Uusvanhoja uutisia

Viikon uutisia vaivasi yllätyksettömyys. Victorian kihlauksesta ei nyt sitten tarvitse kysyä joka haastattelussa, ja perheen nuoremmatkin sisarukset pääsevät naimisiin. Monarkian koukerot sopivat huonosti Ruotsin imagoon maailman tasa-arvoisimpana maana. Ollaan niin tasa-arvoisia, että kruununprinsessa voi avioitua personal trainerinsa kanssa, josta sitten tehdään Länsi-Göötanmaan herttua. Mutta olisi hauska Suomessakin kehitellä kuntosaliyrittäjille arvonimiä, esimerkiksi Peräpohjolan jaarli kuulostaa paremmalta kuin Itä-Uudenmaan herttua.

Eläkeiän nostossa hallituksen päätöksenteon vauhti yllätti, tosin alkuun ajattelin vain, että miten ne nyt näin hallitusohjelman ulkopuolelle harhautuivat. Olisikohan pohjalla arvio, ettei oppositiolla ja ay-väellä ole tässä lomautus- ja irtisanomisaallossa enää resursseja ryhtyä todenteolla vastustamaan eläkeiän nostamista? Mutta oikeasti - ei kai kukaan meidän ikäisemme siistiä sisätyötä tekevä ole pitkään aikaan kuvitellut, että pääsisi 63 vuotta täytettyään eläkkeelle.

Jossain väläytettiin myös ajatus opintolainan osuuden lisäämisestä. Tätäkin on tiedetty odottaa. Oma opintolaina tuli maksettua samalla kun rahoitti seuraavien opiskelijasukupolvien opintoja maksamalla veroja, ja nyt pian kun omat lapset lähtevät opiskelemaan, pääsemme taas maksamaan opintoja. Parhaassa tapauksessa maksamme vielä uudet omat opinnot. Parinkymmenen vuoden takainen tutkinto onkin jo vanhentunut, ja joillain avuilla pitäisi sinnitellä vielä saman verran vuosia työelämässä.

Parlamentarismin pitäisi toimia niin, että eduskunta säätää lait hallituksen esityksestä. Vallan luisumista poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle kuvastaa meteli, joka on syntynyt siitä, etteivät etujärjestöt eivät päässeetkään tuomaan eläkeiän nostoa kabineteissa valmiiksi sovittuna asiana kansan tietoisuuteen. Aivan kuin eduskunta ei edustaisi myös ammattiliittojen jäseniä.

Työelämän hylkimisreaktio

Työelämästä ei saisi karata liian aikaisin, sanoo pääministeri. Mutta kun työelämä jotenkin vain luisuu ennenaikojaan alta. Taas on menossa eläkkeellepotkimistalkoot, jossa jäljelle jäävät vain täyskuntoiset. Pelottava kehitys huoltosuhdetta ajatellen, mistä ihmeestä tahkotaan rahat tulonsiirtoihin? Kuka tässä töitä kaipaa, mutta rahaa olisi kiva olla.

Työelämän muuttumattomuus lienee suurin este työuran pidentämiselle. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana löysiä on otettu pois, ennen pitkää väen vähentäminen merkitsee jo menemistä elintärkeiden toimintojen puolelle. Samalla työelämä loitontuu entisestään sairauden, vamman tai iän vuoksi vajaakuntoisista. Monella normaalityökykyiselläkin on tekemistä työelämän vaatimuksiin vastaamisessa.

Kummallinen lisänsä kuviossa on kuilu, joka on syntynyt eläkevakuutusyhtiöiden hyväksymien työkyvyttömyyskriteerien ja työelämän välille. Voit hyvin olla täysin työkykyinen työeläkeyhtiön mielestä, mutta työkyky ei vastaa nykyisen työelämän vaatimuksia. Tuohon vaivihkaa syntyneeseen mustaan aukkoon pudonneita pyörii työttömyyskortistossa, pitkillä sairaslomilla ja toimeentulotukiasiakkaina.

Nyt kun väenvähentämistarve on akuutimpi ongelma kuin työntekijöiden saatavuus, yritykset tuskin ryhtyvät aloitteellisiksi työelämän pidentämiseen tarvittavien muutosten aikaansaamiseksi - ainakaan vapaaehtoisesti. Vajaakuntoisen on melko mahdotonta tulla takaisin pitkältä sairauslomalta, jos työpaikalla ei ole mikään muuttunut. Vielä pahempi, jos ei itse ole yhtään muuttunut, ja yrittää puskea töitä vanhaan malliin. Kokeneen työntekijän pitäminen töissä vajaakuntoisena on työnantajalle kuitenkin usein edullisempaa kuin eläkkeelle lähteminen.

Vuosipäivä ja tasaluku

Kaksi vuotta blogilistalla ja pian 20 000 sivun latausta. Tässä virtuaalimaailman ilmiössä on ollut hauska olla mukana. Blogien kautta syntynyt yhteys ihmisiin, kävijöiden palaute ja ystävyys ovat olleet ennalta-arvaamattomia bloggauksen tuottamia iloja. Kiitos kaikille teille lukijoille!

Laskuri on sivun alalaidassa, kerro jos olit se 20 000s!

Draaman ainekset

Valokuvatorstaissa haasteena on draama. Tarjoan vastaukseksi viime kesänä Gotlannissa kohtaamiani maailmanhistorian merkkimiehiä, draama syntyy siitä, että joukkoon on eksynyt yksi nainen.

Mummolan mallilla

Joko tuo kuvassa oleva tai joku hyvin paljon sitä muistuttava rakennus on Hämeen mummola. Minäkin olen siellä käynyt, nukkunut vintiltä haetussa pukkisängyssä ja vierastanut isomummoa. Isoisoisäni oli torppari, jonka torppa jäi kartanon omaisuudeksi.

Viime viikolla ennen laivan lähtöä ehdimme Hobboksissa etsiä rakentamiseen liittyviä kirjoja. Kirkosta savusaunaan - puusta rakennettu Suomi -niminen kirja osui käteeni. Kirjassa kuvataan ja pohditaan suomalaisen puurakentamisen perinnettä ja nykytilaa. Sen luettuani tunsin tyytyväisyyttä, että loppujen lopuksi päädyimme talomallin valinnassa perinteiseen vaihtoehtoon. Tosin en ole aivan varma, etteikö tulevasta talostamme voisi sanoa kirjan sanoin "vanhojen huviloiden kömpelö uuusioversio/talotehtaiden kitchinen perinnetalo", jossa " ikkunat sijoitellaan kuin haulikolla ammuttuina ja ympärille tehdään amerikkalaistyyliset verannat.." Niitä meille kaupiteltiin, ja omasta mielestämme valitsimme kohtuullisimman, ehkä valitsemassamme talomallissa on jopa "onnistuneesti jäljitelty eilispäivän taloja".

Kirjasta löytyi kuva museoviraston merkittävänä pitämästä viime vuosisadan alun huvilasta. Sen yhteydessä kommentoitiin nykyistä vapaa-ajanasumista: kaikki mukavuudet, piha tasoitetaan katepillarilla, istutetaan nurmikko ja pystytetään pihavalot. Me emme ole vielä ehtineet tehdä sitä, mutta naapuri on. Talomme tulee samalle niemelle kirjassa kuvatun kansallisromantiikasta vaikutteita saaneen huvilan kanssa, huolellisesti nurmikkoaan hoitava naapuri on tosin välissä.

Olisinpa löytänyt tuon kirjan aikaisemmin, siitä olisi ollut apua pohdinnoissa. Vaikka tontti on oma, maisema on yhteinen. Näkemys maisemaan sopivasta voi olla mitä tahansa, talotehtaat suunnittelevat sellaista kuin kuvittelevat ostajan haluavan. Viime viikolla saimme rakennusluvan perinnetalollemme. Kai meidät olisi jo pysäytetty jo tässä vaiheessa, jos aivan mahdotonta pytinkiä suunnittelisimme.

Helmikuu

Valokuvatorstain teema oli "Helmikuu on helmi". Kuva on otettu punakylkisen laivan kannelta Katajanokan rannassa viime perjantai-iltana.

Ensin ajattelin, että jätän tämän haasteen väliin, jo pelkkä helmikuussa otettujen kuvien selaaminen sai mielen harmaaksi. Innostuin tosin selvittelemään kuinka monta jäätä tarkoittavaa sanaa on suomen kielessä. Tarkkaa vastausta en löytänyt, joku arvioi niitä olevan satakunta. Mutta sitten löysin itselleni aivan uutta tietoa helmenpyynnistä Lapissa. Löytyihän se helmi.

Penkkaritunnelmia

Vanhempi veljes vietti viime viikolla penkkareita. Koulu oli sama, ja ilma oli samanlainen kuin 29 vuotta sitten omia penkkareitani viettäessäni. Aika moni muukin asia sen koulun suhteen on säilynyt muuttumattomana kaikki nämä vuosikymmenet. Olisi luullut, että yhden sukupolven aikana kulttuuri ehtii muuttua, kun opettajakuntakin on vaihtunut kokonaan.

Kunniakkaasti vanha kouluni edelleenkin hoitaa opetustehtävänsä, ylioppilaita saadaan suurinpiirtein yhtä monta kuin on kirjoittajiakin. Jotain koulun hengestä jää kuitenkin puuttumaan, luottamus opettajien ja oppilaiden välillä voisi olla parempi. Jos oppilaita kannustetaan, se ei tavoita vastaanottajaansa. Samat, ehkä paremmatkin tulokset voitaisiin saavuttaa paremmassa ilmapiirissä, jossa opettajat viihtyisivät ja oppilaat tankkaisivat itseluottamusta myöhempiä koitoksia varten. Koulu ei ole onnistunut houkuttelemaan oppilaita muista kunnista, sen sijaan jotkut katsovat vaivan arvoiseksi päivittäisen matkan lukioon naapurikaupunkiin.

Moni on kuullut tarinan apinoista, joiden ulottuville laitetaan banaani. Jos joku tarttuu banaaniin, muiden päälle ruiskutetaan kylmää vettä. Kahden kerran jälkeen muut apinat alkoivat estää ryhmään tullutta uutta apinaa tarttumasta banaaniin. Käyttäytymismalli jää ryhmään, vaikka kaikki sen jäsenet ovat vaihtuneet eikä yhdenkään banaaniin tarttumista estävän apinan päälle ole ruiskutettu vettä. Vaikka koetta ei tiettävästi ole tehty ihmisille, saman mallioppimisen uskotaan toimivan myös ihmisyhteisöissä.

Kun kerran yritteliäisyyttä estävä kulttuuri saadaan istutettua pysyvästi organisaatioon joukkorangaistuksilla, saman luulisi toimivan toisin päin. Jos yhden onnistuminen koituu muidenkin iloksi, toisten kannustaminen kannattaa. Jos ei katsota vain parhaiden tuloksia, vaan koko ryhmän suoritusta lähtötasoonsa nähden, heikoimman lenkin mukana pitäminen on tavoiteltavampaa kuin pudottaminen.

Lukioiden vertailu ylioppilaskirjoitusten tulosten perusteella on melko turhaa ja harhaanjohtavaa. Jos sisäänpääsy edellyttää yhdeksän keskiarvoa, olisi katastrofi, jos joku reputtaa kirjoituksissa. Pienten paikkakuntien lukiot, joissa oppilaat edustavat koko ikäluokkaa, tekevät vaikeampaa työtä kuin valikoivat eliittikoulut. Sekä opettajilla että oppilailla on syytä olla ylpeä työnsä tuloksista.