Ajan vietävänä

Päätän tämän vuoden bloginpidon kirkolliseen kuvaan. Vanhenemisen iloista suurimpia on uusien asioiden tajuaminen. Asiat joista ei ole ollut kiinnostunut, joita ei ole ajatellut, muuttuvat pienin elein merkityksellisiksi.

Kesti kauan, ennen kuin aloin miettiä omaa sukutauluani, mihin lokeroon asetun sukupolvien keskellä. Mieheni on ollut paljon innostuneempi sukututkimuksesta, mutta mikäs hänen ei ole asiaa selvitellessä, kun koko suku on asunut samalla paikalla vuosisatojen ajan. Minä taas olen savolais-karjalais-hämäläinen geenirykelmä, joka agraariyhteiskunnan aikaan onnistui kasvattamaan vankat juuret synnyinpitäjäänsä.

Kotikirkko vuodelta 1777 saa kuitenkin minutkin aistimaan menneiden sukupolvien läsnäolon elämässäni. Kuljen samasta ovesta, istun samalla penkkirivillä kuin esivanhempani kahdeksan sukupolven takaa. Olemme viime vuosina viettäneet kirkossa isojen surujen hetkiä, aivan kuten tilanteen tullen aina on tehty. Emme ole erityisen järjestykseen taipuvia ihmisiä, mutta kummallisesti  ne sata paikalle saapuvaa ihmistä  joka kerta tietää paikkansa ja järjestyksensä.

Tuskin jaksan syventyä sukututkimukseen. Sen verran olen ruotsinkielisiä kirkonkirjoja lukenut, etten enää ihmettele, miksi sukunimemme vääntyi väärään muotoon, kun isoisänisoisä muuttoilmoituksena teki. Vaikka virhe olisikin heti huomattu, millään ilveellä ei niille papeille olisi voinut selittää, että tämä on nyt väärin kirjoitettu. Yhteistä kieltä ei vain ollut, tuskin osapuolista kumpikaan osasi kirjoittaa tai lukea suomea.

Enemmän kuin puolentoista vuosisadan takaista virhettä ihmettelen, ettei tilanne ole korjaantunut ajan saatossa. Huolimatta oikolukuohjelmista ja googlauksen tarjoamista tarkastusmahdollisuuksista ruotsalaiset eivät pääsääntöisesti kirjoita suomalaisia nimiä oikein. Jos ei muuta niin diftongit ovat väärinpäin.

Enää eivät miespolvet vaivu unholaan. Digitaaliset arkistot  kertovat meistä tuleville sukupolville enemmän kuin he haluavat tietää ja enemmän kuin me haluamme heidän tietävän. On monta syytä kunnioittaa esivanhempiamme, miten vakaata elämää he ovat eläneet, kestäneet isot ja pienemmät vihat, rutot, nälänhädät ja keuhkotaudit, sodat ja kapinat. Vaan kun ajattelee tätäkin kulunutta vuotta, miten tämä kaiken tietävä ihmiskunta tietotekniikkaa apuna käyttäen sössii asioitaan, uskoo valheisiin ja kaihtaa totuutta, ei voi kuin hävetä jo etukäteen.

Lopetankin tämän vuoden kirjalliset harrastukset syvään anteeksipyyntöön. Kun te tulevaisuuden sukututkijat nyt olette löytäneet tämän esimummon blogin, niin olen syvästi pahoillani, etten tehnyt enemmän, vaikka ymmärsin, ettei tässä olla oikeaan suuntaan menossa. Olen kyllä yrittänyt olla osa ratkaisua. Esimerkiksi ilmoitin  Facebookkiin, että he levittävät valheita, mutta sieltä neuvottiin minua olemaan lukematta valheita. Pysykää te totuudessa.

Toivotan kaikille onnellista vuotta 2017!

Jouluun kietoutuminen

Joulu tuli taas tänäkin vuonna kuin varkain keskelle reippainta työntekovaihetta. Joulustressi ehtii muuttua matkakuumeeksi ennen joulukuusen karisemista. Onneksi postinkulun ongelmat ovat tänä vuonna yleisesti tiedossa, ei voi kuin toivoa, että korttini ehtivät perille ennen loppiaista.

Blogi taapertaa tasaisen 20 vuosittaisen postauksen vauhdilla eteenpäin. Ensi vuonna blogia on pidetty pyöreät kymmenen vuotta. Tänä aikana en ole poistanut yhtään postausta, en vieläkään suunnittele blogin lopettamista en myöskään odota sen löytymistä. Kiitos teille seitsemän uskollista lukijaa.

Ensi vuonna tulevat taas uudet aiheet, ei voi tietää mikä tulevaisuudessa kirjoituttaa. Kulunut vuosi toi toivoa talouteen ja näytti mihin kansalaisyhteiskunta parhaimmillaan pystyy, valopilkkuja olivat pellet, jo riittää -väki ja Jukurit. Näkymää varjostavat Venäjä, Trump ja kotoiset väkivallanteot.

Euroopan kyky luoda aitoa sisäistä turvallisuutta on koetuksella ääriliikkeiden kiristäessä kaikkien hermoja. Huolenpidon sijasta tarjotaaan kovia otteita. Väärin kohdistettu huolenpito ei ole ongelmamme, sen sijaan kovat otteet harvoin osuvat oikeassa kulmassa kehenkään. Jos ensin välitämme, meillä on myös väylä vaatia.

Berliinin joulumarkkinoilta tuotu glögimuki muistuttaa tänä vuonna millenniumin lisäksi silmittömästä väkivallanteosta. Ruokapöytäämme adventtiajan koristava norjalainen tinakynttelikkö taas palauttaa mieleen Utöjan kauhut. Elämme aikaa, jossa tilastollinen turvallisuus lisääntyy, paljon pystytään ennalta ehkäisemään ja ympärillämme tapahtuu paljon hyviä, turvallisuuttamme lisääviä kohtaamisia. Luottamuksen lisääntyessä sen horjuttaminen vaatii aina rajumpia ja häikäilemättömämpiä keinoja.

Ainakin siksi hetkeksi, kun kuusi on koristeltu ja kynttilät sytytetty, joulupöytä katettu ja joulun rauha laskeutunut pirttiin, on lupa kietoutua  joulutunnelman lämpimään harsoon. Se voi hetkeksi hämärtää jyrkät ääriviivat ja ikävät rosot. Kun vielä joulun valot kohdistuvat kaikkeen kauniiseen,  maailma näyttäytyy hetken pehmeämpänä ja parempana kuin arjen karussa valossa. Nautitaan tästä ainutlaatuisesta joulun ajasta.

Hyvää Joulua!

Moskova eilen ja tänään

Viime viikolla kävin Moskovassa, kaupungissa, jolla on aivan erityinen asema elämässäni. Ensimmäisen kerran kävin siellä vuonna 1977, olin 15-vuotias ja mukana kotipitäjän kansalaisopiston oppilasyhdistyksen matkalla. Pääsin mukaan sitkeästi taivuttelemalla ja maatalon töissä auttamalla, jotta vanhemmat lopulta heltyivät avustamaan matkaani. Onnekseni luokkakaverini oli vanhempiensa kanssa matkalla, meitä siis vahdittiin hieman muttei liikaa. Ostimme kukkaishuivit, seikkailimme metrolla pitkin kaupunkia, kansainvälistyimme kuubalaisopiskelijoiden kanssa, hymyilimme ystävällisesti Leninin mausoleumia vartioiville sotilaille ja jostain meille tuntemattomasta syystä aiheutimme suuresti huolta mukana oleville aikuisille.

Toisen kerran Moskova puuttui elämääni, kun ylioppilaaksi päästyäni hain töihin amerikkalaiseen diplomaattiperheeseen. Sain työpaikan, mutta maailmanpolitiikan jännitteet johtivat viisumihakemukseni hylkäämiseen. Kun sitten lopulta olisin saanut viisumin työhön toisessa perheessä, olin jo hankkinut liput Sveitsiin. Pettymys oli raskas. Myöhemmin minulle selvisi, että tuo talvi Moskovassa olisi ollut vaikea, sähköt olivat usein poikki amerikkalaisperheissä, vettä tuli miten sattui ja kaikki oli hankalaa. Enkä suinkaan ollut ainoa, jolta oli viisumi evätty, pitkäaikaisen työkaverini kanssa usein nauroimme, että passimme ovat maanneet saman syksyn Tehtaankadun lähetystön hylkypinossa.

Kolmas vaihe suhteessani Moskovaan alkoi vuonna 1995, jolloin aloin tehdä yhteistyötä venäläisten ihmisoikeusjärjestöjen kanssa. Muutaman vuoden aikana ehdin asua monta kertaa hotelli Inturistissa, kyläillä monessa moskovalaiskodissa ja istua monessa kokouksessa. Kesähelteillä suurkaupungin kadut pehmenivät ja kenkien korot upposivat asvalttiin.  Pidimme monta seminaaria, joiden uskoimme vahvistavan demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Löysimme paljon itseämme rohkeampia alan toimijoita.

Viime kesänä hankin itselleni vuosiviisumin, ja kun ensimmäinen kutsu yritysmatkalle Moskovaan osui silmiini, ilmoittauduin mukaan. Moskova näytti apealta marraskuun kalseassa valossa. Vaikka kuulin paljon optimistista puhetta, mikään näkemäni ei viitannut toivoon ja tulevaisuudenuskoon.  Vladimir Suuri mikälie Kiovan hallitsija kohotti ristiään Kremlin muurin ylle, autoja virtasi ohi neljällä kaistalla samaan suuntaan, kunnes yhtäkkiä katu tyhjeni. Hetken Moskova näytti samalta kuin 1970-luvulta, silloin pari Volgaa samassa risteyksessä oli jo ruuhka. Autosaattue vilkkuvaloineen ja ulvovine pilleineen kaarsi Kremlistä päin kohti lentokenttää. Venäjän mittasuhteet saavat tavallisen ihmisen näyttämään erityisen pieneltä.

Sähkömiehen paluu

Pihasuunnitelmaamme oli merkitty omenapuiden oksia korostava valaistus. Sitä varten maahan kaivettu kaapeli osui aina silloin tällöin puutarhatöissä lapioon ja muilta osin muistutti olemassaolostaan rumana keväisin lumen alta paljastuvana johtoröykkiönä. Syksyn tultua, kun runsas sato koristi sitä ainoaa puuta, jossa oli omenoita, sain vihdoin tilattua paikalle sähkömiehen.

Valitsin ensimmäisenä hakutuloksissa näkyvän firman. Jo seuraavalla viikolla sähköasentaja kävi katsomassa urakan, tilasi tarvikkeet ja määräsi meidät kaivamaan kaapeleille ojat maahan. Reippaasti mieheni ottikin lapion ja teki tarvittavat kaivannot, että ne varmasti olisivat valmiina minä päivänä tahansa saapuvalle sähkömiehelle.

Kuuden viikon ajan totesimme aina silloin tällöin toisillemme, että ei ole sähkömiestä näkynyt. Kun maa alkoi jäätyä ja lumentulokin alkoi näyttää todennäköiseltä, muistutin urakasta sähkömiestä. Hän löysi kalenteristaan päivän parin viikon päähän, jolloin  lupasimme olla paikalla.

Mies poti sinä päivänä flunssaa, joten jouduin itse lähtemään hanslankariksi pihamaalle. Ensimmäinen tehtäväni oli lapion noutaminen, se  kävi sujuvasti.  Sähkömiehen pystyttäessä tolppaa touhusin omia töitäni, palatessani totesin sähkötolpan nousseen aivan väärään paikkaan. Kun huomautin asiasta, kävi ilmi, että jos haluan tolpan toisaalle, saan kaivaa ojan ja kuopan itse.

Routa oli onneksi ehtinyt vasta maan päällimmäiseen kerrokseen. Lapiotekniikkani on kuitenkin valitettavan puutteellinen, savinen hiekkamaa kovaa ja ranteetkaan eivät ole ihan parhaassa kunnossa. Murentelin pistolapiolla maata, ja sain kuin sainkin kaivettua matalan ojan ja ämpärin kokoisen kuopan maahan.

Sähkömies jäi asentelemaan tolppaa, pakenin sisätiloihin ja enää vain ikkunasta seurasin pihamaan tapahtumia. Miehelle jupisin, että tuossa kaverissa on työnjohtaja-ainesta, kun sai minut lapion varteen. Vähän ajan kuluttua sähkömies koputti oveen ja ilmoitti, että työ on valmis. Sitten kuulin odottamattoman lauseen: "Sori kun mä laitoin sut lapioimaan".

Sukupuolineutraali pyry

Tukholma on päässyt otsikoihin epäonnistuneen aurauksen vuoksi. Maahan laskeutui ennennäkemätön pyry, ja tuplasti normaalimäärä naisia joutui akuuttihoitoon kaatumisten aiheuttamien vammojen vuoksi. Lehdet saivat kivasti klikkauksia uutisoimalla, että sukupuolineutraali auraus epäonnistui.

Tukholman leveysasteilla ei ole erityisen hyvin varauduttu talviolosuhteisiin. Useimmiten eilen satanut lumi sulaa viimeistään seuraavalla viikolla pois ja lähes koko talven maa on musta. Joitain poikkeusoloja lukuunottamatta kokonaisvaikutelmani Tukholman talvesta on musta maa ja pimeys.

Parhaimpina talvina Tukholmassa on päässyt laskettelemaan ja hiihtämään, mutta ei läheskään joka vuosi. Sen sijaan jalkakäytävien liukkaus ja lumisuus, jäiset hiekoittamattomat rappuset ja jääpuikkojen putoamisvaaran takia puomitetut talojen seinustat ovat yleensä lyhytaikainen mutta väistämätön jokatalvinen ilmiö.

Lumenluontiala ei ole kaikein helpoin business Tukholmassa. Joskus voi joutua odottamaan lähes koko talven, ennen kuin pääsee keikalle. Tällaista syksyä, että jo marraskuun alkuviikoilla joutuu lumilapion varten, ei ole ollut miesmuistiin. Kannattaako näin harvinaisia  tilanteita varten edes varautua? Tukholmassa on kuitenkin periaatteena feministinen lumenluonti, joka tarkoittaa  karrikoiden sitä, että  naisten yleisesti käyttämät kulkureitit pidetään puhtaana myös eikä keskitytä vain miesautoilijoihin.

Aktiivinen eläkeläinen on tämän ajan ihanneyksilö. Iän tuomaa heikkenemistä ja haurastumista on sitäkin alettu pitää omana syynä.  Pitää ulkoilla ja pitää huolta kunnostaan, jottei joutuisi muiden hoidettavaksi. Luitten haurastuminen, tasapainoaistin ja lihasvoimien heikentyminen pitäisi osata itse estää. Kun on riittävästi treenannut, jäisellä kadulla kaatumisen täytyy olla huoltomiehen vika.

Kuulun siihen ihmislajiin, joka ei usko selviävänsä vähillä vammoilla tai paranevansa nopeasti, jos luut alkavat katkeilla. Pysyn jo nyt suosiolla sisätiloissa, jos ulkona on minulle liian liukasta. Siitä huolimatta uskon seuraavani sukuni naisten esimerkkiä ja päätyväni ennemmin tai myöhemmin kipsattavaksi. Kauppakeskuskävely ja vaatteiden sovittelu ovat juuri riittävän vaativia urheilulajeja jäisillä keleillä. Kunhan vain pysyisi pystyssä matkan pysäkille ja pysäkiltä pois.

Tavallisina talvina Tukholmassa on voinut tehdä pitkiä kävelylenkkejä lämpimässä säässä. Viime jouluna oli Tukholmassa yhtä lämmintä kuin saman vuoden juhannuksena. Tuskin nämäkään lumet pysyvät. Lumenluonnin ideologisen arvopohjan uudelleen miettiminen on jo käynnissä, miten olisi satanistinen lumenluonti?

Alitajunta on puhunut

Mitä tarvitaan, että ihmiset palaavat realiteetteihin? Traumojen parempaa hoitoa? Tositeeveen kieltoa? Pakollisia tilastoanalyysin kursseja? Kriittisen ajattelun kykyä äänioikeuden ehtona?

Demokraattisen prosessin tuloksena valtaan voi päästä diktaattori. Kummallisinta nykyisessä vaalijärjestelmässä on, että kun vastakkain on kaksi ehdokasta, ero ehdokkaiden välillä jää usein muutaman prosentin sisälle. Kun vastakkain on kaksi tasavahvaa ehdokasta, tulos on luonnollinen. Vaa'ankielen varassa heilahteleva tulos tuntuu käsittämättömältä, kun vastakkain on mahdoton ja mahdollinen.

Vaalikommenteista välkyin taisi olla Donald Trumpin luonnehtiminen fantasiamaailmaan kuuluvaksi tositeeveetyypiksi. Jos television aukaisisi, sieltä tulisi samanaikaisesti monella kanavalla tositeeveetä. Nimestään huolimatta tositeevee on käsikirjoitettua fantasiaa. Se tarjoaa ihmisille kritisoitavaa, vetoaa tunteisiin ja saa ihmiset kuvittelemaan itsensä kriittisen ajattelun mestareiksi.

Amerikan ystäväni jakautuivat koulutustasonsa mukaisesti Clintonin ja Trumpin kannattajiin. Vähiten koulutetut, kauimpana maaseudulla asuvat velloivat Trump-kuplassaan ja sanojensa mukaan voivat nyt hengittää nyt, kun muu maailma pidättää hengitystään. 

Turvallisuus tekee ihmisistä liberaaleja. Kovia kokeneet ihmiset kannattavat kovia arvoja. Tarve jakaa asioita hyviksi ja pahoiksi, sulkeutua eikä avautua, paeta eikä tulla vastaan on jossain aivoissa. Eristäytyneissä oloissa, aseet käden ulottuvilla, kädet näppäimistöllä selaamassa kamalia uutisia, ei ihme, että pelko tekee pesää takaraivoon.  Sitä voi yrittää tyynnyttää vaikka fantasiaolentoa äänestämällä. Pelosta ja epävarmuudesta syntyy tarve nostaa itseään astumalla muiden päälle.

Samalla kun YK rekrytoi sarjakuvasankarin ja USA tositeeveeolennon käsitys normaalista katoaa. Vallan ja politiikan kuvasto vastaa nyt näyttöjemme näkymiä. Palautetaanko todelliset ihmiset valtaan vai valitaanko Lisa Simpson korjaamaan tuhot? Ei tämäkään niin turvalliselta tunnu, kun ei tiedä kuka tätä sarjaa käsikirjoittaa.

Asioiden kaksi puolta

Edellisen kerran kirjoitin USAn vaaleista tähän blogiin vuonna 2008. Olisin jo silloin äänestänyt Hillarya, mutta jätin tyhmyyksissäni käyttämättä ainutkertaisen tilaisuuteni saada edes esivaaleissa ääneni kuuluville tässä maailman tärkeimmässä vaalissa.

Eräs skitsofrenisimmistä vaalikeskusteluista, joita olen katsonut, esitettiin viime viikolla Suomen televisiossa. Sen nähtyäni uskon, että kaikki on mahdollista. Kollektiivisesti harhainen maailmamme splittaa, eli jakaa monimutkaiset asiat kahtia, on vain oikea ja väärä, pelastus ja tuho.

Splittaamisen ja polarisoinnin lisäksi keskustelua leimaa tosiasioiden vääristely. Mielipiteitä perustellaan todellisuudella, jota on ensin muokattu tukemaan omaa kantaa.

Media on osoittautunut onnettoman huonoksi perkaamaan faktoja. On löydetty helppo tapa luoda jännitettä, haetaan kaikki eri todellisuuskäsitykset saman pöydän äärelle, ja aletaan kilpalaulanta siitä, kuka on oikeassa. Jokainen on oikeassa, koska jokainen perustaa mielipiteensä eri faktoihin. Reaaliaikainen faktantarkastus ei toimi, keskustelussa otetaan kantaa vain mielipiteeseen, ei niihin faktoihin tai valheisiin, joihin mielipide perustuu.

Faktojen vääristelyä tapahtuu paljon Suomi-Ruotsi-akselilla, ja toisaalla Venäjällä kerrotaan omia versioita Suomen ja läntisen maailman asioista. Jos asioita ei muunneltaisi ja väritettäisi, monelle omalla agendalla olevalle asialle ei löytyisi perusteluja.

Hankalinta on asioiden monimutkaisuus. Haluaisin kuulla keskusteluja, joissa ihmiset olisivat samaa mieltä ongelmasta ja sen syystä ja hakisivat yhdessä ratkaisuja toisiaan tukien. On vaarallista peräänkuuluttaa yhtä totuutta, mutta vähintään yhtä vaarallista on väittää, että asioissa on aina useampi kuin yksi totuus.

Ikävin jälkimaku keskustelussa jäikin siitä, ettei kukaan kyseenalaistanut esitettyjä faktoja. Kaikkein loogisimmat perustelut syntyvät, kun ensin on muuttanut todellisuuden aukottomaksi oman ajattelun puoltajaksi. Kun kaikki ovat keskittyneitä esittelemään omaa mielipidettään, keskustelukumppanin harhat jäävät ilmaan. Tarpeeksi monta kertaa toistettuina niistä tulee varjotodellisuus, josta ei päästä ulos, kun koko maailmankäsitys perustuu niiden varaan.