Matka mielen maisemiin

Olen viime aikoina katsellut mielessäni hiekka-aavikoita, vankisellejä, poliisiasemia lukiessani kahden ruotsalaisen toimittajan Martin Schibbyen ja Johan Perssonin kirjaa 438 päivää, kertomusta oikeudettomuuden tilasta, propagandasta ja politiikasta. Kirja kertoo näiden pelottomien toimittajien matkasta sissien kuljettamina Ogadenin autiomaahan, jäämisestä Etiopian hallituksen vangiksi ja vapauden odottamisesta.

Ogadenin tunnen vuosien takaa, minulle se tuo mieleen nuoren naisen, jonka arpia laskin poliisilaitoksen naisten vessassa. Pyysin kirjaamaan luvun puhuttelupöytäkirjaan. Hän kertoi Neuvostoliiton ja Angolan sotilaista, jotka auttoivat Etiopiaa taistelussa sissejä vastaan. Mieleeni jäi kuvia autiomaan hiekan keskellä sotivista sisseistä, Somalian ja Etiopian välisestä rajalinjasta, joka oli karttaan merkitty katkoviivalla. Kirjan kuvat näyttivät juuri samanlaisilta.

Schibbyen ja Perssonin tarkoituksena oli mennä raportoimaan, miten öljyn poraaminen autiomaasta vuosikymmeniä jatkuneen konfliktin keskellä vaikuttaa alueen turvallisuuteen. Heidät otetaan kiinni terrorismista epäiltyinä, ja heidän hallustaan löytyy myös raskauttavaa materiaalia. Lapsellinen valokuvaamalla tallennettu pyssyleikki näyttääkin ihan joltain muulta, etenkin kun miehet löydetään sissien leiristä keskeltä konfliktialuetta.

Toimittajat lähtevät tekemään juttua aiheesta, josta kukaan ei ole ennen raportoinut paikan päältä. Vielä kiinni otettuinakin he uskovat oikeuksiinsa, ja muistuttavat niistä myös vangitsijoitaan. Kaikella on selityksensä. Ogadenista ei tehdä jatkossakaan juttuja, ainakaan kapinallisten näkökulmasta. Schibbyeltä ja Perssoniltakin jäi juttu tekemättä, mutta kirjasta tuli hyvä.

Diplomatian hitaus ja voimattomuus tulee myös kirjan myötä tutuksi. Kuinka ulkoministeriön edustajat ilmeettöminä tekevät muistiinpanoja oikeudenkäynnissä, mutta tuovat sentään nuuskaa, säilykkeitä ja hapankorppuja, joista jälkimmäisiä voi käyttää lusikkana purkkia tyhjentäessä.

Vastaavan matkan mielikuviin tein myös äsken, kun katsoin dokumentin lopullisesta tamiliongelman ratkaisusta Sri Lankassa. Samoin kuin Ogadenista kertovaa kirjaa lukiessani alussa nautin dokumentissa tamilialueen maisemista, olenhan siellä niin monta kertaa matkustanut mielesssäni. Kansainvälisen diplomatian ja avustusjärjestöjen täydellisen epäonnistumisen näkeminen kenties raaimmassa ikinä katsomassani dokumentissa tyrmistytti.

Tyttö tuli

Taas soi aamulla puhelin, odotetusti.  Nyt tuli tieto, että vihdoinkin meidän perheessä jollekin tytölle on syntynyt sisko. Veljeni, jonka syntymä oli aikoinaan minulle musertava pettymys, kun en saanutkaan pikkusiskoa, saa ihmetellä kahden tytön kasvamista yhdessä. Riitelevätkö he traktorin ajovuoroista, rakentavatko siltoja ja teitä hiekkakuopassa, ovatko innokkaita hevosten ja koirien hoitajia vai saadaanko heidät innostumaan nukeista, koruista ja tiimarikrääsästä? Heidän tekemisiään ja luonnettaan ei selitetä tyttöydellä, vaan heidän yksilöllisillä ominaisuuksillaan.

Sopivasti tyttömaailman miettimisen lomassa Ruotsin televisio esitti merkittävän analyysin, mitä feminismille on tapahtunut? Onko naisella edelleenkään varaa valita, millä elämänalueilla halua toimia ja vaikuttaa, vai onko hänen tyydyttävä siihen, mitä miehiltä jää jäljelle?  Kukaan nainen, jolla on jotain menetettävää, ei uskalla puhua ja toimia naisten aseman parantamiseksi. Ne jotka ovat jo hylänneet toiveet tasa-arvoisuudesta, ovat ottaneet aseekseen poliittisten viestien maalaamisen rintoihin ja rintojen paljastelun. Sinällään poliittisesti viisas tapa olla alistumatta, jos kerran tuijotat, niin lue myös ajatukseni. Mutta kohderyhmä ei edelleenkään ymmärrä viestiä.

Suomessa presidentti oli eilen laskenut julkisen ja yksityisen sektorin suhteen ja todennut kestämättömän tilanteen. Mitä ihmettä pitäisi tehdä, vähentää julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille valuvaa vuotoa, onhan esimerkiksi lisääntyneistä terveydenhuoltomenoista suurin osa kulkeutunut yksityiselle sektorille - ja mitenhän nekään osuudet lasketaan, rasittamaan julkiselle vai tuottamaan yksityiselle puolelle? Julkisen sektorin supistaminen kuulostaa uhkaukselta naisvaltaisia aloja kohtaan. Kun siivooja ollessaan julkisen sektorin palveluksessa saa palkkansa turvallisesti, sama työ tehtynä yksityisen sektorin toimijan palveluksessa merkitsee pienempää palkkaa ja huonompaa työsuhdeturvaa työntekijälle ja välistä voittoa yrittäjälle.

Ruotsissa on yksityistetty hoitoa ja koulua, ja se ei suinkaan vähennä menoja. Laskut maksetaan edelleen julkisista varoista, sen lisäksi tarvitaan kilpailuttamis-, valvonta ja arviointibyrokraattien armeija. Olihan sekin episodi, kun opettajien pätevyyttä ryhdyttiin arvioimaan, ja työhön palkattiin vuokratyöfirman konsultit. Koulussa lapsia saattaa opettaa opettaja tai konsultti. Vanhustenhoidon rimanalitukset, avustajafirmojen vedätykset ja mitä niitä nyt olikaan, kiitos yksityistämisen. 

Kummallinen ilmiö, että nämä kokoomusmiehet, Niinistö, Katainen ja Vapaavuori, järjestävät kukin vuorollaan seminaarin, johon kutsutaan kaikki kaverit ja Jutta ja ehkä joku muu nainen, ettei näytä niin pahalta. Kustannustietoisena ihmisenä pelottaa katsoa, kuinka paljon nuo seminaarit ovat maksaneet palkkakuluina, niin korkeapalkkaisia miehiä siellä istuu. Vallan korostamiseen tarvitaan rituaaleja, saadaan media paikalle ja lähetetään kansalle viestiä, mitä kansan pitää tehdä. Sen sijaan, että kansa miettisi asioita, joihin se voi vaikuttaa, se pannaan katsomaan kaikilta kanavilta vallanpöngitysseuroja.

No miten minä nyt kirjoitin tällaisen jutun tällaisella kuvituksella, kun suvun naisvalta vahvistuu? Kuvituksenakin tuollainen vanha Ferguson, melkein samanlainen kuin se, jolla opettelin ajamaan neljävuotiaana.

Vallan aulabaarit

Lobbaus kietoo politiikan syleilyynsä, tarjoilee sille ajatukset ja lounaat, ja kun aktiivipolitiikan aika on ohi, se ottaa hellästi vastaan vallan harjalta tipahtaneen kuin turvaverkko ikään. Poliitikkotoverit tuskin ehtivät huomata kaverin katoamisen riveistä saati että ehtisi tulla ikävä, kun jo puhelin soi, ja viestintätoimisto ottaa yhteyttä. Minä täällä hei, lähdetkö lounaalle?

Kun viestintätoimistot hoitavat sekä politiikan ohjaamisen että siitä viestittämisen, ei kansaa enää tarvita kuin vaaleissa. Silloinkin poliitikko kääntyy viestintätoimiston puoleen. Virkamiehet toimivat poliittisessa ohjauksessa, välillisesti siis lobbareiden ja median ohjauksessa. Tosin virkamiehet voivat vastavaikuttaa poliitikkoihin, mutta kenen ohjauksessa he silloin ovat?  Politiikkaan vaikuttavien high-season on kerran neljässä vuodessa tehtävä hallitusohjelma, kun silloin on sopivasti aulailemassa, niin lopun vaalikauden voi ottaa rennommin. Mitä monimutkaisemmasta asiasta on kyse, siitä suurempi on lobbareiden valta. Järjestelmässä on monia puutteita, mutta se suurin on, miten saataisiin varmistettua, että lobbariverkosto kattaa kaiken olennaisen.

Kansalaisjärjestöt ovat innokkaita lobbareita nekin, mutta ne toimivat epäennustettavasti ainoastaan silloin, kun ne eivät edistä järjestön ajamaa asiaa. Mielipiteen lisäksi järjestöiltä voi odottaa asiantuntemusta. Tosin sieltäkin vuotaa väkeä viestintätoimistoihin. Pahimmassa tapauksessa viestintätoimiston väki miehittää kansalaisjärjestön hallituksia, jotta voisi sitäkin kauttaa verkostoitua ja hoitaa hommiaan ja edistää uraansa. Lääketehtaat pitävät potilasjärjestöjä sylissään, yritykset maksavat järjestöille saadakseen liimata järjestön logon sivuilleen ja esittää hyvää yrityskansalaista. Poliitikot taas vanhastaan miehittävät kansalaisjärjestöjä profiloituakseen tietyn asian hallitsevina ja kerätäkseen ääniä jäseniltä.

"Ei se ole hullu, joka pyytää, vaan se joka maksaa". Näin todettiin monta kertaa viime vuodenkin aikana, kun ällisteltiin isoja palkkoja, palkkioita ja erorahoja. Mutta kuka se hullu maksaja nyt sitten on?   Eläkevakuutusyhtiöiden ja valtionyritysten osalta kansan kannattaa katsoa peiliin. Sieltä se hullu löytyy. Me veronmaksajat, palkansaajat, työnantajat ja vakuutetut olemme antaneet avoimen valtakirjan edustajillemme tehdä niin kuin tahtovat. Järjestelmä on tosin yritetty rakentaa niin, että kun kansa ei osaa eikä ymmärrä, edustajamme ovat viisaita.

Kansan ja heidän edustajiensa suhdetta vinouttavat lobbarit ja viestijät. Median pitäisi olla se linkki, joka kertoo, mitä oikeasti tapahtuu vallan auloissa. Mutta kun sillekin maistuvat drinkit aulabaarissa ja samanikäisten kavereiden seura. Helposti jutun saa kasaan soittamalla kaverille viestintätoimistoon, viesti on jo valmiiksi paketissa, ja rakennettu niin, että klikkauksia sataa. Asioiden tutkiminen on aikaa vievää ja kallista.

Edustajiemme lahjomattomuus on asia, jota pitäisi kaikin keinoin edistää. Keinoja on monia: sidonnaisuuksien ilmoittaminen, lobbauskalenterin julkistaminen, oman verkoston analysointi ja sen laajentaminen ulottumaan myös pienen piirin ulkopuolelle. Yritystoiminnan yksi perussääntöjä on, että ydintoimintoja ei saa ulkoistaa. Poliitikolle ajattelu, journalistille tutkiminen ovat ydintoimintaja, eikä niitä saa ulkoistaa, vaikka viestintätoimistot ja lobbarit aivan ilmaiseksi ilmoittautuvat alihankkijoiksi.

Luokkasota täälläkin

Viime vuonna koti-Ruotsista kuului kummia. Mellakoimaan olivat ryhtyneet. Ensin Göteborgissa hulinoitiin Instagram-kuvien vuoksi, nyt oli kyse vielä astetta vakavammasta. Poliisi ampui veitsen kanssa uhkailleen iäkkään miehen kuoliaaksi. Toimeton nuoriso ryntäsi kaduille, ja poltti autoja ja kivitti poliisia.

Tuntui että nyt kiehuvat kaikki ruotsalaisen yhteiskunnan mätäomenat samassa keitoksessa.  Kun tietää, kuinka paljon Ruotsissa on maahanmuuttajia, ja kuinka paljon on alueita, joilla asuu lähes yksinomaan etnisiä ruotsalaisia, arvaa Rinkebyssä käymättäkin, että jossain täytyy olla alueita, joissa helyllesvenssonit ovat vähemmistönä. Siis mätäomena nro 1, segregaatio.

No sitten, uskallan väittää ruotsalaista poliisia ainakin joiltain kohdin pehmeäksi.  Poliisin aseenkäyttö on ollut otsikoissa äskettäin, kun ryöstön yhteydessä ammuttiin monta laukausta muun muassa kuntosaliin, ja lopulta selvisi, että kaikki laukaukset tulivat poliisin aseesta. Kohta sen jälkeen takaa-ajotilanteessa poliisi keksi määrätä nostosillan avattavaksi, ja niin kaksi nuorta menehtyi. Nyt sitten mentiin rytinällä rauhoittamaan veitsen kanssa heiluvaa.Mitä ilmeisimmin ei puhutettu sisällä olijoita riittävästi, ja tulkittiin tilanne aivan väärin ja ammuttiin ihminen. Mätäomena nro 2, ohjekirjojaan huonosti lukevat poliisit - siis ei suinkaan ne kaikki.

Ruotsin koulujärjestelmä tuottaa ulkopuolisuutta. Lähiönuorista huomattavan suuri osa päättää koulunsa jääden vaille jatko-opintoihin oikeuttavaa todistusta. Nuoret jäävät vuosikausiksi toimettomiksi ja turhautuneiksi. Kun ei ole mitään menetettävää, ei tekojen seurauksia tarvitse miettiä. Kaikista ei tule rap-artisteja, jotka voisivat sanoittaa keljutuksensa. Mätäomena nro 3, missionsa kadottanut koululaitos.

Keskustelua käydään, mutta edelleen siitä, mitä muiden pitäisi tehdä.  Täällä on integraatioministeri, jonka vastuulla on niistä muista huolehtiminen. Joku jo huomautti, että eikö sinne Husbyhyn olisi pitänyt lähteä integraatioministerin sijaan oikeusministeri, opetusministeri ja asuntoministeri ja etenkin pääministeri. 

Tätä tekstiä en saanut julkaistuksi silloin kun se oli ajankohtainen, nyt asia palasi mieleen, kun vuoden lopussa näytettiin uutiskoosteita. Enpä tullut ajatelleeksi yhtä asiaa, jonka muuan selvästikin ruotsinsuomalainen totesi. Mellakat olivat ennustettavissa jo siitä lähtien, kun lähiöiden hyvinvointiin tähdättyjä rahoja vähennettiin rajusti 1990-luvun alussa.  Siis laman lapset siellä hulinoivat.

Kettu juoksi yli...

Järven yli ei vielä ole menemistä, Saimaa on saanut jääpeitteen, mutta sen harmaa pinta ei houkuta vielä kokeilemaan kantavuutta. Toivotan kaikille blogin lukijoille hyvää joulua ja onnellista tulevaa vuotta!

Tuntematon numero

Marraskuun 16. lauantaiaamuna veljeni soitti aikaan, jolloin meillä on ollut tapana ilmoitella toisillemme vain syntymästä tai kuolemasta. Koska syntymä ei tule odottamatta, tiesin puhelimeen vastatessani, että kyse oli kuolemasta.

Veljenpoikani oli kuollut yöllä auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Surumme on pohjaton.

Ensimmäinen ajatus oli, että tätä me kaikki olemme pelänneet tapahtuvaksi. Vaikka odotamme, että ensin kuulisimme auton oven äänen,  sitten kävisi ulko-ovi, kengät jäisivät keskelle eteisen lattiaa, takki laitettaisiin naulaan tai sinnepäin, askeleet suuntaisivat jääkaapille ja samalla kuuluisi moi, tiedämme myös että odotetun kotiintulon sijaan puhelimen näyttöön voi ilmestyä tuntematon numero.

Koskaan ennen ei ole aurinko paistanut niin kirkkaasti marraskuussa kuin ajaessamme viemään suruviestiä eteenpäin. Sunnuntaina Saimaa peittyi valkoisiin vaahtopäihin. Maanantaina tuli pimeys. Ajaessani kaatuneiden kuusten reunustamalla tiellä radiosta kuului They Call it Stormy Monday. Miten terävästi kaiken muistaakaan.

Olemme nyt kulkeneet ensijärkytyksen läpi, palanneet töiden ääreen ja odotamme joulua.  Tuttujen ja tuntemattomien osoittama myötätunto on auttanut läheisensä menettäneitä. Kiitos kaikille.

Toisinajattelua

Blogi-idolini  Kemppinen totesi jossain, ilmeisesti vastatessaan johonkin kommenttiin, kun en enää paikkaa löydä, ihmisoikeusajattelun alkaneen Suomessa 1995.  Ihmisoikeusajattelua sekä työssä että vapaa-ajalla harrastaneena jäin ihmettelemään vuosilukua. Pitäisi tietysti mennä kysymään, mistä tapahtumasta hän ajanlaskun aloittaa, mutta blogin kommenttipalsta on siinä määrin vakiintuneen väen hallussa, että teen omat laskelmani täällä omalla tontilla.

Opiskellessani Helsingin yliopistossa 1980-luvulla ihmisoikeuksia ei mainittu. Meillä ei ollut yhtään luentoa kansainvälisestä ihmisoikeusjärjestelmästä, ja kansainvälisen oikeuden tenttiin opeteltiin Ulko-Hebridien saariryhmän eli nykyisen Vanuatun hallintaan liittyvät järjestelyt. Suonette anteeksi, jos muistan asian väärin, tenttiin lukemisesta on jo aikaa eikä arvosanakaan ollut kummoinen.

Vaikka 1980-luku oli attasheasalkkujen ja krokotiilipaitojen aikaa, silloinkin käytiin rauhanmarssilla, boikotoitiin apartheid-tuotteita ja ihmeteltiin, miten joku saattoi lähteä työhön Johannesburgiin. Vuonna 1988 hoidin ensimmäisiä ihmisoikeusjuttuja, tosin harjoittelijana ja Saksassa. Ensimmäinen mieleen jäänyt asiakas oli 13-vuotias poika. Lähes yhtä paljon kuin hänen ja etenkin hänen kansansa Yezidien kohtalo kummastutti nuori saksalaisnainen joka oli muuttamassa avioliittoon Palestiinaan ja antamassa ihmisoikeutensa pois. 

Varsinaisen ihmisoikeusherätykseni koin kesällä 1990 lukiessani sunnuntain lehteä, ilmoittauduin heti seuraavana päivänä työhön, jota silloin ei tiedetty vielä olevan olemassa. Seuraavalla viikolla soitettiin, ja kutsuttiin tehtävään, jota edellisellä viikolla pidettiin tarpeettomana, ja sitä tietä on riittänyt. Ihmisoikeusajattelua piti olla alusta alkaen, muuten ei olisi tiennyt mitä tekee. Vuosien varrella tapasin joitakin alalle haluavia, joille ihmisoikeusajattelua ei kehittynyt, mutta yleensä se oli hakijoilla valmiina tai ainakin heräsi  nopeasti työn alettua. Ihmisoikeussopimuksiin vedottiin,  ja niitä myös sovellettiin viranomaisissa aivan 1990 luvun alusta lähtien.

Vuonna 1995 johdin projektia, jossa ihmisoikeuksia kuljetettiin kansalaisjärjestöjen yhteistyön muodossa Venäjälle. Mukaan saimme myös Matti Wuoren, joka oli selkeästi ihmisoikeusajattelun kirkkain tähti siihen aikaan Suomessa. Mutta oli niitä muitakin, jotka kuljettivat ajatusta ihmisoikeuksista mukanaan. Silloin Venäjälle saattoi mennä tapaamaan kansalaisjärjestöjä miettimättä, olisiko hallinnolla mitään sitä vastaan. Jeltsinin ihmisoikeusneuvonantaja oli hyvänä taustatukena, vaikka hän vaikuttikin vain välillisesti. Sielläkin ihmisoikeusajattelu oli jo täydessä vauhdissa sinne mentäessä, asialla vain eivät olleet juristit vaan luonnontieteilijät.  Vielä muutama vuosi aikaisemmin heitä oli kutsuttu toisinajattelijoiksi.

Tälläkin hetkellä Venäjällä on ihmisoikeusajattelua, joka näyttää olevan pahassa ahdingossa. Olen ihaillut venäläisiä ihmisoikeusaktivisteja, Anna Politkovskajan rohkeus ja vaaroista piittaamattomuus oli pelottavaa, eikä syyttä. Venäjän yritykset vaimentaa siirtolaisvastaisia mielenosoituksia pidättämällä siirtolaisia on kuin bensan heittämistä liekkeihin. Auktoriteettiuskoinen kansan tarvitsisi vain  kuulla suuren johtajan sanovan, että Venäjällä tarvitaan kaikkia rakentamaan maata. Mutta sitä suurta johtajaa siellä ei taida olla, tai ei ainakaan ihmisoikeusajattelua hallinnossa.

Mistä sitten erottaa valtion, jossa on ihmisoikeusajattelua? Ehkä se, että siellä osoitetaan mieltä, eikä sitä oikeutta rajoiteta muttei myöskään valtaapitävien taholta tueta. Ruotsissa on aina silloin tällöin hyvinkin selkeästi siirtolaisvastaisia mielenosoituksia, joista kehittyy vastamieltä osoittavien antifasistien ja poliisien välinen koitos. Joskus näyttää, että poliisit tekevät enemmän kuin on tarpeen, aivan kuin ne marssisivat uusnatsien rinnalla. Syynä siihen on varmaan myös molempien ryhmien univormumainen pukeutuminen, joiden rinnalla villapipoiset vastamielenosoittajat näyttävät epäorganisoidulta sekalaiselta porukalta. Silti rasismista irtisanoudutaan silloin kun sitä esiintyy, tosin kaikkea rasismia, etenkään rakenteellista, ei tunnisteta eikä myönnetä.


ps.

Yllä oleva teksti on lymynnyt viikkoja luonnoksena blogini tekstilaatikossa. Pian on vangittujen kirjailijoiden päivä. Sen johdosta Dagens Nyheter julkaisi eilen kirjoituksen, jonka lopussa kirjoittaja toivoo olevansa väärässä. Siinä journalisti ja kirjailija kuvaa Venäjän uppoamista rasismin virtaan.