Vanhojen tanssien jatkoilla

Internetin aikakauden luulisi hälventävän sukupuolen merkitystä. Mutta netin roolijako on yleiskuvaltaan yhtä konservatiivinen ja sukupuolten stereotypioita vahvistava kuin vanhojen tanssit lukiossa. Olkoonkin, että Internetistä löytyy taskuja, joissa naiset ja miehet voivat valita roolinsa ja toiminta-alueensa, mutta ei ole aivan yksinkertaista toimia oletusten vastaisesti. Siksi kuulosti niin mukavalta, että Facebook on lisännyt eri sukupuolivaihtoehtoja, joiden mukaan he lähettävät myös mainoksia. Voit myös valita, kutsutaanko sinua she vai he. Mitähän valintoja ne keksivät meille suomalaisille?

Nyt olisi kiva tietää etukäteen, mitä mainoksia tulee millekin sukupuolelle. Olen niin kyllästynyt kaikenlaiseen Internet-mainontaan. Minulle mainostetaan lähihoitajaopintoja, ja kun lähetän tiedustelun, miten voisin etäopiskella tietoverkkotekniikkaa, nettisivujen tekoa ja ohjelmointia, minulle ei vastata. Ihan vain tiedoksi, että meillä ostetaan netistä mustekasetteja, kirjoja, toimisto-ohjelmia ja valokuvatuotteita. Ei osteta rasvaimuja, kasvojenkohotusta, laihdutustuotteita eikä humpuukipillereitä. Ei myöskään käsilaukkuja, leninkejä ja muotoilevia alusasuja. Sen sijaan kätevät kamerareput ja tietokonelaukut, retkeilyhousut ja urheilualusasut tulevat aina tarpeeseen. Myös autoiluun liittyviä palveluja, kuten tuulilasin ja renkaiden vaihtoa tarvitsee liiankin usein.

Haluan kaikkeen muuhunkin elämään Facebookin tavoin 50 eri sukupuolivaihtoehtoa. Kun se, että onko joku nainen vai mies, kertoo ihmisestä niin olemattoman vähän, jos ei puhuta lisääntymisestä. Enemmänkin se kertoo siitä, mitä kaikkea hänen oletetaan olevan sukupuolensa johdosta. Ruotsissa on käyty keskustelua, pitäisikö tehdä neutraali hän-sana, niin kuin suomen kielessä, ettemme pronominivalinnoilla rajoita käsitystämme siitä, mitä sukupuolta oletamme jonkun olevan. Suomalaiset voisivat kertoa, että ei auta.

Eilen oli kiivas keskustelu pörssiyhtiöiden hallitusten kokoonpanoista televisiossa. Nuori nainen ja keski-ikäinen mies napit vastakkain. Nainen vastaan ja mies puolesta. Eivät hekään oikein oletuksia vastanneet. Nuori nainen uskoi saavansa paikan pätevyydellään, pelkäsi tulevansa kutistetuksi pelkäksi sukupuolensa edustajaksi. Mies oli jo nähnyt, että sekä valtaosa naisista että myös tietyntyyppiset miehet ohitetaan valinnoissa pelkästä tottumuksesta. Kiintiövalinnatkaan eivät tuo moninaisuutta, ja nekin kuvastavat oletettuja ominaisuuksia, ellei katsota tarkemmin oletusten takana oleva ihmisiä. Eihän naisten osallistuminen yritysten hallituksiin ja johtoryhmiin ole itsessään tavoite, vaan heidän osaamisensa hyödyntäminen päätöksenteossa.

Viime viikolla luin mielenkiintoisen tutkimuksen, jonka mukaan naisten mukaan ottaminen yhtiöiden hallituksiin lisäsi miesten pätevyyttä hallituksissa. Kun hallitukseen valittiin päteviä naisia, myös miesten pätevyyteen kiinnitettiin enemmän huomiota. Siis miesten kannattaa valita hallituksiin naisia sen vuoksi, että saa fiksumpaa kokousseuraa. Ellei joudu itse ulos.

Mittakaavaongelmia

Kuvitellaan että omistat taksiyhtiön, pääasiallisena tulonlähteenä ovat koulukuljetukset. Palkkaamasi toimitusjohtaja/taksikuski taas ajelee mielellään kyytejä kaupungin laidalla sijaitsevaan huonomaineiseen huvilaitokseen, firmasi ympärillä liikkuu ikäviä huhuja ja taksit ovat usein siivottomassa kunnossa vielä aamulla. Asiasta kiukustuneet vanhemmat liimaavat taksiisi tarroja, joissa lukee jotain ikävää. Toimitusjohtaja haluaa tehdä vanhemmista rikosilmoituksen, mutta sinä et halua, että koko kaupunki saa tietää firmasi toiminnan pimeästä puolesta, etteivät koulukuljetukset ja koko firman toiminta vaarannu. Sanot, että koska firman on sinun, et halua että rikosilmoitus tehdään. Jos toimitusjohtaja tekee rikosilmoituksen, hän saa lähteä.  Teetkö mielestäsi jotain väärin?

Oikeuskansleri ratkaisi Arctia Shippingin omistajaohjausta koskevan kantelun. Koska media ei varmaan revi siitä yhtä isoja otsikoita kuin siihen johtaneesta vesilasimyrskystä, vapaana bloggaajana kannan korteni kekoon ja teen jälkeni bittiavaruuteen asian johdosta.

Omistajaohjauksen vaikeus on tullut selväksi viime vuosina. Syynä on se, että valtio-omisteisista yhtiöistä puhutaan kuin ne kaikki olisivat samanlaisia. Suurta yleisöä ei voi moittia, kun ministeritasollakin ollaan jokseenkin sekaisin. Viimeisin oneliner tuli Aleksander Stubbilta. Poliitikot pitäköön näppinsä erossa Solidiumista. Mitähän hän oikein ajatteli, vai ajatteliko mitään? Mitä jos Solidiumin johto päättäisi myydä yhtiön omistukset ja lähteä rahat kassissaan rakentamaan Uutta Suomea Tyynenmeren paratiisisaarelle? Ei Solidiumiin saa puuttua, pääministeri ja omistajaohjausministeri olkoon nyt hiljaa.

Kun tutkii suomalaisten yritysten omistusrakennetta, niin monien pörssiyhtiöiden suurimpia omistajia ovat valtio ja työeläkeyhtiöt, joukko muita institutionaalisia sijoittajia ja muutamat yksityishenkilöt sijoitusyhtiöittensä kautta. Silmiinpistävää on kasvollisten sijoittajien vähäinen määrä. Kun yhtiöt vielä omistavat toisiaan ristiin, omistajavallan käyttäjien määrä on todella pieni. Yhtiökokouksessa omistajilla on mahdollisuus käyttää omistajavaltaa, ja riittävän omistusosuuden omaavat sijoittajat voivat vaatia ylimääräisen yhtiökokouksen koolle kutsumista. Hallitus on keskeinen omistajan etujen valvoja, yleensä  valtiolla on oma edustajansa omistamiensa yhtiöiden hallituksissa.

Kuvitellaan, että yritys listautuu pörssiin, ja huomaa yhtäkkiä saaneensa valtion suurimmaksi omistajakseen. Siinä tilanteessa toimitusjohtajan ei varmaan ole viisasta soittaa ministerille, ja kysyä mitä meidän pitäisi tehdä, vaan jutella vain Solidiumin kanssa ja kiittää luottamuksesta ja sopia yhteydenpidosta. No ehkä se ei ihan näin tapahdu käytännössä, mutta havainnollistan hieman. Mutta kyllä sen ministerinkin pitää tietää, mihin yritykseen valtion rahat juuri menivät, ja joku järki sijoituksessa täytyy olla myös valtion kannalta. Talvivaara on varoittava esimerkki siitä, kuinka valtio on sijoituksellaan edistänyt merkittävien ympäristöhaittojen syntymistä, kun ei ole omistajana vaatinut riittäviä riskianalyyseja etukäteen. Pelastusoperaatio, jossa syydetään rahaa, mutta ei aktiivisesti haeta ratkaisuja ongelmiin, auttaa yhtä paljon kuin veden kantaminen tyhjään kaivoon*.

Sitten ovat vielä erikseen nämä yhtiöt, joihin valtiolla on strateginen intressi, joissa omistusosuus ei saa pudota alle puolen, ja joihin sijoittavat tietävät sijoittavansa yhtiöihin, joissa valtio on mukana. Miksi ihmeessä valtio ei vaikuttaisi, kun se pitää yhtiötä määräysvallassaan? Entäpä nämä tiettyä tarkoitusta hoitavat yhtiöt, kuten Arctia Shipping, jonka hommia hoiti ennen merenkulkuhallitus?  Kun valtion virkamiehistä tulee hallinnollisin järjestelyin valtionyhtiön toimitusjohtajia, ei se käännä valtasuhteita uuteen asentoon.

Mutta miten kaiken ylläolevan sanoisi yhdellä lööpillä?

*Perheessämme kuljetettiin vettä Saimaasta tyhjään kaivoon illat pitkät, ja kyllä se auttoi vesipulaan, joten en ole koskaan ymmärtänyt tuota kielikuvaa, mutta käytän sitä kuitenkin. 

Tiedon sivutiet

Tänään luin Dagens Nyheterin pitkää artikkelia Googlesta. Kuinka google on kehittymässä uuteen vaiheeseen, jossa et enää googlettamalla saa vastausta siihen, mitä haluat tietää, vaan siihen, mitä sinun pitäisi tietää. Google tarjoaa sinulle myös sen tiedon, jota et ymmärrä kysyä. Näin työkseen kirjoittavan kannalta tämä alkaa olla jo ongelmallista.

Olen kuvitellut, että tietokirjoja tarvitaan edelleen näyttämään tiedon ensimmäinen kerros. Sen jälkeen, kun on hahmottanut aihepiirin, ymmärtänyt käsitteet ja päässyt sisään alan keskusteluun, voi luottaa tiedon haun tuloksiin. Muuten ei voi tietää, mikä alalla on sääntö ja mikä on poikkeus.

Omista erikoisaloistani on julkisuudessa paljonkin keskustelua. Kirjallisuutta on sen sijaan vähän, englanniksi enemmän, suomeksi tuskin mitään. Kun tietoa on runsaasti netissä, harva enää vaivautuu etsimään alaa käsitteleviä kirjoja. Mutta tieto jää pirstaleiseksi. Asioihin reagoidaan helposti yksittäistapauksissa, kauhistellaan ja tuomitaan, mutta ei osata kiinnittää tapahtunutta laajempiin yhteyksiin.

Tietysti voi kysyä, tarvitseeko koko alaa hallita, eikö riitä, että saa vastaukset kysymyksiinsä. Muistan kun ensimmäisiä vuosia kävin alani asinatuntijaseminaareissa ja -tilaisuuksissa, en millään keksinyt mitään järkeviä kysymyksiä esitettäviksi tilaisuuden puhujille. Esitetyt yleisökysymykset olivat outoja.  Jossain vaiheessa puheet alkoivat avautua, ja samalla ne herättivät uusia kysymyksiä.  Yleisökysymykset alkoivat kuulostaa järkeviltä ja aloin itsekin esittää kysymyksiä.

Mutta että googlekin voisi ryhtyä esittämään yleisökysymyksiä. Toistaiseksi en usko, että kysymykset tulevat olemaan järkeviä, vaan niitä luennoitsijan painajaiskysymyksiä. Juuri kun luulet saaneesi esiteltyä asian selkeässä paketissa ja tulleesi ymmäretyksi, joku esittää kysymyksen, joka paljastaa kaiken yleisön päälle kaadetun tiedon valuneen hukkaan kuin vesi hanhen selästä.

Matka mielen maisemiin

Olen viime aikoina katsellut mielessäni hiekka-aavikoita, vankisellejä, poliisiasemia lukiessani kahden ruotsalaisen toimittajan Martin Schibbyen ja Johan Perssonin kirjaa 438 päivää, kertomusta oikeudettomuuden tilasta, propagandasta ja politiikasta. Kirja kertoo näiden pelottomien toimittajien matkasta sissien kuljettamina Ogadenin autiomaahan, jäämisestä Etiopian hallituksen vangiksi ja vapauden odottamisesta.

Ogadenin tunnen vuosien takaa, minulle se tuo mieleen nuoren naisen, jonka arpia laskin poliisilaitoksen naisten vessassa. Pyysin kirjaamaan luvun puhuttelupöytäkirjaan. Hän kertoi Neuvostoliiton ja Angolan sotilaista, jotka auttoivat Etiopiaa taistelussa sissejä vastaan. Mieleeni jäi kuvia autiomaan hiekan keskellä sotivista sisseistä, Somalian ja Etiopian välisestä rajalinjasta, joka oli karttaan merkitty katkoviivalla. Kirjan kuvat näyttivät juuri samanlaisilta.

Schibbyen ja Perssonin tarkoituksena oli mennä raportoimaan, miten öljyn poraaminen autiomaasta vuosikymmeniä jatkuneen konfliktin keskellä vaikuttaa alueen turvallisuuteen. Heidät otetaan kiinni terrorismista epäiltyinä, ja heidän hallustaan löytyy myös raskauttavaa materiaalia. Lapsellinen valokuvaamalla tallennettu pyssyleikki näyttääkin ihan joltain muulta, etenkin kun miehet löydetään sissien leiristä keskeltä konfliktialuetta.

Toimittajat lähtevät tekemään juttua aiheesta, josta kukaan ei ole ennen raportoinut paikan päältä. Vielä kiinni otettuinakin he uskovat oikeuksiinsa, ja muistuttavat niistä myös vangitsijoitaan. Kaikella on selityksensä. Ogadenista ei tehdä jatkossakaan juttuja, ainakaan kapinallisten näkökulmasta. Schibbyeltä ja Perssoniltakin jäi juttu tekemättä, mutta kirjasta tuli hyvä.

Diplomatian hitaus ja voimattomuus tulee myös kirjan myötä tutuksi. Kuinka ulkoministeriön edustajat ilmeettöminä tekevät muistiinpanoja oikeudenkäynnissä, mutta tuovat sentään nuuskaa, säilykkeitä ja hapankorppuja, joista jälkimmäisiä voi käyttää lusikkana purkkia tyhjentäessä.

Vastaavan matkan mielikuviin tein myös äsken, kun katsoin dokumentin lopullisesta tamiliongelman ratkaisusta Sri Lankassa. Samoin kuin Ogadenista kertovaa kirjaa lukiessani alussa nautin dokumentissa tamilialueen maisemista, olenhan siellä niin monta kertaa matkustanut mielesssäni. Kansainvälisen diplomatian ja avustusjärjestöjen täydellisen epäonnistumisen näkeminen kenties raaimmassa ikinä katsomassani dokumentissa tyrmistytti.

Tyttö tuli

Taas soi aamulla puhelin, odotetusti.  Nyt tuli tieto, että vihdoinkin meidän perheessä jollekin tytölle on syntynyt sisko. Veljeni, jonka syntymä oli aikoinaan minulle musertava pettymys, kun en saanutkaan pikkusiskoa, saa ihmetellä kahden tytön kasvamista yhdessä. Riitelevätkö he traktorin ajovuoroista, rakentavatko siltoja ja teitä hiekkakuopassa, ovatko innokkaita hevosten ja koirien hoitajia vai saadaanko heidät innostumaan nukeista, koruista ja tiimarikrääsästä? Heidän tekemisiään ja luonnettaan ei selitetä tyttöydellä, vaan heidän yksilöllisillä ominaisuuksillaan.

Sopivasti tyttömaailman miettimisen lomassa Ruotsin televisio esitti merkittävän analyysin, mitä feminismille on tapahtunut? Onko naisella edelleenkään varaa valita, millä elämänalueilla halua toimia ja vaikuttaa, vai onko hänen tyydyttävä siihen, mitä miehiltä jää jäljelle?  Kukaan nainen, jolla on jotain menetettävää, ei uskalla puhua ja toimia naisten aseman parantamiseksi. Ne jotka ovat jo hylänneet toiveet tasa-arvoisuudesta, ovat ottaneet aseekseen poliittisten viestien maalaamisen rintoihin ja rintojen paljastelun. Sinällään poliittisesti viisas tapa olla alistumatta, jos kerran tuijotat, niin lue myös ajatukseni. Mutta kohderyhmä ei edelleenkään ymmärrä viestiä.

Suomessa presidentti oli eilen laskenut julkisen ja yksityisen sektorin suhteen ja todennut kestämättömän tilanteen. Mitä ihmettä pitäisi tehdä, vähentää julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille valuvaa vuotoa, onhan esimerkiksi lisääntyneistä terveydenhuoltomenoista suurin osa kulkeutunut yksityiselle sektorille - ja mitenhän nekään osuudet lasketaan, rasittamaan julkiselle vai tuottamaan yksityiselle puolelle? Julkisen sektorin supistaminen kuulostaa uhkaukselta naisvaltaisia aloja kohtaan. Kun siivooja ollessaan julkisen sektorin palveluksessa saa palkkansa turvallisesti, sama työ tehtynä yksityisen sektorin toimijan palveluksessa merkitsee pienempää palkkaa ja huonompaa työsuhdeturvaa työntekijälle ja välistä voittoa yrittäjälle.

Ruotsissa on yksityistetty hoitoa ja koulua, ja se ei suinkaan vähennä menoja. Laskut maksetaan edelleen julkisista varoista, sen lisäksi tarvitaan kilpailuttamis-, valvonta ja arviointibyrokraattien armeija. Olihan sekin episodi, kun opettajien pätevyyttä ryhdyttiin arvioimaan, ja työhön palkattiin vuokratyöfirman konsultit. Koulussa lapsia saattaa opettaa opettaja tai konsultti. Vanhustenhoidon rimanalitukset, avustajafirmojen vedätykset ja mitä niitä nyt olikaan, kiitos yksityistämisen. 

Kummallinen ilmiö, että nämä kokoomusmiehet, Niinistö, Katainen ja Vapaavuori, järjestävät kukin vuorollaan seminaarin, johon kutsutaan kaikki kaverit ja Jutta ja ehkä joku muu nainen, ettei näytä niin pahalta. Kustannustietoisena ihmisenä pelottaa katsoa, kuinka paljon nuo seminaarit ovat maksaneet palkkakuluina, niin korkeapalkkaisia miehiä siellä istuu. Vallan korostamiseen tarvitaan rituaaleja, saadaan media paikalle ja lähetetään kansalle viestiä, mitä kansan pitää tehdä. Sen sijaan, että kansa miettisi asioita, joihin se voi vaikuttaa, se pannaan katsomaan kaikilta kanavilta vallanpöngitysseuroja.

No miten minä nyt kirjoitin tällaisen jutun tällaisella kuvituksella, kun suvun naisvalta vahvistuu? Kuvituksenakin tuollainen vanha Ferguson, melkein samanlainen kuin se, jolla opettelin ajamaan neljävuotiaana.

Vallan aulabaarit

Lobbaus kietoo politiikan syleilyynsä, tarjoilee sille ajatukset ja lounaat, ja kun aktiivipolitiikan aika on ohi, se ottaa hellästi vastaan vallan harjalta tipahtaneen kuin turvaverkko ikään. Poliitikkotoverit tuskin ehtivät huomata kaverin katoamisen riveistä saati että ehtisi tulla ikävä, kun jo puhelin soi, ja viestintätoimisto ottaa yhteyttä. Minä täällä hei, lähdetkö lounaalle?

Kun viestintätoimistot hoitavat sekä politiikan ohjaamisen että siitä viestittämisen, ei kansaa enää tarvita kuin vaaleissa. Silloinkin poliitikko kääntyy viestintätoimiston puoleen. Virkamiehet toimivat poliittisessa ohjauksessa, välillisesti siis lobbareiden ja median ohjauksessa. Tosin virkamiehet voivat vastavaikuttaa poliitikkoihin, mutta kenen ohjauksessa he silloin ovat?  Politiikkaan vaikuttavien high-season on kerran neljässä vuodessa tehtävä hallitusohjelma, kun silloin on sopivasti aulailemassa, niin lopun vaalikauden voi ottaa rennommin. Mitä monimutkaisemmasta asiasta on kyse, siitä suurempi on lobbareiden valta. Järjestelmässä on monia puutteita, mutta se suurin on, miten saataisiin varmistettua, että lobbariverkosto kattaa kaiken olennaisen.

Kansalaisjärjestöt ovat innokkaita lobbareita nekin, mutta ne toimivat epäennustettavasti ainoastaan silloin, kun ne eivät edistä järjestön ajamaa asiaa. Mielipiteen lisäksi järjestöiltä voi odottaa asiantuntemusta. Tosin sieltäkin vuotaa väkeä viestintätoimistoihin. Pahimmassa tapauksessa viestintätoimiston väki miehittää kansalaisjärjestön hallituksia, jotta voisi sitäkin kauttaa verkostoitua ja hoitaa hommiaan ja edistää uraansa. Lääketehtaat pitävät potilasjärjestöjä sylissään, yritykset maksavat järjestöille saadakseen liimata järjestön logon sivuilleen ja esittää hyvää yrityskansalaista. Poliitikot taas vanhastaan miehittävät kansalaisjärjestöjä profiloituakseen tietyn asian hallitsevina ja kerätäkseen ääniä jäseniltä.

"Ei se ole hullu, joka pyytää, vaan se joka maksaa". Näin todettiin monta kertaa viime vuodenkin aikana, kun ällisteltiin isoja palkkoja, palkkioita ja erorahoja. Mutta kuka se hullu maksaja nyt sitten on?   Eläkevakuutusyhtiöiden ja valtionyritysten osalta kansan kannattaa katsoa peiliin. Sieltä se hullu löytyy. Me veronmaksajat, palkansaajat, työnantajat ja vakuutetut olemme antaneet avoimen valtakirjan edustajillemme tehdä niin kuin tahtovat. Järjestelmä on tosin yritetty rakentaa niin, että kun kansa ei osaa eikä ymmärrä, edustajamme ovat viisaita.

Kansan ja heidän edustajiensa suhdetta vinouttavat lobbarit ja viestijät. Median pitäisi olla se linkki, joka kertoo, mitä oikeasti tapahtuu vallan auloissa. Mutta kun sillekin maistuvat drinkit aulabaarissa ja samanikäisten kavereiden seura. Helposti jutun saa kasaan soittamalla kaverille viestintätoimistoon, viesti on jo valmiiksi paketissa, ja rakennettu niin, että klikkauksia sataa. Asioiden tutkiminen on aikaa vievää ja kallista.

Edustajiemme lahjomattomuus on asia, jota pitäisi kaikin keinoin edistää. Keinoja on monia: sidonnaisuuksien ilmoittaminen, lobbauskalenterin julkistaminen, oman verkoston analysointi ja sen laajentaminen ulottumaan myös pienen piirin ulkopuolelle. Yritystoiminnan yksi perussääntöjä on, että ydintoimintoja ei saa ulkoistaa. Poliitikolle ajattelu, journalistille tutkiminen ovat ydintoimintaja, eikä niitä saa ulkoistaa, vaikka viestintätoimistot ja lobbarit aivan ilmaiseksi ilmoittautuvat alihankkijoiksi.

Luokkasota täälläkin

Viime vuonna koti-Ruotsista kuului kummia. Mellakoimaan olivat ryhtyneet. Ensin Göteborgissa hulinoitiin Instagram-kuvien vuoksi, nyt oli kyse vielä astetta vakavammasta. Poliisi ampui veitsen kanssa uhkailleen iäkkään miehen kuoliaaksi. Toimeton nuoriso ryntäsi kaduille, ja poltti autoja ja kivitti poliisia.

Tuntui että nyt kiehuvat kaikki ruotsalaisen yhteiskunnan mätäomenat samassa keitoksessa.  Kun tietää, kuinka paljon Ruotsissa on maahanmuuttajia, ja kuinka paljon on alueita, joilla asuu lähes yksinomaan etnisiä ruotsalaisia, arvaa Rinkebyssä käymättäkin, että jossain täytyy olla alueita, joissa helyllesvenssonit ovat vähemmistönä. Siis mätäomena nro 1, segregaatio.

No sitten, uskallan väittää ruotsalaista poliisia ainakin joiltain kohdin pehmeäksi.  Poliisin aseenkäyttö on ollut otsikoissa äskettäin, kun ryöstön yhteydessä ammuttiin monta laukausta muun muassa kuntosaliin, ja lopulta selvisi, että kaikki laukaukset tulivat poliisin aseesta. Kohta sen jälkeen takaa-ajotilanteessa poliisi keksi määrätä nostosillan avattavaksi, ja niin kaksi nuorta menehtyi. Nyt sitten mentiin rytinällä rauhoittamaan veitsen kanssa heiluvaa.Mitä ilmeisimmin ei puhutettu sisällä olijoita riittävästi, ja tulkittiin tilanne aivan väärin ja ammuttiin ihminen. Mätäomena nro 2, ohjekirjojaan huonosti lukevat poliisit - siis ei suinkaan ne kaikki.

Ruotsin koulujärjestelmä tuottaa ulkopuolisuutta. Lähiönuorista huomattavan suuri osa päättää koulunsa jääden vaille jatko-opintoihin oikeuttavaa todistusta. Nuoret jäävät vuosikausiksi toimettomiksi ja turhautuneiksi. Kun ei ole mitään menetettävää, ei tekojen seurauksia tarvitse miettiä. Kaikista ei tule rap-artisteja, jotka voisivat sanoittaa keljutuksensa. Mätäomena nro 3, missionsa kadottanut koululaitos.

Keskustelua käydään, mutta edelleen siitä, mitä muiden pitäisi tehdä.  Täällä on integraatioministeri, jonka vastuulla on niistä muista huolehtiminen. Joku jo huomautti, että eikö sinne Husbyhyn olisi pitänyt lähteä integraatioministerin sijaan oikeusministeri, opetusministeri ja asuntoministeri ja etenkin pääministeri. 

Tätä tekstiä en saanut julkaistuksi silloin kun se oli ajankohtainen, nyt asia palasi mieleen, kun vuoden lopussa näytettiin uutiskoosteita. Enpä tullut ajatelleeksi yhtä asiaa, jonka muuan selvästikin ruotsinsuomalainen totesi. Mellakat olivat ennustettavissa jo siitä lähtien, kun lähiöiden hyvinvointiin tähdättyjä rahoja vähennettiin rajusti 1990-luvun alussa.  Siis laman lapset siellä hulinoivat.