Tenkkapoo

Valokuvatorstai innoitti miettimään aihetta tenkkapoo, ja tämän kuvan kohdalla tuli juuri se, jos miettii uimaan menoa.

Tässä kuvassa joen vesi, jonka näkeminen usein houkuttelee nauttimaan sen raikkaasta kosketuksesta ja herättää kehonmuistista miellyttäviä tuntemuksia, pysäyttää uintimatkan jo ennen laiturille astumista. Kylmää, upottavaa vettä, riite veden pinnalla raapisi ihoa, antaa olla tällä kertaa, vaikka tyyni pakkasilma muuten tukisi harrastusta.

Avantouinti on kuulunut ainakin muutaman kerran talvessa lajeihimme viimeisten kuuden vuoden aikana. Ensimmäisenä syksynä ja talvena kävimme joka aamu pienellä pulahduksella, ja kieltämättä virtaa riitti. Muistan kirjoittaneeni pari kohtuuttomalta tuntunutta raporttiakin pelkästään avantouinnin antamalla nosteella. Kun joki jäätyi, mies rakensi kannellisen avannon laiturin päähän. Muutaman viikon kuluttua tuli sitten tammikuun lämpöaalto, jäät sulivat ja virta vei avantomme mennessään. Seuraavana vuonna avanto köytettiin laiturin päähän.

En usko talviuinnin muihin kuin terveys- kuin mielenterveysvaikutuksiin. Kipuihin karaiseva harrastus ei auttanut yhtään, enemmänkin pahensi, vaikka muutaman tunnin ajan shokkihoidon jälkeen elimistö nautti niin paljon henkiinjäännistään, ettei mikään kolotus tuntunut missään. Endorfiinien eritys humahtaa käyntiin, kun vain saa itsensä veteen asti. Ensimmäisillä talviuintikerroilla tapahtunut hengensalpautumisilmiö tuntuu hävinneen pysyvästi, vaikka pitkien taukojen jälkeen olisi luullut, että totuttelu pitää alkaa alusta uudelleen. Hyvä olo alkaa sitten, kun on päässyt vedestä pois.

Koukkuun emme jääneet. Kun vesi näyttää kylmältä, puhumattakaan jos tuulee niin, että vesi jäätyy hileiksi iholla heti avannosta noustua, mihin tarvitaan jo kunnon pakkasta, talviuintia voi siirtää vaikka vuodella eteenpäin. Mutta kun on tyyntä, muutama aste pakkasta, sauna lämmin, kuu ja tähdet paikallaan taivaalla, niin onhan se ihanaa. Jouluaattona on usein ollut juuri oikeat olosuhteet.

Kotimaisemissa

Viikonloppuna vanhoissa kotimaisemissa marraskuu osoitti jo toisena peräkkäisenä vuotena parhaat puolensa. Puhtaan valkea kuura peitti puiden oksia ja kuu paistoi pehmeän sumun läpi lauantai-iltana, kun ties kuinka monennen kerran tein vanhan iltalenkkini ystävän kanssa joen molemmin puolin. Poikkesimme yllätysvierailulla naapurissa, kun näimme valot ikkunassa, ihan vain kysymässä mitä kuuluu. Viinilasillisen ääressä kävimme läpi viime aikaisen kehityksen henkilökohtaisella ja paikallisella tasolla, ja tuntui, että kaikki on niin kuin ennenkin. Ihmiset kulkevat elämänvaiheesta toiseen, muuttavat asunnosta toiseen, vaihtavat työpaikkaa, mutta yhteys ei ole kadonnut.

Vierailu vanhassa kodissa palautti mieleen myös viime kevään ihmetyksen ja ahdistuksen aiheet. Vanhan sairaalan ovelle oli tehty kiinalaismallinen portti ja ovenpieliin oli ripustettu mandariininmalliset lyhdyt. Toisessa siivessä paikallinen hoivakoti majoitti asiakkaitaan, muuten alueella oli kovin hiljaista. Voimalinjan rakentamisesta ei ole kuulunut mitään, kävin ottamassa kuvan maisemasta ilman johtoja, pylväitä ja muita muutoksia, kun se vielä oli tallella.

Pakollista vapaaehtoistyötä

Keittokirjat hyllyyn ja jääkaappimagneetit paikoilleen, nyt pitäisi riittää energiaa ja ajatuksia muuhunkin kuin tilaratkaisujen ja pintamateriaalien miettimiseen. Varustelukierrehän tästä syntyi. Olen perinyt vienankarjalaiselta isoäidiltäni kotitalousopettajaäidin kautta taidon tehdä oikeita ruiskuorisia karjalanpiirakoita, mutta en osaa tehdä tavallisesssa kattilassa riisipuuroa laktoosittomasta maidosta polttamatta sitä pohjaan. Nyt hankin uuden puurokattilan, ja sitten alan harjoitella piirakanpaistoa Tukholman ruotsinsuomalaisen koulun joulumyyjäisiä varten. Tilauksia vastaanotetaan, tuotto menee luokkaretkirahastoon.

Tässä sitä taas huomaa, miten asiat muuttavat muotoaan ajan saatossa. Muutama vuosi sitten oli jatkuvasti kaikenlaista talkoota ja keräystä, joissa olin mukana, ja tuntui etteivät ne koskaan lopu. Ja nyt nuoremman ollessa ysiluokalla voin todeta, että jos nyt vielä yksiin talkoisiin osallistun, niin sitten ne alkavat olla ohi. Vaikka sitten tilanteen ollessa päällä vähän stressaantuisi ja tuntisi väsymystä, mitään kohtuutonta taakkaa ei pienistä rahankeräystempauksista synny. Päinvastoin, niistä saa hyvän tekosyyn laiminlyödä tylsiä kotitöitä.

Luokkien rahankeruuseen ja muuhun vapaaehtoistyöhön osallistun, mikäli vain aikaa riittää, kunto kestää ja asia tuntuu tärkeältä. Punaisen Ristin toiminnasta on jäänyt mieleen sanonta: "Jokaisella on ristinsä, joillakin se on punainen". Ehkä ne nuoruuden kokemukset aikuisista, jotka saavat paljon hyödyllistä aikaan ja samalla rikastavat omaa elämäänsä vapaaehtoistyöllä, ovat lähtemättömästi tehneet positiivisen vaikutuksen minuun.

Vapaaehtoistyön on tunnuttava vapaaehtoiselta. Joistain kokouksista on jäänyt kitkerä jälkimaku, kun on kuunneltu jotain vapaaehtoistyön ristikseen ottanutta ihmistä, jonka mielestä kukaan muu ei tee mitään. Pahimmassa tapauksessa valittajat miehittävät yhdistyksen johtopaikat ja näivettävät toiminnan. Olen aivan äskettäin miettinyt yhden yhdistyksen toimintaa muiden turhautuneiden kanssa, onko meistä jatkamaan mukana, kun emme pääse jyvälle toiminnasta ja kokoukset toistavat itseään.

Parasta vapaaehtoistyön johtaminen on, kun aktiiviset toimijat huomataan, eikä haikailla niiden perään, jotka ovat poissa. Tylsintä yhdistystoiminta on silloin, kun ei ole kuin kokouksia kokouksen perään, ja itse toiminta jää sivuseikaksi. Vastuun jakaminen anteliaasti ja tasaisesti kaikille, ja tehtävien antaminen uusille mukaan tulijoille vanhojen väistyessä reserviin ja tueksi uusille, niillä konsteilla voi elvyttää toimintaa. Rekrytoinnin on oltavaa jatkuvaa, että kierto on mahdollinen, sillä vapaaehtoistyöstä on voitava poistua, kun se alkaa tuntua liian sitovalta tai kun ei enää pala asialle.

Luokkakassamme rahankeruu on ollut maltillista, mutta saimme vanhempainillassa sovittua, että viime vuonna aloitettu piirakanpaisto saa jatkoa. Itse talkoisiinkin osallistujia vaikuttaisi riittävän. Vaikkei hommassa ole mitään kummallisempaa organisaatiota, yhteistyö tuntuu kitkattomalta. Eiköhän taas saada aikaiseksi kivat talkoot ja vähän rahaa matkakukkaroon.

Lauantaita

Keittiöremontti on jotakuinkin ohi. Teini teki jo ensimmäiset muffinsit, pääsimme pitkästä aikaa nauttimaan omasta keittiöstä tulevista herkullisista tuoksuista. Projekti on tähän asti sujunut yllättävän hyvin, ja hyvää mieltä tuotti vielä kylkiäislahja. Olin juuri ehtinyt todeta, että vanhat kattilamme eivät toimi induktioliedellä, kun aloimme ihmettelemään mitä yhdessä remonttimiehiltä nurkkaan unohtuneessa laatikossa on. Siitä löytyi neljä kattilaa, vokkipannu ja paistinpannu, kaupanpäällinen syyskuussa tehdyistä keittiökaupoista. Tiesin, että joku kattila on tulossa, mutta en osannut odottaa näin täydellistä settiä.
Olen tyytyväinen uuden designin tuomaan visuaaliseen vaikutelmaan, keittiö tuntuu isommalta kun ala- ja yläkaapit ovat eri materiaaleja. Muutenkin yritin poikittaislinjoja luomalla tehdä keittiöstä laajemman näköistä. Joitain ongelmia on jo ilmennyt, laskutila on lisääntynyt jää- ja pakastinkaappitilan kustannuksella. Mausteiden säilyttämistä olisi pitänyt miettiä tarkemmin, kun maustehylly hävisi, ja laatikot ovat joko liian matalia tai liian korkeita. Muutama muukin praktinen kömmähdys suunnittelussa tapahtui, mutta oikeasti ei harmita, uusi keittiö on ihana!

Kriisi- vai arkipsykologiaa

Ruotsissa ei oikein hallita kriisitilanteita. Täällä puidaan vieläkin Estonian onnettomuutta, ja on harvinaista, ettei pariin viikkoon joku kaivele tsunamiääninauhoja, kuka teki mitä tapaninpäivänä vuonna 2004? Suomessa kriisiorganisaatiot ponkaistaan hetkessä paikalle, hälytyskaaviot kaivetaan kaapista ja yhtäkkiä riviin järjestäytyy mahdoton määrä välittäviä ihmisiä. On kriisipsykologeja, diakonissoja, nuorisonohjaajia, pappeja saatavissa nuorisoilmausta käyttääkseni 24/7. Poliisi turvaa kouluun paluun rauhallisuuden, muutamassa päivässä on tehty 300 kuulustelua. Kaikki ovat saatavissa ja kantavat huolta, että ihmiset voivat palata arkeen, kukin omassa tahdissaan.

Sitten päästään arkeen. Tätä ennen Jokelan 500 oppilaan koulussa taisi olla yksi terveydenhoitaja, nyt siellä aiheellisesti on saatavissa tavallista enemmän tukea. Muissa kouluissa yksi terveydenhoitaja saattaa vastata tuhannesta oppilaasta. Koulupsykologien palvelut ovat tavoittamattomissa, suuri osa ajasta kuluu testauksissa. Lastenpsykiatrian palveluissa kärsitään henkilöstöpulasta myös, psykiatrit ovat enimmäkseen sairaalojen palveluksessa, matalan kynnyksen lastenpsykiatrian hoitoa ja konsultaatiota on vaikea saada. Hoito on joko olematonta tai järeää sairaalahoitoa, arjessa lasten pienempien ongelmien kanssa eivät ammattiauttajat kulje.

Samanaikaisesti kasvaa aikuiseksi laman aikana syntynyt ikäluokka, jonka vanhemmat taistelivat taloudellisesta vaikeuksista ja työttömyydestä irti parhaimmillaan jo lasten kymmenenteen ikävuoteen mennessä. Samat lapset sukelsivat tietokonemaailmaan ennen kuin oppivat lukemaan, tasohyppelypelillä aloitettiin, sitten ryhdyttiin räiskimään, ja pian päästiin strategiapeleihin siirtelemään joukkoja, tekemään kauppaa ja valloittamaan imperiumia. Ikärajat peleissä hämärtyivät, kun kerran 11-vuotiaille tarkoitettujen legojen rakentelu ei ole 5-vuotiaalle vaarallista, miten pelaaminen voisi olla? Englannin kieli omaksuttiin siinä näytön ääressä deletoimisten, seivaamisten ja updeittaamisten jatkoksi. Ystäväpiiriä on ympäri maailmaa. Tuon ikäluokan sosiaalinen verkosto on koulussa ja netissä. Harvat harrastavat iltaisin mitään, edes kaupungilla liikkuminen ei kiinnosta viikonloppuisin.

Ei kukaan valvo ohjaavatko vanhemmat lapsiaan pois väkivaltaisten pelien ja viihteen ääreltä. Poikien väkivaltaisuutta saatetaan jopa pitää normina, kuuluu asiaan, että pojat potkivat, kamppailevat ja tuuppivat toisiaan. Meillä on tietokoneen ruudulla aina silloin tällöin näkynyt peli, jossa sokkelossa ajetaan takaa ja ammutaan vastaantulevia, kunnes itseen osuu. Tähän mennessä olen rauhallisesti sanonut, että peli on mielestäni vastenmielinen enkä ole hankkinut tietokonetta tuollaisia pelejä varten. Kaikesta muusta viime viikolla tapahtuneesta pystyin puhumaan rauhallisesti, mutta lopulta purkauksenomaisesti ilmoitin, että sitä peliä ei pelata meillä enää ikinä.

Ei vieläkään lunta

Kuvittelin jo mielessäni tuttuja maisemia lumen peitossa, kun oletin, että koko Suomessa on satanut lunta. Tarkistettuani uikkalan lumitilanteen ja keitä raitilla on liikenteessä voin nyt taas ajatella, että yhtä ankeaa siellä on kuin täälläkin, hyvä ettei lähdetty tänä viikonloppuna käymään vanhoissa kotimaisemissa.

Pohjanmaalla on anopin mukaan satanut lunta, ja kieltämättä pieni lumikerros on nähtävissä Lakeaharjun kuvassa. Joulupukin tilanne näyttää hyvältä, noin paljon lunta ja vielä 43 yötä jouluun. Täällä lahden takana on on Jokkmokkissa satanut puoli metriä lunta, se sijaitsee napapiirillä. Tukholma on harmaiden pilvien peitossa, eikä lunta liene odotettavissa pitkään aikaan.

Ensilumen odotusta

Vuosi sitten olin Suomessa marraskuun ensimmäisen viikon, lumi peitti rannat, sulassa vedessä joutsenet keräsivät voimiaan paluulentoa varten. Ensilumen satamista on tänä syksynä saanut odottaa, nyt etenkin haluaisin nähdä maiseman lumen verhoamana. Paljas, eloton luonto marraskuussa on ankea, onneksi vielä toistaiseksi meitä on armahdettu lumella.

Tuusulan tapahtumat on koettu vahvasti Ruotsissa, jopa televisiossa esitettäväksi aiottu ohjelma Columbinen kouluammuskelusta hyllytettiin toistaiseksi hienotunteisuussyistä. Täällä tapahtuneeseen reagoitiin, että jos se tapahtui Suomessa se voi tapahtua myös Ruotsissa. Ei mitään selityksiä suomalaisesta kansanluonteesta, niin kuin vielä muutama viikko sitten.

Huolestuttaa, miten monta nuorta saa sieluunsa pysyvän arven tapahtuneesta. Kaikki eivät pysty suremaan, elämä voi olla jo valmiiksi repaleista, ja sitten tulee asia, jota ei ollenkaan pysty käsittelemään. Onneksi nuoren mieli on myös joustava, elämä vie eteenpäin, ja suru tulee ehkä sitten joskus myöhemmin, kun on valmis sen kohtaamaan.

Ostosmatkailua Vasastanissa

Tukholman kävijä jää helposti pyörimään Vanhaan kaupunkiin ja Drottninggatanille päivän ostoskierroksella. Taas tänään ystävätär valitti, että mitään ei löytynyt, samoja kauppoja mitä Suomessakin, teinivaatteita ja krumeluureja käsilaukkuja. Tässä ehdotukseni vaihtoehtoiseksi ostoskierrokseksi:

Ensin mennään tunnelbanalla Odenplanille. Kun seistään selkä kohti kirjastoa ja naama kohti kirkkoa, oikealla puolella Karlbergsvägenin varrella on ulos pieneltä näyttävä sisältä iso vaateliike, josta löytyy iso valikoima naisten vaatemerkkejä. Sekä sopiva menoasu illaksi että jotain pirteämpää töihin pitäisi löytyä aika vaivattomasti, kun pyytää myyjiltä apua etsimisessä.

Sitten Odengatanille, joka on Odenplanin vastakkaisella puolella. Kirkon jälkeen oikealla puolella on yksi Tukholman parhaista keittiötarvikekaupoista, kaikki mahdolliset kokkauksessa tarvittavat välineet löytyvät näppärästi. Espressokeitin, jäätelökauha, kunnon veitset (ei käsimatkatavaroihin) ja hauska kakkuvuoka, mitä nyt ikinä talossa tarvitaan.

Kun pysyy samalla puolella katua, kohtapuolin kadunkulmauksessa on kirjakauppa, jonka hyllyillä on mahtava valikoima englannin- ja ruotsinkielisiä terapiaa, psykologiaa, elämänhallintataitoja ja kasvatusta käsitteleviä kirjoja. Vähän matkan päästä löytyy lisää kirjoja New York Stories - Amerikkalaisten kirjojen kaupasta. Siinä välillä saa aikaa kulumaan myös antiikkikaupoissa, joista voi hankkia vaikka posliinikoiran. Niitä on Ruotsissa saatavissa vielä runsaasti ja eri rotuisina, mutta eiköhän niistäkin tule arvokkaita keräilykappaleita ajan saatossa. Mielestäni spanielit ovat mukavan näköisiä posliinisina.

Lopuksi salaattiannos Cafe Comossa vähän matkaa eteenpäin edelleen Odengatanin varrella nurkkauksessa. St. Eriksplanilta pääsee takaisin laivalle tai minne sitten matka rientääkään.

Kynttilän sytytys

Ystävä valtameren takaa soitti, sanoi nyt vuosien jälkeen muistelevansa paljon aikaa, jolloin olimme nuoria. Miten onnellisia silloin olimme, mutta emme sitä ymmärtäneet silloin. Siitä ymmärsin, että nyt on joku asia huonosti. Onnellisina emme haikaile mennyt aikaa, tiedämme, miten hauras elämä on ja miten hetkessä voi kadottaa onnellisuuden vuosikausiksi. Pakko elää nyt.

Blogiystävä toisen valtameren takana pohtii suorittamista onnen esteenä. Tunnistan ajatuksenkulun, mutta eikö suorittaminen ole seuraus eikä syy. Kun elämästä katoaa virta, tekemisestä tulee suorittamista. Suorittaja ei pane tuulemaan, vaan puristaa itsestään velvollisuuden täyttämisen.

Kerran eräs lääkäri piti minulle luennon siitä, että kun ihminen purkaa patteriaan enemmän kuin lataa, niin hän tyhjenee pikkuhiljaa kaikesta energiasta, aivan kuin tämän kannettavan akku. Silloin myös sellaiset asiat, jotka muuten toimisivat lataajina, alkavat kuluttamaan voimavaroja. Nautinnot ja elämykset ehkä väliaikaisesti vähän täyttävät vajetta, mutta kokonaisuudessaan voimat vähenevät. Elämässä pitää olla enemmän virranlähteitä kuin kuluttajia. Sinällään tuo lääkäri olisi voinut käyttää paasaamiseen tuhlaamansa ajan sen miettimiseen, mikä minua vaivaa, mutta nyt lääkityksen ollessa kunnossa olen kyllä sen lääkärimaksun edestä ammentanut viisautta hänen ajatuksistaan.

En suosittele avioeroa energian tuojana, sen aiheuttama totaalinen akkujen tyhjentyminen paikkautuu vasta niin monen vuoden jälkeen, eikä tiedä pääseekö koskaan omilleen. Toisaalta siinä vaiheessa kun pattereita aletaan taas täyttää, on pakko löytää uusia energianlähteitä ja pienentää kulutusta, vanhat mallit eivät enää toimi. Silti voi käydä niin, että se seuraavakin parisuhde on yhtä kuluttava, etenkin jos siinä on itse osallisena. Ihmisillä on turhauttava tapa toistaa vanhoja huonoksi havaittuja käyttäytymismalleja uusissa suhteissaan.

Olen kiitollinen noista parista kotirouvavuodestani, tuntuu kuin olisin opetellut uudelleen elämään sinä aikana. Opin tekemään hauskoja kotitöitä ja nauttimaan niistä, ja jättämään kurjat työt vähemmälle. Opin myös ainakin johonkin pisteeseen asti rauhoittamaan huonon omatuntoni tekemättömistä töistä. Väsymistä en pysty välttämään, mutta on onnellista sekin, että perheessämme niin harvat asiat ovat minun varassani. Jos en jaksa niin lepään.

Nolo tilanne

Valokuvatorstaissa on taas uusi tehtävä, kuva jota kenenkään ei ollut tarkoitus nähdä. Viime kesän Lapin matkalla osuimme poron kanssa kohdakkain, ja kuinka ollakaan, se ei pysähtynyt poseeratakseen, vaan eräästä muusta syystä. Tosiaankaan ei ollut aikaisemmin tarkoitus laittaa tätä kuvaa blogiin.