Kuningaskunnan kaksi todellisuutta

Tänä vuonna Ruotsi saa paljon tilaa Suomen mediassa kuninkaallisten häiden ansiosta. Suurkirkko suljettiin tänään, jotta melkein puolentoistamiljoonan euron remontti saadaan tehtyä häitä varten. Kuningasperheen viime vuoden kuulumisia katsellessa en vieläkään vakuuttunut kuninkaallisten kustannus-hyötysuhteen edullisuudesta, mutta voihan heidän tekemisiään paremman ajanvietteen puutteessa seurata. Tämän vuoden puolella kuningasparin uskotaan antavan viennille vetoapua. Saab havittelee Jas Gripen -tilausta Brasiliasta, ja maaliskuussa on edessä hyvää enteilevä valtiovierailu.

Jos Saabin puolustusteollisuus vielä elättelee toiveita tilauksista, autoteollisuuden viimeiset kuulumiset eivät avaa näköaloja. Toivottavasti Suomen televisiossa nähdään Ruotsista häiden lisäksi hieno dokumentti Kraschen. Se kuvaa kolmen tunnin ajan ihmisiä, joiden elämän tukijalkana on ollut työpaikka autojen valmistuksessa, myynnissä tai huollossa. Pikkuhiljaa tietoisuuteen tunkeutuu uhka työpaikan menetyksestä, mikä monelle toteutuu samalla kun uutisissa esitellään pelastajaehdokkaita toinen toisensa jälkeen. Huikea dokumentti ajasta ja sen kokemisesta, kuinka talouskriisi ravistelee autoteollisuuspaikkakuntia, ja miten ihmiset yrittävät tarttua hädissään kaikkiin oljenkorsiin.

Suomessa sama tarina on kerrottu metsäteollisuudessa, työpaikkoja on hävinnyt lopullisesti eikä vanhaan ole enää paluuta. Onko parempi odottaa, että tulee joku pelastaja ja toiminta jatkuu ennallaan, vai lähteä aikailematta hakemaan korvaavia työpaikkoja uusilta aloilta? Ruotsin autoteollisuuden alasajossa yhtä tehtaalla työskentelevää kohti työnsä menettää kaksi työntekijää palveluissa ja alihankkijoilla. Korvaavien työpaikkojen löytyminen yhden toimialan varassa elävällä paikkakunnalla on pitkän etsimisen takana. Ehkä ruotsalaisten kohtalotovereiden tien näkeminen liukuhihnan äärestä työnhakukonsultin asiakkaaksi antaisi arvokasta vertaistukea monelle suomalaiselle.

Ruotsin ja Suomen taloustilannetta vertaillaan, ja moni hyvä uutinen Ruotsista on ylittänyt uutiskynnyksen. Ruotsin talouden menestyksestä on kiitetty omaa valuuttaa, joka mahdollistaa itsenäisen rahapolitiikan. Täällä on nyt yli 400 000 työtöntä, työttömyysprosentti on 8,3. Suomessa työttömyysaste lähenee jo yhdeksää prosenttia. Kun koko euroalueen työttömyys on 10 prosentissa, Ruotsin voi arvella hieman hyötyneen omasta valuutasta talouskriisissä, mutta rakenteellisiin ongelmiin siitä ei ole ollut apua. Autoteollisuuspaikkakuntien ahdinko on syvä, vaikka Tukholmaa kiillotetaankin kuninkaallisten häiden edellä.

Ruotsin ihmemaa

Kävimme katsomassa Susanna Alakosken kirjaan Sikalat perustuvan näytelmän Södra Teatern´issa. Näytelmä jätti hieman hämmentyneen olon. Se kertoo joskus 60-70-luvulla Suomesta Ruotsiin muuttaneen alkoholistiperheen tyttären tarinaa, joka jo kirjana sai suosiota ja huomiota lahden molemmin puolin. Teatterina tarina ei saanut uusia ulottuvuuksia, vaan tuntui kirjaa enemmän sosiaalipornolta. Kauhistelua ja leimaamista, joskin taitavasti näyteltynä ja estradille rakennettuna.

Ehkä maahanmuuttajien elämän kuvaaminen onnistuu parhaiten ongelmien kautta, sieltähän se dramatiikka löytyy. Eikä näytelmässä välttämättä ollut kyse maahanmuuton problematiikasta, vaan alimmasta sosiaaliluokasta ja syrjäytymisestä. Lapsen turvattomuudesta aikuisten elämän mennessä raiteiltaan, ja ympärillä olevien aikuisten sokeudesta. Silti näin näytelmän aika yksiulotteisena stereotypioiden vahvistamisena, kuinka köyhät suomalaiset ryyppäävät.

Ruotsissa yksi kuva suomalaisista on ryyppäävä ja riitelevä, sivistymätön ja väkivaltainen. Monet suomalaisten tekemät väkivaltarikokset, pahimpana Valjakkalan tekemä kolmoismurha, ovat saaneet suomalaiset näyttämään brutaaleilta tappajilta. Alkuaikoina kun asuimme täällä uutisissa pyöri monta raakaa rikosta, joissa tekijänä oli suomalainen.

Toinen suomalaisstereotypia on kovasti töitä tekevä luotettava ammattimies, tehtailla tai rakennuksilla, jolla on talo ja volvo ja jolla menee taloudellisesti hyvin. Tai vastaavasti säntillisesti työnsä hoitava hoitoalan ihminen. Mielestäni Ruotsissa on paljon suomalaisia kultturialojen ammattilaisia ja asiantuntijoita, menestyneitäkin, mutta sen puolen en ole huomannut saaneen yleistä tunnustusta.

Maahanmuuttajien leimaamista yleistämällä yksittäistapauksia koko vähemmistöä koskevaksi tapahtuu kaikkialla. Siksi pitäisi itsekin olla ymmärtäväinen, ettei ole täällä ympäristön silmissä omana itsenään, vaan osana lähes puolimiljoonaista vähemmistöä. Mutta en ole ainoa, jonka on vaikea suhtautua Sikalat-tyyppiseen vähemmistökuvaukseen. Suomalaisuus kelpaa esitettäväksi vain, jos tanssitaan tuohivirsut jalassa tai ryypätään ja tapellaan, valitti täällä pitkään asunut ystävä.

En osaa arvioida kuinka moni ruotsinsuomalainen löytää kosketuspintaa Ystadin miljonprogramlähiön sosiaalisista ongelmista. Myöskin se köyhä Suomi, josta työn ja elinmahdollisuuksien puuttuessa lähdettiin Ruotsiin, on vieras Suomeen jääneille. Miksi tuollaista esitystä ei sitten osaa katsoa yhden yhden perheen tragedian kuvauksena? Koska siinä koko ajan korostettiin suomalaisuutta. Samalla tuntui siltä kuin kaikkien ruotsissa asuvien suomalaisten päälle sovitettaisiin samaa suomalaisuuden viittaa, köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa.

Monien vähemmistöjen eripuraisuuden aiheena on, kuka saa edustaa yhteisöä ja mitä vähemmistökulttuurista esitetään enemmistölle. Suomenruotsalaisilla ei ole samaa ongelmaa kuin ruotsinsuomalaisilla, siellä vähemmistö tuottaa suuria tarinoita, täällä vähemmistö kertoo vain pieniä tarinoita jos niitäkään. Ehkä tällä vähemmistöllä ei ole mitään yhteistä kertomusta, vaan monta pientä: sotalasten tarina, Valjakkalan tarina, Sikalan tarina. Odotan sitä kertomusta, johon voisi liittää sanan ruotsinsuomalaisuus ja johon voisi itse samaistua.

Pala Turkkia lattialla

Joulun alla kävimme viikonloppulomalla Istanbulissa. Kaupunki oli minulle ennalta tuntematon ja sitä se on edelleen. Syksyn töiden ja pienen sairastamisen jälkeen hotellin sänky veti puoleensa enemmän kuin kaupungin tuhannet nähtävyydet. En muista milloin ja missä olisin nukkunut paremmin ja enemmän kolmen päivän aikana kuin Istanbulissa. Tärkeimmät nähtävyydet olivat kävelymatkan etäisyydellä, mutta vain Hagia Sofiassa jaksoimme käydä. Niin väsynyt en sentään ollut, etteikö jalka olisi noussut kepeästi kun suuntasimme keramiikka- ja mattokauppoihin tekemään pieniä sisustushankintoja tulevaan taloomme.

Istanbul ei kuhissut turisteja, pikemminkin se huokui Orhan Pamukin Istanbul-kirjassa kuvailemaa surua. Televisiouutiset viestivät Turkin ikuisuusongelmasta, kurdeja tukeva puolue oli kielletty ja mielenosoittajat raivosivat Erbilin kaduilla. Jossain päin suurta maata oli tapahtunut kaivosonnettomuus, ja naiset sortuman reunalla odottivat tietoja uhreista ja eloonjääneistä. Istanbulin taivas oli harmaa ja vettä satoi virtanaan, tuuli riepotti sateenvarjoja ja kostea kylmyys tunki vaatteiden läpi. Turkin EU-jäsenyys siirtyi mielessäni vuosisadan päähän.

Olimme jo ehtineet tutustua moneen mattokauppiaaseen, kunnes matkan viimeisenä aamuna kohteliaisuudesta katsastimme vielä yhden kaupan valikoiman. Olimme kiinnittäneet huomiota kauppiaan asiakashankintaan, vaikka yhtään asiakasta emme hänen liikkeessään olleet nähneet. Mies oli seissyt joka päivä aamusta myöhäiseen iltaan ohi kulkiessamme ulsteri päällä ja lierihattu korvilla kauppansa oviaukossa suojassa sateelta , kumartanut ja vähäeleisesti kutsunut käymään sisään liikkeeseen. Ei turistien perään huutelua, kansallisuuden utelua tai suomen kielen fraasien harjoittelua. Hiljainen Istanbulin talven ja turistikadon uhmaaminen alkoi näyttää sankarilliselta.

Menimme liikkeeseen, vaihdoimme tavalliset "emme varsinaisesti ole ostamassa mitään, mutta mielellämme katsoisimme mitä teillä on" ja "tervetuloa, tulkaa vain katsomaan, ei tarvitse ostaa mitään, just look". Istuimme penkille, saimme teelasit käteen, ja show alkoi. Esitimme minkälaisesta matosta ehkä pitäisimme, ja liikkeen alaikäinen apupoika Murat nosteli mattoja lattialle. Saimme taas kuulla kuinka monta solmua matoissa pitää olla, miten ne pitää olla tehty, ja varoituksen, että moni myy afganilaisia ja kiinalaisia mattoja turkkilaisina, mutta hänen mattonsa ovat Turkista.

Mattojen maailma on mielenkiintoinen. Itse ihastuin eniten kirjottuihin mattoihin, kelimeihin, ja mieli halajaa palata Istanbuliin hakemaan se muita kauniimpi antiikkinen yksilö, jossa on ainutlaatuisen upean värit. Hereke-mattoja, niitä kaikkein kalleimpia, tuotiin myös näytille. Eri seutukunnilla on omat mattoperinteensä, kuviointi ja värit sisältävät oman symboliikkansa, ja oma lukunsa on taito ja tekniikka, millä mattoja tehdään.

Mattojen esittelyn kulku on aina sama ja jossain määrin hämäävä. Ensin valitaan katsottaviksi läjä mattoja, ja niistä raakataan pois vähemmän pidetyt. Sitten vertaillaan pareittain jäljelle jääneitä. Riippuu alkuperäisestä otoksesta, jääkö käsiin mieleinen matto tai vain vähiten huono vaihtoehto. Hintaneuvottelu alkaa myyjän hintapyynnöllä, johon sitten annetaan vastatarjous. Jos siinä vaiheessa ei ole tippaakaan kiinnostunut esillä olevasta matosta, kannattaa lyödä pöytään sikamaisen alhainen tarjous. Keskustelu loppuu siihen paikkaan, myyjä loukkaantuu ja asiakas suorastaan ajetaan ulos.

Nyt ajankohta edisti kaupantekoa. Jos halusimme maton ostaa ennen lentokentälle lähtöä, se oli ostettava nyt. Myyjä taas oli väsynyt sateeseen ja lamaan, ja halusi sinä maanantaiaamuna uudenlaisen alun koko viikolle. On tärkeää, miten aamu alkaa, se määrää tapahtumien suunnan sinä päivänä, kenties siitä eteenpäin. Pinosta löytyi mieleinen matto. Tällöin saimme jo toisen lasin teetä, ja pienen neuvottelun jälkeen pääsimme yksimielisyyteen matosta ja hinnasta. Olisihan saman voinut tehdä netissäkin, mutta ei se tunnu samalta kuin ostaminen aidolta istanbulilaiselta mattokauppiaalta. Matto myös kuljetettiin sovitusti Suomeen, tosin tullikin otti vielä omansa. Voisikohan sitä Turkin EU-jäsenyyttä vähän kiirehtiä?

Muistia virkistävää erimielisyyttä

Ihmisaivojen toimintalogiikan pähkäily käy aivovoimistelusta. Viimeisimmän kimmokkeen aivotoiminnan miettimiseen sain New York Timesin artikkelista "How to Train the Aging Brain", kuinka treenata ikääntyviä aivoja. Artikkeli vahvistaa havaintoni, että keski-iässä unohtaa helposti lukemansa. En oikein muista mitä siinä jutussa luki, koska luin sen eilen. Jutussa myös muistutetaan vanhenevien aivojen kapasiteetista, kyvystä nähdä kokonaisuuksia ja yhdistellä tietoja.

Artikkelissa todetaan luonnollisena keski-ikäisten aivojen ominaisuutena myös omassa tuttavapiirissäni usein havaittu ilmiö. Vanhojen ystävien kanssa juttelu sujuisi muuten rattoisasti, mutta joka toinen lause keskeytyy tyhjään katseeseen ja tottuneesti muu seurue odottaa, josko aakkosten läpikäyminen nostaisi aivosokkeloihin juuttuneen nimen tietoisuuteen. Menetelmä on oikea, unohtuneeseen nimeen liittyvän äänteen kuuleminen voi auttaa muistamaan.

Vanhenevia aivoja pitäisi treenata kyseenalaistamalla omia ajatuskulkujaan. Näin aivoihin syntyy uusia väyliä, joita pitkin sinne säilöttyä tietoa saa esille ja aivot pystyvät yhdistelemään suurempaa tietomäärää keskenään. Ongelmanratkaisu keski-ikäisten aivojen avulla voi olla tehokasta, kun suuri määrä tietoa risteilee ja kohtaa toisensa aivoissa. Voisikohan intuitio olla ilmentymä samasta asiasta? Tiedot törmäävät toisiinsa jossain tietoisten kerrosten alapuolella, ja pomppaavat oikotietä pinnalle.

Olisi niin mukava omissa pikku porukoissa ajatella kaikki samalla tavalla, mutta jos tuon artikkelin sanomaa uskoo, niin pitäisi altistaa itsensä eriäville mielipiteille ja kyseenalaistaa omia vakiintuneita käsityksiään. Pitäisi ryhtyä Hesarin pääkirjoituksia lukemaan ja käydä vielä keskustelupalstallakin, tämän vuoden BB:tä pitää seurata tiiviisti, voisivat pyöräyttää vielä uusintana Mikkosen maailman. Tilaisinko Seiskan? Paavo Lipposen ja Putinin muistelmat pitää hankkia ja perehtyä kristillisdemokraattien käsitykseen kristillisyydestä etenkin mitä tulee samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin. Ei ole helppoa tämä vanheneminen, jos tällä tavalla täytyy pitää itseään virkeänä.

Aloitan aivojeni treenaamisen helpommasta päästä, olen luvannut itselleni opiskella tänä keväänä tietotekniikkaa. Valitettavasti uusien asioiden opiskeleminen ei välttämättä enää onnistu, koska juuri hankitut uudet tiedot poistuvat mielestä saman tien. Pitäisi opiskella asioita, joita pystyy yhdistämään aiemmin hankittuun tietoon. Onneksi en enää kuvittele muistavani ulkoa uusia asioita vaan kirjaan kaiken muistiinpanoihini, jos muistan.

Runollista vuoden alkua

Tässä pakollinen ilotulituskuva räiskeestä vanhankaupungin edustalla. Sollidenin terassilla Skansenilla oli juuri soitettu uuden vuoden kelloja ja kuunneltu Alfred Tennysonin runo Ring Out, wild bells, niin on tehty vuodesta 1895 lähtien. Kun jouluaattona ruotsalaisissa kodeissa katsotaan joulurauhan julistuksen sijasta Aku Ankkaa, niin uudenvuodenaattona kansalaisten sieluja kutitellaan ylevällä runoudella. Varmaan jossain on joku Yrjö Jylhän käännös tästä runosta, mutta kun nyt ei juuri löytynyt kirjahyllystä, niin täytyy tyytyä omatekoiseen.

Uudenvuoden runo

Soikaa, vapauden kellot, taivaan vapauteen,

pilviin leijuviin, valoon jäiseen.

Vuosi kuolee tänä yönä.

Soikaa vapauden kellot, ja antakaa sen kuolla.

Soikaa pois vanha, soikaa tänne uusi,

Soikaa, onnen kellot, yli hankien.

Vuosi poistuu, antakaa sen mennä.

Soikaa pois vääryys, soikaa tänne totuus.

Soikaa pois suru joka mieltä kaivaa,

Heistä, joita enää emme näe.
Soikaa pois kauna rikkaan sekä köyhän,

Soikaa tänne sopu ihmiskunnalle.

Soikaa pois tuska hitaan kuoleman,

ja vanhat valtariidat vallinneet.

Soikaa tänne jalot elonmuodot,

tavat kauniit, puhtaat lait.

Soikaa pois ahneus, huoli, synti,

Ajan kylmyys uskoton;

Soikaa pois, soikaa pois surulliset säkeeni,
Soikaa tänne sointi riemullinen.

Soikaa pois väärä ylpeys maan ja veren,

Turha parjaus sekä pahantahtoisuus,

Soikaa tänne rakkaus totuuteen ja oikeaan,

Soikaa tänne tahto hyvään yleinen.

Soikaa pois vanhat hulluuden vaivat,

Soikaa pois kullanhimo kaventava;

Soikaa pois sodat vanhat tuhannet,

Soikaa tänne rauhan vuoden tuhannet.

Soikaa tänne uljas vapaa kansa,

Jolla sydän laaja, käsi hellempi.

Soikaa pois maasta pimeys,

Soikaa tänne Kristus oleva.

Teknologiauskovan epäuskoa

Taas huudetaan välittämisen ja yhteisöllisyyden perään. Ymmärrykseni mukaan yhteisöllisyys lisääntyisi, jos yhteisen hyvän edistämistä vahvistettaisiin tiedottamisella ja positiivisella huomiolla. Latistavat "ei ole varaa", "ei kannata", "ei onnistu" tai "huolehtisi omista asioistaan" -kommentit pitäisi unohtaa. Hyvien toimintatapojen kuoliaaksi vaikeneminen, esteiden virittäminen välittämisen tielle, aloitteiden torpedoiminen, kun ei ennenkään ole niin tehty jätettäisiin työkalupakista pois. Inhimillisyyden puolesta puhuvien ja toimivien pitäisi näkyä.

Vuoden lopulla vanhus menehtyi ulos pakkaseen. Ovihälytin ilmoitti huoneistosta poistumisesta, mutta kukaan ei reagoinut hälytykseen. Oman perheemme vanhus viettää yksin aikaansa uusissa tiloissa viimeisimmän tekniikan keskellä. On sprinklerit, happiventtiilit, sähkösänky, avaruusaikaa ilmentävä radio ja moninkertaiset turvalukot, joita avaamatta vanhuksen tilaa voi tarkkailla oviluukusta. Geroteknologia on tuottanut tuottanut turvarannekkeita, hälyttäviä mattoja, ovia ja ikkunoita. Samaa teknologiaa käytetään pidätettyjen valvonnassa putkassa, kätevää.

Terveydenhuollossa moni ihmistyöhön kutsumuksen saanut turhautuu, kun aikaa ei jää enää potilaalle vaan se tärväytyy potilasta koskevien tietokonelehtien täyttelyssä ja tiedon hakemisessa samoilta lehdiltä. Työtä helpottava tekniikka on päässyt rengistä isännäksi, sanelee työprosessien kulkua ja määrittelee kuka pärjää parhaiten työssään. Vuosikymmenien aikana hankittu ammattipätevyys, kyky ymmärtää ja välittää, jää varjoon, kun sitä on niin vaikea tehdä näkyväksi tietotekniikan keinoin. Ihmisestä tehdään satamäärin rekisterimerkintöjä, mutta kenelläkään ei ole aikaa keskustella hänen kanssaan mitä niiden takana on.

En vastusta teknologian edistymistä, mutta kauhistelen sen ylivaltaa. Kauhistelen myös sen hallitsemisen tuomaa yliarvostusta. Kun teknologian hallitseminen on määräävä tekijä työhönotossa, tehtävien jaossa, johtamisessa, suunnittelussa, visioissa ja strategioissa, niin minkälaisen maailman saamme aikaiseksi? Luulisi, että tehokkaan. Pelkään, että monille ympäristömme näyttäytyy yhtä pirstaleisena kuin tietokoneeni ohjauspaneeli. Runsaasti ikoneja, joita tilanteen tullen hädissään klikkailee, mutta varsinaiseen ongelmaan ei löydy ratkaisua.

Myöhäisiä mietteitä

Vuosi vaihtui järkytyksen vallassa. Taas ammuttiin monta ihmistä, ei silmittömästi ympärilleen räiskien, vaan tarkasti tähdäten ja osuen. On pelottavaa ajatella, kuinka paljon keskuudessamme liikkuu ihmisiä, jotka ovat puolestaan irtisanoneet sopimuksen elää ja antaa toisten elää ja hakevat keinoja ja tilaisuutta raivata tieltään vihollisiaan, joiden elämästä he katsovat olevansa oikeutettuja päättämään.

Ruotsissa asiasta kerrottiin ensimmäisenä, että ampuja oli sairaalloisen kiinnostunut aseista ja paranoidisesti mustasukkainen. Poliisin vanha tuttu, jolla oli työpaikka. Ex-puoliso pelkäsi häntä, mutta yhteistä elämää oli kuitenkin takana jo lähes parikymmentä vuotta. Ampuminen kytkettiin samaan tapahtumasarjaan Myyrmäen pommi-iskun ja kouluampumisten kanssa.

Ehkä tätä moninkertaista surmatyötä ei millään olisi voinut estää, mitään hetkeä, jolloin tilanteeseen olisi voinut puuttua, ei ole ollut. Sekä Kauhajoen kouluampujan että tämän tappajan käyttäytymisestä on kerrottu, että he hymyilivät väärässä kohtaa. Espoon ampuja oli huvittunut siitä, että ex-puoliso pelkäsi häntä. Kuitenkin työntekijänä hän hoiti asiansa moitteettomasti, vaikka toisaalta poliisi tiesi kertoa hänestä paljon, tuomioistuimissa hänet myös tunnettiin.

Hallittu väkivaltainen käyttäytyminen onnistuu niiltä, jotka muutenkin pystyvät ohjaamaan itseään, käymään koulussa ja työssä ja maksamaan laskunsa. Terrori-iskujen tekijöiden profiloiminen etnisen taustan, poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen tai kotiolojen perusteella on osoittautunut mahdottomaksi, ainoaksi toimivaksi keinoksi on todettu keskittyminen epäilyttävään käytökseen.

Kovin monta kertaa oli kaveri ollut virkavallan kanssa tekemisissä. Onko hänet nähty balkanilaisena kuumakallena vai aggressiivisena, paranoidisena henkisesti häiriintyneenä ympäristölleen vaarallisena henkilönä? Suomen kansalaisuutta hän ei ollut saanut, siis karkottamisovea on pidetty auki. Lainkohta ja oikeuskäytäntöä, joka mahdollistaa kotimaahan palauttamisen, olisi löytynyt, tosin olisi myös löytynyt karkottamista vastaan puhuvia seikkoja. Rikosperusteisia karkotuksia tapahtuu jatkuvasti.

Määrääminen tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon olisi voinut estää teon, ja ehkä tarjota jopa tien umpikujasta ulos. Lähisuhteisiin liittyvissä väkivaltatilanteissa sekä uhri että tekijä tarvitsevat tukea. Jos väkivallalla uhkaaja suostuu vastaanottamaan apua ja tutkimaan tuhoisia ajatuskulkujaan, mahdollisuus tilanteen rauhalliseen purkautumiseen on olemassa. Joukossamme on kuitenkin niitä, joiden psyyke ei ole normaalista rakentunut tai on matkan varrella vaurioitunut, jolloin on olemassa vain vaikeita ja raskaita keinoja estää tuhoisa väkivalta.

Espoon ampuja oli syyllistynyt laittomaan uhkaukseen, asian tuomioistuinkäsittelyn yhteydessä hänet olisi voinut määrätä mielentilatutkimukseen. Silloin ehkä olisi paljastunut, kuinka vääristyneesti uhkailija itseään ja ympäristöään tarkastelee. Mielenkiintoisella tavalla psykiatrinen hoito täydentää poliisin ja oikeusjärjestelmän keinoja pitää yllä turvallisuutta ja järjestystä, mutta systeemit toimivat erillään. Sen perusteella, mitä tapahtuneesta nyt tiedämme, rikoksentekijä olisi pitänyt ohjata toisen palvelujärjestelmän piiriin.

Taas toivoisi, ettei erilaisia spekulointeja ja tapahtumakulun läpikäymisiä tuomita jälkiviisautena, vaan sitkeästi yritettäisiin etsiä asioita, joihin voimme vielä vaikuttaa. Keinottomuuteen myöntyminen ja turtuminen väkivaltaan olisi pahinta.