Ruotsissa ei oikein hallita kriisitilanteita. Täällä puidaan vieläkin Estonian onnettomuutta, ja on harvinaista, ettei pariin viikkoon joku kaivele tsunamiääninauhoja, kuka teki mitä tapaninpäivänä vuonna 2004? Suomessa kriisiorganisaatiot ponkaistaan hetkessä paikalle, hälytyskaaviot kaivetaan kaapista ja yhtäkkiä riviin järjestäytyy mahdoton määrä välittäviä ihmisiä. On kriisipsykologeja, diakonissoja, nuorisonohjaajia, pappeja saatavissa nuorisoilmausta käyttääkseni 24/7. Poliisi turvaa kouluun paluun rauhallisuuden, muutamassa päivässä on tehty 300 kuulustelua. Kaikki ovat saatavissa ja kantavat huolta, että ihmiset voivat palata arkeen, kukin omassa tahdissaan.
Sitten päästään arkeen. Tätä ennen Jokelan 500 oppilaan koulussa taisi olla yksi terveydenhoitaja, nyt siellä aiheellisesti on saatavissa tavallista enemmän tukea. Muissa kouluissa yksi terveydenhoitaja saattaa vastata tuhannesta oppilaasta. Koulupsykologien palvelut ovat tavoittamattomissa, suuri osa ajasta kuluu testauksissa. Lastenpsykiatrian palveluissa kärsitään henkilöstöpulasta myös, psykiatrit ovat enimmäkseen sairaalojen palveluksessa, matalan kynnyksen lastenpsykiatrian hoitoa ja konsultaatiota on vaikea saada. Hoito on joko olematonta tai järeää sairaalahoitoa, arjessa lasten pienempien ongelmien kanssa eivät ammattiauttajat kulje.
Samanaikaisesti kasvaa aikuiseksi laman aikana syntynyt ikäluokka, jonka vanhemmat taistelivat taloudellisesta vaikeuksista ja työttömyydestä irti parhaimmillaan jo lasten kymmenenteen ikävuoteen mennessä. Samat lapset sukelsivat tietokonemaailmaan ennen kuin oppivat lukemaan, tasohyppelypelillä aloitettiin, sitten ryhdyttiin räiskimään, ja pian päästiin strategiapeleihin siirtelemään joukkoja, tekemään kauppaa ja valloittamaan imperiumia. Ikärajat peleissä hämärtyivät, kun kerran 11-vuotiaille tarkoitettujen legojen rakentelu ei ole 5-vuotiaalle vaarallista, miten pelaaminen voisi olla? Englannin kieli omaksuttiin siinä näytön ääressä deletoimisten, seivaamisten ja updeittaamisten jatkoksi. Ystäväpiiriä on ympäri maailmaa. Tuon ikäluokan sosiaalinen verkosto on koulussa ja netissä. Harvat harrastavat iltaisin mitään, edes kaupungilla liikkuminen ei kiinnosta viikonloppuisin.
Ei kukaan valvo ohjaavatko vanhemmat lapsiaan pois väkivaltaisten pelien ja viihteen ääreltä. Poikien väkivaltaisuutta saatetaan jopa pitää normina, kuuluu asiaan, että pojat potkivat, kamppailevat ja tuuppivat toisiaan. Meillä on tietokoneen ruudulla aina silloin tällöin näkynyt peli, jossa sokkelossa ajetaan takaa ja ammutaan vastaantulevia, kunnes itseen osuu. Tähän mennessä olen rauhallisesti sanonut, että peli on mielestäni vastenmielinen enkä ole hankkinut tietokonetta tuollaisia pelejä varten. Kaikesta muusta viime viikolla tapahtuneesta pystyin puhumaan rauhallisesti, mutta lopulta purkauksenomaisesti ilmoitin, että sitä peliä ei pelata meillä enää ikinä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Lähdössä
Grenoble syyskuussa Nyt ei vaan ehdi kirjoittaa, Tai ehtii kyllä, to do -listoja ja tekstiviestejä. Ei ehdi ajatella, vaikka päässä sur...
-
Välillä pitää käydä shoppailemassa, jotta tietäisi mitä taloudesta puuttuu. Erityisen hyvin piilevät tarpeensa saa selville Lidlin vaihtuvan...
-
Valokuvatorstain 100. haaste on jo keväällä esitetty kesämyrskyhaaste. Nämä pilvet olivat vaikuttavat, mutta myrsky ei hyökännyt päälle, va...
-
Viikon uutisia vaivasi yllätyksettömyys. Victorian kihlauksesta ei nyt sitten tarvitse kysyä joka haastattelussa, ja perheen nuoremmatkin si...
3 kommenttia:
´Tekee mieli sanoa, että I´m with you, sister.
Hyvä analyysi tilanteesta, noinhan se juuri menee. Lama-ajan lapsia minäkin ajattelin Jokelan draaman yhteydessä.
90-luvulla kynnettiin syvällä omassa kaupungissani ja näin työssä selvästi työttömyyden vaikutukset perherakenteen hajoamiseen ja vastuullisen vanhemmuuden vähenemiseen. Ajattelin, että parasta mitä näille lapsille ja perheille voisi antaa olisi työ, joka pakottaisi heidät takaisin raiteilleen ponnistelemaan oman elämänsä eteen.
Jossain määrin nyt on menty lasten kannalta toiseen äärimmäisyyteen, kun osa vanhemmista antaa kaikkensa työlle ja taas lapset kärsivät. Sellainen olin kyllä ennen itsekin, vaikkei työ mitään ihmeellistä olekaan.
Kyllä se 90-luvun alkupuoli oli aikamoista resuamista monessa perheessä, varsinainen massamasennus alkoi Suomessa silloin. Muistan yhden luentotilaisuuden, jossa kyselin masennuslääkkeiden käytöstä lapsen masennuksessa. Sain vastauksen psykiatrilta, että kyllähän niitä käytetään, mutta jos asiaa tutkitaan tarkemmin, yleensä masentuneen lapsen läheltä löytyy masentunut vanhempi.
Ja eihän tästä mitään uskaltaisi sanoa, ellei olisi samaa aikaa elänyt. Silloin 1990-luvulla suhde työhön vääristyi niillä joilla sitä vielä oli, sitä alkoi ohjata pelko työn menettämisestä. Työstä pidettiin kiinni, ei ollut vaihtoehtoja. Tilalle tulijoita olisi sen sijaan ollut runsaasti.
Lähetä kommentti