitä käytettiin ruumishuoneena.

Ehkä seuraavalla kerralla käyn katsomassa, miltä kirkko veren päällä näyttää sisältä. Sunnuntaiaamuna sen koristeellista ulkokuorta ihaili monta turistiryhmää. Huivipäiset turistirouvat tekivät ristinmerkkiä, ehkä pyhyys on palannut.

Pietarin herkut

Pietarissa voi syödä hyvin halvalla ja kalliisti. Hämyisen baarin huomaamattoman sisäänkäynnin takana voi olla ihan kelpo lounaspaikka, vastaavasti kaupungin parhaalla paikalla voi ruokaa odottaessaan joutua todistamaan epämääräistä alamaailman meininkiä.

Kolmen päivän ja yön matkallamme emme onnistuneet löytämään varsinaista venäläistä ruokaa muualta kuin hotellin aamiaiselta.Tsyrnikit eivät tälläkään kertaa voittaneet minua puolelleen, vaan jo seuraavana aamuna laistin hotellin aamiaisen ja siirryin kulmauksessa Moikan pohjoisrannalla ja Nevskin länsipuolella Taleon Imperial hotellin vieressä sijaitsevaan kahvilaan. Sieltä sai reilun pressokannullisen kahvia ja croissantteja kotihillon kanssa,  ja niin päivä Pietarissa sai arvoisensa alun.

Italialainen turistiravintola lähellä venäläistä museota tarjosi paljon mietittävää. Ilmiselvästi joissain aineissa sotkuisesti syövä tyttörukka ja alaikäisiltä näyttävät liian kiireiset tarjoilijat jättivät ikävän jälkimaun, niin ikävän, etten edes muista mitä ruokaa söin. Meidät siirettiin kyllä pyytämättä kauemmaksi tyttörievusta, jonka vielä näin palaavan jostain vaatteet päällään epämääräisesti roikkuen  aikaisin sunnuntaiaamuna.

Matkalla Isakin kirkosta Eremitaasille käväisimme Nevan rantakadun baarissa, jossa oli tarjolla Business Lunch kolmensadan ruplan hintaan. Mukavat tarjoilijat ja hyvä kolmen ruokalajin ateria, videoilla pyörivät venäläiset tämän hetken hitit, iltaisin meno on varmaan jotain muuta. Hinta-laatusuhde oli erinomainen, ja ympäristö nuorekkaan venäläinen. Sinne voisi viedä vaikka kokonaisen matkaseurueen edulliselle lounaalle.

Hotellimme lähistöllä sijaitsi korealaista katuruokaa tarjoava ravintola Kim&Chi. Kertakaikkisen miellyttävä ympäristö, keskellä iso yhteispöytä ja ympärillä neljän ja kahden hengen pöytiä. Nuoria seurueita, tosin yksi babushkakin oli päässyt nuoren perheen kanssa syömään korealaista. Hyvän aterian kruunasivat kultakalavohvelit, ja paikasta lähtiessä jäi tunne kuin olisi käynyt syömässä jossain muussa maailman metropolissa.

Matkalla Iisakin kirkolta Marinski-teatterille Dekabristov kadulla on monia hyviä kahviloita ja ravintoloita, pysähdyimme ainoina asiakkaina armenialaiseen Nairaan myöhäiselle lounaalle. Söin ruukussa uunissa tehdyn lihaisan pyttipannun, ystäväni taas oli tilannut keittoa. Vaikutti vahvasti siltä, että lihakimpaleen lihat oli pilkottu minun annokseeni, ja luu taas upotettu keittoon ystäväni kaluttavaksi. Molemmat ruoat maistuivat kuitenkin hyviltä ja antoivat puhtia jatkaa matkaa kohti Marinskin lippukassaa.

Marinski-illan jälkeen koimme Pietarin ravintolamaailman pohjanoteerauksen. Jäimme itsepäisesti ravintolaan, johon meitä ei ilmiselvästi haluttu asiakkaiksi. Jo ennen kuin ehdimme tilata ruoan olimme todenneet ravintolan todellisen toimialan olevan muualla kuin ruoan myymisessä. Tilasin kuvassa olevan perunaletun nopean ruokailun toivossa, ystävän tilaama pangasius vaati kuitenkin sen verran pitkän odotusajan, että ehdimme oppia Pietarin alamaailmasta yhtä sun toista.  Ruoka oli yllättävän hyvää, mutta jäimme epäilemään mistä lähiseudun ravintolasta ja millä ehdoin pangasius oli lunastettu.

Minun Pietarini - Venäläinen museo

Venäläinen museo ei ehkä ole yhtä itsestään selvä käyntikohde Pietarissa kuin Eremitaasi, mutta helpommin hallittavissa oleva kokonaisuus. Se on maailman suurin venäläisen taiteen kokoelma, johon kuuluu on paljon upeita töitä, jotka pysäyttävät ja jättävät lähtemättömän vaikutuksen.


Itä-Euroopan museoissa hakeudun helposti ikonitaiteen pariin. Olen kiinnostunut Pyhä Yrjön taistelua lohikäärmettä vastaan kuvaavista ikoneista ihan sen vuoksi, että minulla on kotona useampia versioita aiheesta. Etukäteen jo tiesin, että venäläisessä museossa on esillä merkittäviä ikoneita siitä aiheesta. Jumalan äiti -ikoneja on monilta eri aikaukausilta, on myös pyhän kolminaisuuden ja monien muiden raamatun aiheiden kuvituksia. Uskonnon merkitys taiteen kuvastossa herättää ajatuksen, onko kristinuskon perusteiden tunteminen jo yleissivistyksen kannalta välttämätöntä. Tämän hetken venäläisistä suurin osa on käynyt koulun ateistisessa Neuvostoliitossa, ja nyt he parveilevat museossa ihailemassa raamatun teksteihin perustuvia töitä.


Vaeltajat taas on venäläisen 1800-luvun taiteen koulukunta, ja johon kuuluvien taiteilijoiden monet teokset kuvasivat yksinkertaisia maalaismaisemia ja tavallista kansaa työnsä parissa. Venäläiset taiteilijat Ivan Shishkin ja Isaak Levitan ovat sen tyylisuunnan merkittävimpiä edustajia. Heidän töitään Venäläisessä museossa oli kattava kokoelma, joten sain taas kerran jäädä rauhassa ihailemaan vaikuttavimpia tauluja. Levitanin kuutamomaisemaa "hiljaisuutta" katselin niin hartaasti, että lopulta museon vahtimestari osoitti minulle tuolinsa, joka olikin juuri asetettu niin, että kuun valo pilkahti kuin oikean pilven takaa.


Myös Ilja Repinin Volgan lautturit on Venäläisen museon kokoelmissa, siitä lienee useampia versioita maailmalla. Vesitiet olivat tärkeitä kuljetusväyliä 1800-luvun Venäjällä, rakennustarvikkeita kuljetettiin jokia ja kanavia pitkin., Raskaiden lastien vetäminen lautoilla vastavirtaan vaati raakaa työtä. Volgan lauttureiden vetourakka näyttää ehkä jopa todellisuutta suuremmalta, kuulemma vetäjiä oli yleensä huomattavasti enemmän kuin kuvaan mahtuneet yhdeksän. Lautat olivat kertakäyttöisiä, monet sen ajan talot on rakennettu lastin määränpäässä puretuista lautoista. Volgan lautturit on aikanaan ollut yhteiskunnallisesti vaikuttava taideteos, joka on herättänyt katsojat ajattelemaan työläisten asemaa ja herättänyt pahennusta maansa mustamaalauksena.


Venäläisen taiteen museossa on myös aivan uusia teoksia, näyttelyt vaihtuvat ja maalauksia lähetetään usein myös maailman taidemuseoihin nähtäväksi. Tällä kertaa Aivazovskin töitä ei ollut kuin muutama kankaan alta paljastettu piirros nähtävänä, vahtimestarit ilmoittivat kokoelman lähteneen Moskovaan. Seuraavan kerran Aivazovskin työt tulevat Pietariin vasta joulukuussa 2016. Vihjeeksi Pietariin menijälle kerrottakoon, että Venäläisen taiteen museo on torstaisin auki iltayhdeksään asti, Eremitaasi on taas keskiviikkona ja perjantaina yhdeksään asti auki.

Minun Pietarini - Eremitaasi

Eremitaasin taidemuseo sijaitsee upeissa keisarillisen talvipalatsin rakennuksissa, ja siellä on mahdollisuus nähdä suurten taiteilijoiden merkittäviä teoksia, on Rodinia, Rembrandt, Da Vincia taitaa olla jopa Michelangeloa. Taidekokoelma on iso, lisäksi historialliset palatsit sekä keisarilliset aarteet ja museon muut kokoelmat muodostavat niin mittavan kokonaisuuden, että kävijän on pakko valita mihin keskittyä vierailullaan. Kaikkien osastojen kiertämiseen menee kokonainen päivä, mutta lyhyelläkin vierailulla ehtii kokea mieliinpainuvia taide-elämyksiä.

Eremitaasiin on avattu uusi osasto toiselle puolelle aukiota entisen pääesikunnan tiloihin, joihin on siirretty jo impressionistien töitä. Mutta ainakin heinäkuussa 2016 uusissa tiloissa oli vielä paljon tyhjiä huoneita. Silti sinne kannattaa mennä. Mahtipontisen rakennuksen alakerrassa on kerrassaan mainio kahvila, neljännessä kerroksessa taas voi päivittää taidetuntemustaan Picasson, Monet´n, Matissen ja monien muiden suurten nimien töitä ihaillessa.

Edelleen tärkeimmät Eremitaasin teokset ovat palatseissa. Suunnistamiseen palatsien käytävillä voi ottaa avukseen audioguiden ja kartan, niin ei jää kiertämään kehää sokkeloisissa palatseissa.  Ainakin Rembrandtin Tuhlaajapojan paluu jää lähtemättömästi mieleen, taiteilijan viimeisimpiä töitä oleva suurikokoinen maalaus on täynnä tunnetta. Jäin (taas) taulun ääreen ihailemaan mestarin taitoa, samalla seurasin kuinka innokkaasti, suorastaan tunnustuksellisesti, venäläinen opas siteerasi raamattua ryhmälleen. Näin ajat muuttuvat.

Palatsien huoneet ovat myös kierroksen arvoisia. Kaiken kultapäällysteisen keskellä joutuu pohtimaan ihmisten järjettömyyttä. Miten ihmeessä ylellisyyksiin itsensä upottavat hallitsijat eivät voi ymmärtää, ettei nälkäinen ja orjuutettu kansa voi loputtomiin suostua kohtaloonsa? Palatsien upeat koristelut ovat ainutlaatuisia ajan kuvia, mutta vain muutamissa taideteoksissa on nähtävissä palanen toista puolta. Suuri osa palatseissa näkyvää taidetta on kirkollisiin aiheisiin perustuvaa, madonna-asetelmien eri variaatioihin kyllästyy ennen kuin pääsee takaisin ulko-ovelle.

Eremitaasiin mennään sisälle Palatsiaukion puolelta, siis ei Nevan puolelta. Automaateista saa nopeasti liput, takit on vietävä naulakkovahdeille ja sitten kannattaa hahmotella reitti itselleen tärkeisiin kohteisiin. Kaikkea ei ehdi sulatella yhden päivän aikana, museon antiin kannattaa perehtyä jo etukäteen ja suunnistaa valikoiden omia kiinnostuksen kohteitaan kohti.

Minun Pietarini - lisää siltoja

Saimaan ja monen muun vesistön vedet virtaavat Pietarin halki Nevassa, jonka suistomaalle kaupunki on rakennettu Pietari suuren käskystä kolmesataa vuotta sitten. Nevan lisäksi kaupungin läpi virtaa monia kanavia, siksi siltojakin on kunnioitettava määrä. Kanavat ja sillat auttavat kaupungissa suunnistamista. Valokuvaajalle ne tarjoavat hienoja kuvakulmia ikuistaa veteen heijastuvia rakennuksia vuoden- ja vuorokaudenaikojen sekä ilmanalojen mukaan vaihtuvissa valaistuksissa.

Nevan ylittävät sillat avataan kesällä yöllä puoli kahden aikaan ja suljetaan viideltä aamulla. Siis jos hotelli sijaitsee Vasilin saarella, ei kannata jäädä Nevski Prospektin vilinään aamutunneille asti. Nevan avatuista silloista ovat monet yökukkujat ja aamuvirkut ottaneet upeita kuvia.

Leijonasilta

Pankkisilta

Panteleimonin silta

Troitskin silta

Anishkovin silta

Lomonosovin silta