Blogikäräjöintiä

- No et ole ajatellut mennä tuomaripsykologian kurssille? Kysäisin Helsingin junassa istuvalta juristikaverilta, silloiselta käräjätuomarilta, joka oli tulossa todistajapsykologian kurssilta. Kurssilla oli osoitettu, miten helposti tuomari menee lankaan. Vaikka tunnistettavien rivissä ei ollut etsittyä henkilöä, yli puolet ryhmästä oli löytänyt sen näköisen ihmisen. Kun kokee olevansa pakotettu löytämään etsimänsä, muisti tekee tepposia ja näkee sellaistakin, mitä ei oikeasti näy.

Eilen kohua herättänyt tuomio, jossa haulikolla 15-vuotiaan mopopojan tappanut ja 17-vuotiasta vakavasti haavoittanut perheenisä vapautettiin kaikista syyytteistä, oli laajasti esillä myös tämän päivän DN:ssä. Tuomari valotti eri puolia päätöksestään, myös oikeudenkäynnin kulusta ja oikeuden harkinnasta esitettiin tietoja.
- Mukana on ollut niin paljon tunteita, myös meille tuomioistuimessa. Olen tavannut lautamiehet joka päivä ennen istunnon alkua ja käynyt läpi, mitä kysymyksiä on tärkeä seurata . Muuten teen sitä harvoin. Ja päivän istunnon jälkeen olemme tavanneet jälleen antaaksemme tunteiden laskeutua ja palataksemme takaisin juridiikkaan.

En ole koskaan ennen kuullut vastaavaa puhetta tuomarilta. Tuomarin työhön liittyvä objektiivisuuden vaade, ajatus puhtaasti juridisesta harkinnasta on ollut ihanne, johon on uskottu. Jos jossain jutussa on tarvittu tunteiden laskeutumista, että voidaan palata takaisin juridiikkaan, niin mitä sitten tapahtuu kaikissa niissä tunteita herättävissä jutuissa, joissa näin ei tehdä? Entä mikä tunne jää vallalle, kun tunteet ovat laskeutuneet? Tunteeton tila vai se sallittu tunne?

Oikeussalissa tarvitsee asiaosaamisen lisäksi tunneosaamista. Tuomariksi ryhtyvää ei siihen valmenneta, itse sain sentään yhden neuvon hovioikeuden presidentiltä tuomarinvalani jälkeen.
- Olet menossa istumaan käräjiä kotipaikkakunnallesi. Katso ettet sitten vaadi naapureiltasi ja tuttaviltasi enemmän kuin täysin vierailta ihmisiltä, tuollaiseen tilanteeseen liittyy yliobjektiivisuuden vaara.
Kun muutama vuosi sitten auskultointikavereiden kanssa istuimme tutussa käräjäsalissa ja kerroin saamastani ohjauksesta, hiljaisuuden jälkeen tuli vakavia kommentteja.
- Ei me saatu mitään neuvoja.
- Hyvä neuvo, noin ylipäätänsä muutenkin.
En tiedä olisinko ilman tuota neuvoa uskaltanut hylätä muutaman syytteen, joissa tuttu nimismies syytti ja tutut ihmiset olivat syytettyinä, näyttöä ei vain löytynyt.

Asianajajan pitää myös osata havaita tunneprosesseja. On juttuja, joissa ei vain saa laskea tunteita valloilleen, tuomioistuimen jäseniä ei saa järkyttää, asiakas ei saa romahtaa. Erityisesti jos on jutussa vahvoilla, ei kannata ottaa riskejä, vaan ajaa juttu varovasti loppuun saakka. Kokeneelta asianajajalta löytyy aina salkusta nenäliinapaketti. Vaikuttaa siltä, kuin Rödebyn jutussa syyttäjä olisi arvioinut olevansa vahvemmilla kuin oikeasti on. Hän ei ole varmistellut esittämällä vaihtoehtoisia syytteitä, vaan vienyt juttua eteenpäin pelkällä murhasyytteellä. Ehkä hän on myös ajanut syytettä niin vahvasti, että vastareaktio on jäänyt vallalle.

Tuomarin lausunto, että mukana on ollut paljon tunteita, julkisuuteen annettuna, ei kuulosta hyvältä. Tuomioistuimella on säiliötehtävä, eivätkä sen sisäiset prosessit saisi vuotaa ulos, vaan ainoastaan perusteltu päätös. Siellä ammatikseen töitä tekevien pitäisi pystyä hallitsemaan tunneprosesseja ja pitämään ne tuomioistuimen sisäisenä asiana. Päivän lehtijutun perusteella herää epäilys, että vaikka oikeussalissa on tiukasti hallittu muodollisia järjestelyjä, missä järjestyksessä salista tullaan sisään ja ulos ja mitä milloinkin sanotaan ja tehdään, tunteet ovat velloneet.

Itse asiasta en pysty tietenkään sanomaan, oliko päätös oikea vai väärä. Erikoinen se joka tapauksessa oli, ja tuomioistuimen toiminnastaan ulospäin antamaa kuvaa pitääkin kritisoida, jos siinä havaitsee ongelmia. Tuomioistuimen työ kuuluu niihin aloihin, joissa ei riitä, että se on ammattitaitoista ja laadukasta. Sen täytyy myös näyttää siltä.

Perhealbumista

Valokuvatorstai kannusti taas vapaasti assosioimaan Henri Toulouse-Lautrecin maalauksen inspiroimana. Tämä nyt on kovin vapaata, mutta kun kerran käskettiin.

Blogilistalta blogiportaaliin

Aftonbladetin omistaman blogiportaalin ulkoasu on ehkä sekava mutta vastapainoksi informaatiota on tarjolla runsaasti. Aloitussivulta pääsee blogeihin useilta listoilta, sivulla tarjotaan tekstipätkiä 20 blogista ja suorat linkit löytyvät 60 blogiin. Sivun suurin palsta on keskustelluimmat uutiset, joka vie lukemaan Aftonbladetin, Svenska Dagbladetin ja Dagens Nyheterin juttuja blogimaailmaa liikuttaneista aiheista.

Tänään kuusi suosituinta lehtijuttua kertoo eilen tulleesta tuomiosta, jossa mopopoikia ampunut isä vapautettiin kokonaan syytteistä. Olen yrittänyt muistella vanhoja rikosoikeudellisia opinkappaleita, mutta näyttää olevan vaikea verrata suomalaista ja ruotsalaista oikeuskäytäntöä. Jos Suomessa katsottaisiin syyntakeettomaksi mielentilatutkimuksen perusteella, asia jäisi Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen toimenpiteiden varaan. Ruotsissa taas oikeus määrää, onko henkilö psykiatrisen hoidon tarpeessa. Kun Suomessa asia siirtyy vapauttavalla tuomiolla pois oikeuslaitoksen vastuulta, tarinan jatkoa ei enää kuulla. Nyt kun tuomioistuin määräsi, ettei hoidon tarvetta ole, tyrmistys on ollut melkoinen.

Joissain kommenteissa on vilahtanut sana hätävarjelu. On kysytty, tekikö syyttäjä virheen, kun ei esittänyt vaihtoehtoisia vaatimuksia, vaan vaati rangaistusta ainoastaan murhasta ja murhan yrityksestä. Uutisjuttujen perusteella voisi kuvitella hätävarjelun liioittelun sopivan paremmin perusteeksi vapauttaa rikosoikeudellisesta vastuusta kuin syyllisyyden puuttuminen. Syyttäjä on jo kirjoittamassa valitusta, mutta hän on sidottu alunperin esittämiinsä nimikkeisiin, lievempää tekomuotoa kuten tappoa ei voi enää hovioikeudelle ehdottaa.

Kollektiivinen ahdistus

Urautunut blogilistan seuraamiseni on nyt keskeytynyt palvelun sekoamisen vuoksi, joten löysin vihdoin tieni ruotsalaiseen blogiportaaliin. Lähdin etsimään arkihavaintoja ikäryhmässä 51-60, ja jo toisena löytynyt deep.edition tarjosi erinomaisen postauksen aiheesta Englan murha ja kollektiivinen suru. Helluntaina televisio lähettää täällä suorana lähetyksenä murhatun ja metsätielle jätetyn kymmenvuotiaan Englan hautajaiset.

Pitäisikö television julkisen palvelun tuottajana tarjota ihmisille mahdollisuus oman ahdistuksensa lievittämiseen ja läpityöskentelyyn näyttämättä toisten ihmisten yksityistä tilaisuutta? Kun Suomessa aikoinaan televisioitiin murhattujen poliisien hautajaiset, tuli kummallinen "pitäisikö-minun-nyt-katsoa-olo". Silloin asiaa perusteltiin kai poliisin virka-asemalla, mutta en muista aikaisemmin havainneeni yhtä vahvaa median välittämää kollektiivista surua Suomessa.

Viime aikoina Ruotsia ovat puhuttaneet monet lapsiin ja nuoriin kohdistuneet rikokset, pikkupaikkakunnat Rödeby, Arboga ja Stjärnsund ovat nousseet ihmisten tietoisuuteen paikkoina, joissa lapsia on kuollut väkivallan uhreina. Englaa pidetään nyt Ruotsin televisiossa symbolina lapsen suojattomuudelle ja turvattomuudelle, siksi poiketaan aiemmasta linjasta olla näyttämättä yksityisiä hautajaisia. Myös Englan etsinnöissä avustaneet lukuisat ihmiset voivat samalla television kautta olla mukana hautaamassa löytynyttä Englaa.

Rödebyn tapauksessa nuorisojoukon terrorisoiman perheen isä menetti hermonsa eräänä lauantaiyönä ja ampui pihalleen tulleita nuoria kohti haulikolla, seurauksena 15-vuotias poika kuoli, 17-vuotias sai hengenvaarallisia vammoja. Sitä ennen poliisi ei ollut reagoinut perheen useisiin ilmoituksiin kotirauhan häirinnästä. Jutusta tuli tänään tuomio, syytetty vapautettiin kokonaan, koska hänen ei psyykkisen tilansa vuoksi voitu katsoa olleen syyllinen rikokseen. Hän ei joudu myöskään psykiatriseen hoitoon, koska hän ei ole enää syyntakeettomassa tilassa.

Englan murhaajan olisi voinut saada telkien taakse jo aikaisemman murhan vuoksi, jos vain virka-apupyyntö DNA-testauksesta ei olisi hukkunut jonnekin poliisilaitoksella. Rödebyssä poliisin lisäksi sosiaalitoimi on joutunut miettimään, mitä olisi voinut tehdä toisin. Nyt saatu tuomio herättää kysymyksen, onko kollektiivinen syyllisyys vaikuttanut oikeuden harkintaan. Vapauttavan tuomion perustelut ovat erikoiset, asiaa käsitellään vielä pitkään.

Kulissit kunnossa

Tänään valokuvaaja kävi ottamassa asunnosta kuvat, ja voimme ryhtyä elämään kuin ennenkin. Tosin valokuviin luotu illuusio pitäisi pystyä palauttamaan ennalleen ennen asunnon näyttöä. Kokemus tämäkin, saimme meklarin tyytyväiseksi touhuamalla pari viikkoa asuntoa viilaten, ja oikeastaan olemme aika yllättyneitä itsekin, että tästä tuli näin hyvä.

Parin viikon ajan piti olla koko ajan hakemassa jotain viritelmää kaupasta. Ostimme lamppuja, kukkia ja kukkaruukkuja, yhden maton, seinäkoukkuja, verhotangon, peilin kylpyhuoneeseen, maalia. Paljon päivittäisestä käytöstä sivussa ollutta tavaraa pääsi esille, toisaalta taas lähes kaikki päivittäin esillä olevat tavarat raivattiin pois näkyvistä. Vanhoja kankaita ompelin tyynynpäällisiksi ja virittelin vaaleita sängynpeittoja piristämään.

Vaikka olikin hauska nähdä yhteistyömme tulos, en kannata sisustamista sisustamisen vuoksi. Kieltäydyimme hankkimasta lyhtyjä parvekkeelle, seiniin kiinnitettäviä lämpökynttiläalustoja tai tuomasta kotiimme mitään muutakaan roinaa, mitä ei kestä katsoa kuin valokuvista. Yhteen huoneeseen hankimme nyt kerralla maton, taulut ja yöpöydän Ikeasta, pirteän näköinen siitä tuli, mutta kuinka kauan sitä jaksaa katsoa?

Vastarinta murenee

Sisäinen sisustajani on nyt heräämässä henkiin ja niin on aikakin. Tiistaina on asunnon valokuvaus, ja sitä ennen pitää vielä saada viherkasveja ikkunoille, parveke kukoistamaan, sisääntulo kutsuvaksi ja kaikki tilat vaikuttamaan mahdollisimman avarilta ja valoisilta. Lisäksi pitää ommella tyynynpäällisiä ja istuintyynyjä puusohvalle ulko-oven viereen.

Alkuun asunnon ehostaminen myyntiä varten tuntui suorastaan vastenmieliseltä. Viritellä nyt lämpökynttilöitä kylpyhuoneen kaappien tilalle, ja sitten ihmetellä missä kaikki purkit ja purnukat pidetään. Aivan kuin ihmiset eivät osaisi nähdä pikkukikkojen läpi. Onneksi ystävät ja Finnair ovat tienneet toisin kuin me itse, että elämässä tarvitaan aaltoja ja lämpökynttiläalustoja. Huomasimme omistavamme kymmenkunta tuikkulyhtyä tai sellaiseksi sopivaa, kaikki vielä niin tyylikkäitä, että stylistimme ilahtuisi. Hän osoitti selkeästi pettymystään, kun meillä oli näkyvillä kaikenlaisia eksoottisia matkamuistoja eikä laisinkaan Marimekkoa ja Iittalaa. Inventaarion jälkeen huomasimme omistavamme Aalto-kokoelman, vaasista pannunaluseen esineitä, joista tunnistaa muotokielen.

Monta kassillista vaatteita ja kenkiä ja monet käyttämättömät tavarat ovat lähteneet kierrätykseen. Alkuun pääseminen oli vaikeaa, mutta kun otin ajattelun lähtökohdaksi sen mitä jää eikä sen mitä heitetään pois, kaaos siirtyi ulko-oven luo ja sitä mukaa pusseissa ja laatikoissa välivarastoon tai loppusijoituspaikkaan. Legot ja Aku-Ankat pakattiin mökille varastoon meneviin tavaroihin siinä toivossa, että joskus vielä asumme mummolassa.

Aatteen palo

Olen jo ehtinyt pari kertaa blogata olympialaisista ja boikotista, ja jatkan edelleen valokuvatorstain merkeissä. Erityistä aatteen paloa edustaa mielestäni tuo vähän väsynyt kyykyssä mieltään osoittava nuori mies. Aatteellisuus tulee lähemmäs kuvaa klikkaamalla.