Diskuteeraanpa minäkin

Tukholman tyttö on jo kuvannut blogissaan viime viikolla Dagens Nyheterin palstat valloittanutta keskustelua loukatuksi tulemisesta. Kemppinen on taas puolestaan tuonut esille kysymyksen juridiikkapuolen, kenellä on todistustaakka, kun joku väittää tulleensa loukatuksi. Keskustelun lähteenä on paikallinen opettajankoulutuslaitos, joka on maksanut oppilaalle vahingonkorvausta, koska se ei ollut ryhtynyt toimenpiteisiin oppilaan kanneltua joutuneensa loukatuksi. Tulevat opettajat ovat tehneet syrjintää valvoville viranomaisille muitakin kanteluja, vaikka ne eivät ole johtaneet langettaviin päätöksiin

Ensimmäinen ihmetyksen aiheeni asiasta lukiessani oli, mitä sana kränkt tarkoittaa. Täällä Ruotsissa sitä käytetään laajasti, sanakirjan mukaan se on loukata, häpäistä. Juttusarjassa pidetään loukatuksi tulemisen kokemista kyvyttömyytenä ilmaista vihaa ja ottaa vastuuta omista tunteista.

Toinen kummastelun aihe minulle oli, miksei keskustelu oikein sytytä minua, vaikka Ruotsin koululaitosta ja koko yhteiskuntaa on muuten mukava ulkomaalaisena arvostella. Vaikka opettajankoulutuslaitoksessa joku olisi paniikkiratkaisuna päättänyt maksaa ylisuuren vahingonkorvauksen oppilaalle, joka selvästikin oli valmis kääntämään jokaisen kiven ns. oikeutta saadakseen, tarvitseeko asia noin suuren palstatilan? Onko ongelmana oppilaat, joilta ei alle 25-vuotiaina voitane odottaa mitään suurta kypsyyttä omien tunteittensa, myös loukatuksi tulemisen tunteitten, käsittelyssä, vai laitos, joka ei osaa ottaa vastaan ja käsitellä kritiikkiä?

Juttusarjojen teossa toimittaja Zariemba on ennenkin piirtänyt pitkää ja suoraa viivaa asioiden välillä taitavasti, tekstiä syntyy ja keskustelu kuohuu, mutta pääasia hukkuu. Tällainen aaltojen nostattaminen on niin helppoa Ruotsissa. Otetaan joku aihe, esitetään se ruotsalaisen yhteiskunnan ja kansanluonteen heikkoutena, psykologisoidaan vähäsen, ja pian lehdet, televisio ja nyt myös blogistan uppoaa aiheeseen viikkokausiksi. Kun puhdistava keskustelu on käyty, kukaan ei edelleenkään tiedä, mikä se alkuperäinen ongelma oli. Näin välttämättömien uudistusten ja päätösten teko saadaan siirrettyä hamaan tulevaisuuteen. Niin kuin nyt pitäisi satsata huomattavasti aiempaa enemmän opettajankoulutukseen. Väestö kasvaa, mutta pätevät opettajat vähenevät.

Opettajankoulutuslaitoksen johdossa oleminen täällä Ruotsissa on tällä hetkellä koiranvirka. Lunta tulee tupaan joka nurkasta. Milloin opettajaksi valmistuneet ovat päässeet koulutuksen läpi ilman kurssien hyväksyttävää suorittamista, milloin muuten vaan laitoksesta valmistuneet ovat epäpäteviä, milloin syrjitään oppilaita, muttei tunnusteta, milloin myönnetään syrjintä, vaikkei syrjitty. Kukaan ei tue opettajankouluttajia, koska poliitikoilla on täällä tapana kerätä irtopisteitä moittimalla koululaitosta. Eikö Suomi voisi lähettää kehitysapuna opettajankouluttajia Ruotsiin, onhan Ruotsikin aina auttanut hädän hetkellä?

Puhtaasti ajateltua blogeista

Harvoin kunnon ylläpitäminen ja kulttuurin harrastaminen onnistuvat samanaikaisesti. Eilen rehkiessäni kuntosalilla katsoin samalla televisiosta ruotsin arvostetuimman runoilijan Kristina Lugnin haastattelua. Hän on tullut tunnetuksi runojensa ja teatterin tekemisen lisäksi siitä, että vuonna 2006 hänet valittiin Ruotsin akatemian jäseneksi. Tiedättehän sen konklaavin, jonka sihteeri Horace Engdahl, Ruotsin armeijan tulkkikoulussa venäjää opiskellut kirjallisuuden professori, tulee painavien kaksoisovien raosta lukemaan paperista kuka on saanut kirjallisuuden Nobelin palkinnon.

Ruotsin akatemian suuri tehtävä on pitää yllä ruotsin kielen puhtautta. Siksi se julkaisee omaa sanakirjaa. Jos tulee epäselvyys, voiko ruotsiksi sanoa vaikka 'trettioåren' tarkoitettaessa ikävuosia 30-39, kaivetaan Ruotsin akatemian sanakirja esille. Tänä aamuna DN vastasi lukijapalautteeseen, että tjugoåren on ollut Ruotsin akatemian sanaluettelossa jo vuodesta 1950. Täysin vastaansanomaton argumentti ilmauksen oikeellisuuden puolesta sitä anglismiksi epäilleelle lukijalle.

Kristina Lugn sopii loistavasti kielen puhtauden ylläpitäjäksi, hänen runonsa ovat selkeitä ja niistä paistaa ajatuksen kirkkaus. Myös hänen puhettaan on mukava kuunnella, hiljalleen pudoteltuja selkeitä lauseita ja ajatuksia. Ulkonäöltään Kristina on myös ihastuttavan puhtoinen, runsaat punertavat pitkät lettikiharaiset hiukset kehystävät ystävällisen näköisiä kasvoja. Haluaisin itse näyttää hieman vanhempana Kristina Lugnilta.

Eilisessä haastattelussa Kristina Lugn puhui blogeista. Hänestä on vaarallista miten paljon ihmiset paljastavat itsestään blogeissa. Hänestä itsestään harva tietää mitään olennaista, vaikka hän on ehtinyt julkaista lukuisia runokokoelmia ja hänen monia näytelmiään on esitetty teattereissa. Ihmiset eivät tiedä esimerkiksi sitä, onko hänellä sisaruksia. Hänen mielestään blogikirjoittelu on myös erittäin epämielenkiintoista, ointressant. Kuka nyt haluaa lukea toisten päiväkirjoja?

Bloggaajana en hyväksy noin yksisilmäistä näkemystä blogeista. Mistä lähtien blogit ovat olleet totta? Kirjoittaessa on aika vaikea pitää kiinni ehdottomasta totuudesta, jos haluaa saada aikaan luettavaa. Blogikirjoittamisen helppous on juuri siinä, ettei olla kuvaamassa mitään absoluuttista asiaintilaa, pääasia ei ole totuus vaan tekstin tuottaminen. Ihmisten näkemykset itsestään ja elämästään ovat harvoin tosia, useimmat bloggaajat tietävät sen.

Punainen kuu

Ensi yönä kuu punertuu. Auringonlaskuja on tullut kuvattua, mutta kuuta en ole saanut kameralla ikuistettua. Mitä jos heräisin itselleni erittäin epätavalliseen aikaan, virittäisin kameran jalustaan parvekkeelle, ja yrittäisin. Huomenna nähdään miten kävi. Epäonnistumisen mahdollisuuksia on monia. Ylinukkuminen, pilvinen taivas ja se kaikkein todennäköisin, en osaa käyttää kameraa pimeässä.

Ensi elokuun ensimmäisenä päivänä aurinko pimentyy. Sitä voisi lähteä katsomaan Novosibirskiin, mitä olen jopa hetken harkinnut, kun ystäväpiirissä ajatus junamatkasta sinne virisi. Onneksi hyvässä muistissa on vielä auringonpimennys kesällä 1990, täydellinen hiljaisuus kesäyössä ja esikoisen potkuhousut kuivamassa pyykkinarulla.

Tässä vaiheessa talvea jo pelkkä aurinko tuntuu merkillisiltä valoilmiöltä. Se näkyi vielä puoli tuntia sitten, mutta katosi taas. On vaikea tietää, mitä vuodenaikaa nyt elämme. Etelä-Ruotsissa on odotettu tähän asti syksyä, mutta kun kevätkukat ovat loistossaan ja varhaisperunaa pääsee kohta kuokkimaan, meteorologeilta on loppunut kärsivällisyys, ja he ovat todenneet, että nyt on vuodenajaton vuodenaika. Uskoisin, että ensi viikolla he toteavat kevään olevan käsillä.

Vuosi on kulunut

Päivälleen vuosi sitten avasin blogin ja kirjoitin ensimmäisen postauksen. Blogger päätti vuosipäivän kunniaksi olla lataamatta kuvia blogiini, jokohan kiintiö on tullut täyteen? Kirjoittamiskiintiöni ei ole vielä alkuunkaan täynnä, juttua on odotettavissa jatkossakin. Nyt on aika kiittää.

Kiitos teille, jotka käytte lukemassa.

Kiitos erityisesti teille, jotka käydessänne kommentoitte blogia ja olette eri tavoin vetäneet minua mukaan blogiyhteisöön. Blogien kautta tutuiksi tulevat ihmiset ovat ihania virtuaalimaailman lahjoja, joista bloggauksen aloittaessaan ei arvannut koituvan näin paljon iloa.

Kiitos kaikista "luen sinun blogiasi" lausahduksista eri kohtaamisissa, niitä on aina kiva kuulla.

Vuosipäivän kunniaksi siteeraan kirjaa nimeltä "Tiedät olevasi kirjoittaja, kun...", joka odottaa luovutusta Arjalle, jota minun on kiittäminen bloggaamisen aloittamisesta. Useimmat kirjan lausumista eivät sovi minuun, en edelleenkään ajattele tapaamiani ihmisiä mahdollisina tulevan kirjan tyyppeinä enkä toivo, että lomalla sataisi. Mutta pari totuutta tunnistin omikseni.

"Kirjoittaisin vaikka varmasti tietäisin, että kukaan ei lue tekstiäni. "

"En tiedä, mitä asiasta ajattelen, ennen kuin olen nähnyt, mitä siitä kirjoitin."

Toisaalta, minussa olisi kirjoittaja-ainesta, työvaatteena kylpytakki ja tohvelit, työmatka kymmenen sekuntia, puoli minuuttia jos käy matkalla vessassa, kuulostaa hyvältä. Tämä kotona olo kehittää sitä puolta.

Iltapukumuotia

Vanhojen tanssien jälkitunnelmissa on mukava viipyä. Tarkkaan harjoiteltujen tanssiaskelten lisäksi tapahtuman muistikuvissa pyörivät puvut. Tyttöjen uskomattoman upeat iltapuvut, poikien puvut, frakit ja shaketit. Tyttöjen pukuja ja kampauksia katsellessa saatoin vain arvailla, mikä säpinä on ollut äideillä ja tyttärillä juhliin valmistautuessa. Tuttu isä jo valitteli, miten kallista on ollut maksaa kahden tyttären vanhojen päiviin kuuluvat hepeneet. Maksoi se pojan varustaminenkin, mutta nyt oli huomattavaa hyötyä Tukholmassa asumisesta. Keräsin Vasastanin vintage-liikkeistä frakin, liivin ja rusetin, housut ja paita löytyivät kotoa, ja ainoastaan kengät täytyi ostaa uutena, mikä sekin oli ihan riittävän tyyristä. Frakin prässääminen oli työlästä, mutta se ei haitannut, kun kerrankin pääsin hääräämään näissä vaatetusasioissa.

Milloinkohan suomalainen iltapukumuoti valloittaa maailman? Edellytyksiä on. Nuoret suunnittelevat ja toteuttavat pukuja jo alaikäisinä. Linnan kutsut nostavat vuosittain uusia suunnittelijoita ja tekijöitä esille. Taas menee naapureiden vertailuksi, mutta vaikka ruotsalaiset vaateketjut valloittavat maailmaa, eivät edes Nobel-juhlat ole nostaneet täkälaista iltapukumuotia otsikoihin. Kuningasperhe turvautuu usein ranskalaisiin muotitaloihin, eivätkä vieraiden puvut pääse Nobel-illallispöydässä esille, pääasia niissä juhlissa on ruoka. Muotitoimittajan sijasta illallisia kommentoi tapakonsultti, joka selittää missä järjestyksessä ruoka annostellaan lautaselta suuhun. Suomessa itsenäisyyspäivänillan parhaat puvut ovat vuosi vuodelta onnistuneempia ja kestävät kyllä kansainvälisen vertailun. Ei mikään ihme, kun jo savolaisen pikkupaikkakunnan vanhojen tanssien puvuista mikä tahansa olisi kelvannut suuren luokan juhliin.

Nuoret ja arvokkaat

Viime viikonlopun kirjana oli Marja-Liisa Svantzin, entisen Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutin johtajan muistelmateos Aikani Afrikassa. Siinä tuo osallistavan toimintatutkimuksen uranuurtaja muistelee vuosiaan Tansaniassa ja kertoo kokemuksistaan tutkijana afrikkalaisissa kylissä. Kirjassa vilisee henkiparannusta, noituutta, siirtymäriiittejä ja tanssia, siis ns. primitiivistä kulttuuria ja sen tutkimusta. Vaikka kirjoitustyyli on perusteellinen ja muistelija liikkuu ajassa poukkoilevasti, kirjasta välittyy kokemus ja näkemys, jonka soisi olevan laajemmassakin tiedossa tässä erilaisten kehitykseen pyrkivien projektien maailmassa.

Sain myös itse olla perjantai-iltana todistamassa siirtymäriittiä, vanhemmalla pojallani oli vanhojen tanssit. Kaikki asianomaiset kylän asukkaat imeväisikäisistä isovanhempiin olivat kokoontuneet istumaan pitkin koulun juhlasalin seinänvieruksia. Tyttöjen pukuihin, kampauksiin ja kasvomaalauksiin oli käytetty runsaasti rahaa ja aikaa, myös nuoret pojat olivat pukeutuneet tradition mukaisiin asuihin. Tanssimalla tarkoin harjoitellut ohjelmanumerot, joihin kuului myös yleisön kanssa tanssittavat tanssit, nuoret osoittivat siirtyneensä aikuisuuteen ja koulunsa vanhimmiksi oppilaiksi. Vanhemmille juhla merkitsi huojentunutta tunnetta, että lapsi on ystäviensä hyvässä seurassa lähtemässä omaa polkuaan kulkemaan, ja ottaa nyt ensimmäisiä aikuisen askeleitaan tutun yhteisön keskellä.

Marja-Liisa Svantz kysyy kirjassaan ja määrittelee itse, mitä on kehitys. Hän vaatii, että myös teknisissä kehityshankkeissa tulisi ottaa huomioon paikallinen kulttuuri, tavat ja uskomukset. Kirjaa lukiessa jää miettimään, miten yksisuuntaista kansatieteen tutkimus kehittyneiden ja kehittyvien maiden välillä on. Eikö voitaisi vaihteeksi lähettää Tansaniasta tutkijoita Suomeen ihmettelemään riittejämme? Olisi mielenkiintoista kuulla heidän tutkimustuloksensa. Ehkä siten oppisimme paremmin selittämään muille, mitä omaan kulttuuriimme kuuluu. Kulttuurien välinen kanssakäyminen johtaa väistämättä väärinkäsityksiin, niin kuin jo pitkään Suomessa asunut tamiliystäväni aikoinaan harmitteli, etteivät suomalaiset ollenkaan vietä joulua. Sri Lankassa se on suuri juhla katolisille. Niinpä, mitä on juhliminen heille ja mitä se on meille? Kuka jaksaa käydä kulttuurien välistä dialogia, että ymmärtäisimme toisiamme?

Hyvää ystävänpäivää!

Ystävyys on kuin perhosen lento,
niin hauras, niin kaunis ja ihmeen hento.
Vaan hoivaapa sitä ja huolta kanna
sen suurempaa lahjaa ei elämä anna!
-positiivarit-

Itsetuntemusta

Blogin aloittaessaan ei arvannut, mihin se avaa oven. Kummallinen yhteisö, jossa kukaan ei tunne ketään, mutta kaikki tuntevat toisensa, vie mukanaan outouksiinsa, kuten meemeihin. Viimeksi Katriina pyysi paljastamaan viisi helmiominaisuuttani. Minun siis pitäisi kirjoittaa itsestäni.

Onneksi blogit tarjosivat myös vastauksen. Katilin blogista eksyin selailemaan erilaisia testejä. Ensin kävin tutkimassa, mikä minun pitäisi olla ammatiltani. Olisi pitänyt arvata, että sielultani olen mekaanikko:

You are logical, calm, and detail oriented. You're rational when things are chaotic, and for you, reason always prevails. And while you are guided by logic, you aren't a slave to it. You're flexible when it counts. You are always open to being wrong. You do best when you, work with your hands, can use tools, machines, or equipment You would also be a good architect or carpenter. Näin siis kertoi testi:

What Should You Be When You Grow Up?

Mistä ihmeestä ne tietävät? Kaaoksensietokyky oli juuri ensimmäinen asia, jonka suunnittelin kirjaavani helmiominaisuutenani. Se on myös testattu moneen kertaan käytännön tilanteissa, entinen työni oli jatkuvaa sotkujen selvittelyä. Joustavuutta löytyy myös. Jos ei pääse eteenpäin, niin mennään taaksepäin, asioihin löytyy aina joku uusi näkökulma. Useimmiten löytyy myös humoristinen näkökulma.

Seuraavaksi tulin testanneeksi, miten huomionkipeä olen. Sain selityksen, miksi ei oikein tunnu omalta kirjoittaa omista ominaisuuksistaan.

You're perfectly happy with who you are, and you don't need attention to feel good about yourself. You prefer to let your actions and accomplishments speak for themselves. Working hard to get people to like you is your idea of a nightmare. You've got a lot going on, and anyone with half a brain will notice that on their own! You come across as: Confident and serious People may wrongly think you're: Stuck up and shy. Lisää testejä löytyy täältä .

Edit: Unohtui meemiperinteen mukainen edelleenlähettäminen. Tämä heitetään nyt eteenpäin Krisulle ja Mrs. Morbidille, kertokaa siis mitkä ovat helmiominaisuuksianne.

Historiaa

Valokuvatorstaissa kysytään, miten sinä kuvaat historiaa, ja muistutetaan, että myös yksilöllä on historia. Viime kesän kuvista löytyivät nämä palaset vuonna 1917 rakennetusta Saimaata seilanneesta höyrylaivasta, joka nyt vei turisteja ihailemaan Helsinkiä mereltä. Koska höyrylaivat ovat suvun ja kotiseudun historiaa, myös tekniikan historiaa, piti ihan laskeutua konehuoneeseen tutkimaan tarkemmin. Historia tarkoittaa paitsi yhteisön menneisyyden vaiheita, myös menneiden tapahtumien kuvausta tai tutkimusta, historiatiedettä ja sen tuloksia (Wikipedia).

Paastoon putoaminen

Tämä nyt tuli vähän äkkiä, nimittäin paastonaika. Laskiaisrokkaa on vielä puoli kattilallista jäljellä, pullia ei paistettu, vaikka kermaa niitä varten ostin, ja bliniainekset ovat kaapissa. Mutta nyt ollaan jo paaston puolella, eilen oli tuhkakeskiviikko. Onneksi en ole ortodoksi, voin vähän joustaa, blinejä pitää syödä ainakin kerran vuodessa.

Joskus yli kymmenen vuotta sitten otin eräänä vuonna paaston vakavasti. Soin kevyesti vain kalaa ja kasviksia. Ryhdyin kävelemään töistä kotiin niinä päivinä, kun ei tarvinnut hakea lapsia päiväkodista. Olisi pitänyt hankkia paremmat kengät, sain rasitusvamman kantapäähän, mutta muuten yllättävän helposti kahdeksan kilometriä taittui, muistini mukaan silloin oli paljon aurinkoisia iltapäiviä. Yhtä tiukasti en ole sen jälkeen paastoaikaan suhtautunut, mutta koska pääsiäisen herkut maistuivat niin ihanilta oikean paaston jälkeen, olen yrittänyt yksinkertaistaa ruokailuja laskiaisen jälkeen joka vuosi.

Blineihin tarvittavien tattarijauhojen hankkiminen osoittautui tänä vuonna vaikeaksi, olin unohtanut mitä on tattari ruotsiksi. Vaikka kaupassa käyminen ruotsissa on suomalaiselle äärettömän yksinkertaista, kun lähes kaikissa tuotteissa on suomenkieliset tuoteselosteet, jauhohyllyn ääressä joutuu joskus ymmälleen. Vete, råg, korn ja havre - vehnä, ruis, ohra ja kaura on helppo muistaa, kun ei vain sekoita ohraa maissiin, mutta sitten on dinkel ja bovete - speltti ja tattari, joiden nimien muistamiseen on vaikea keksiä jotain sääntöä avuksi. Jos ei muista tuotteen nimeä, ei auta muu kuin mennä kotiin miettimään, koska kaupasta on turha kysyä tavaraa, jonka nimeä ei tiedä.

Varmaan lähes jokainen ruotsiin muuttanut suomalainen yhden kerran tilaa kahvilassa laskiaispullan eli semlan, kun yrittää saada frallaa, eli sämpylää. Sen yhden kerran jälkeen asian muistaa, sen verran hämmästynyttä ihmettelyä saa osakseen. Vielä kurjempaa, jos käy niinkuin ystävälleni, joka pyysi lapsen kaverin syömään semlaa, voi lapsiraukkaa miten pettynyt hän oli sämpylän eteensä saatuaan. Muuta hankalampaa leipomiseen liittyvää sanastoa on kesella, eli rahka, ja ruokasooda, josta ruotsissa käytetään nimeä bikarbonat. Eikä korvapuusti ole örfil vaan kanelbulle, kuten löytämässäni kirlahin blogissa suomenruotsin ja riikinruotsin eroja valotetaan.

Ruotsinkieltä oikein lausuttuna

Tukholman kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä meni lauantai-iltana Rock'n Roll. Nimi kuulosti hyvältä, joten en vaivautunut tarkemmin selvittämään näytelmän luonnetta, etenkin kun perheen miesväkikin ilmoittautui enempiä taivuttelematta mukaan. Onneksi ei etukäteen selvitetty, että nimestä huolimatta kyseessä on puhdas puhenäytelmä, yhden väliajan kanssa melkein kolme tuntia kestävä, teemana elämänvalheet, olivat ne sitten kommunismi tai rock'n roll.

Näytelmän tapahtumat sijoittuivat välille Praha-Cambridge, tapahtuma-aika vuodesta 1968 vuoteen 1990, Prahan keväästä samettivallankumoukseen ja Havelin vaalivoittoon. Herkullinen tarina, ehkä hieman turha pitkä ja monisäikeinen juoni, mutta näytelmän loppuratkaisussa langat kootaan hienosti yhteen.

Ruotsalainen teatteri elää vieläkin vahvasti puhenäytelmän perinteessä. Joku kerran selitti eroa suomalaisen ja ruotsalaisen teatterin välillä, että kun Ruotsissa hovi on vienyt perinnettä eteenpäin, Suomessa teatteri-ilmaisu on muotoutunut kansan parissa. Ehkä asiaan on osuutta teatterin suurilla vaikuttajilla, onhan Jouko Turkka opettanut ja ohjannut ainakin sukupolven suomalaisia näyttelijöitä. Joka tapauksessa lauantai-iltanakin puhetta oli paljon, aika monimutkaista asiaa, mutta onneksi tällä kertaa niin selvästi artikuloituna, että jopa vitsit naurattivat. Toisin kävi aikoinaan Kolmen pennin oopperaa katsoessa, en tiedä minkä kaupungin slangia näyttelijät puhuivat, mutta ruotsalaiset vierustoveritkin myönsivät, ettei tästä kaikkea ymmärrä. Ehkä meitä lohduttaakseen.

Väläyksen ruotsalaisesta kulttuurista sai myös sunnuntai-aamun lehteä lukiessaan. Edellisen viikon lehdessä joku oli ylistänyt suomenruotsin näppäriä sanontoja, mikseivät ruotsalaiset sano asioita helpommin käyttämällä suomenkielestä suomenruotsiin pesiytyneitä käännöksiä? Nyt oli toimitukseen tullut vastine. Valtalehden näkemys suomenruotsista ei vastannut jonkun kokemusta, joten kirjeessään toimitukselle hän kyseenalaisti, että suomenruotsi olisi ruotsinkieltä, eiväthän suomalaiset osaa sanoa språk, vaan sanovat pråk.

Olin kertakaikkiaan vaikutettu. Mikä tietämättömyys ja itseluottamus, ei jälkeäkään auktoriteettiuskosta. Jos Dagens Nyheterin näkymys asiasta ei vastaa omaa kokemustani, niin kirjoitanpa vastineen, vaikken asiasta mitään tiedäkään. Pisteitä pitää antaa myös DN:n itseluottamukselle, kun asian vääntää rautalangasta, niin pian se menee perille. Että varmasti kyseessä ei ollut äidinkielenään vaan vieraana kielenä ruotsia puhuva henkilö. Eiväthän kaikki ruotsalaisetkaan osaa täysin ääntää englantia.

Ruisleipää taas

Olen yrittänyt käännyttää ystäviä ja tuttavia ruisleivän leipojiksi, juuri sellaisella rasittavalla tavalla miten kaikki äskettäin herätyksen saaneet toimivat. Miten elämäni on ollut aivan erilaista, kun ryhdyin itse tekemään leipää, ulkomailla asuminenkin on alkanut sujua, kun aloittaa aamunsa kotoisella leivällä. Ystävät taas esittävät erilaisia tekosyitä, minkä vuoksi heille ei sovi minun ratkaisuni. Kenellä ei ole aikaa, taitoa, kärsivällisyyttä, kuka taas ei usko sähköuunin mahdollisuuksiin, kenellä taas ei ole reseptiä. Yritän nyt raivata viimeisetkin esteet leipomiselta, näillä ohjeilla onnistut. Tosin monet tekevät leipää huomattavasti monimutkaisemmin, sekoittelevat, kohottelevat ja vaivaavat moneen kertaan ja pitkän kaavan mukaan, mutta näinkin yksinkertaisilla tekovaiheilla voi onnistua. Erityiset terveiset Krisulle, joka kaipasi leipäohjetta.

Ensin hankitaan jostain valmista leipäjuurta, mieluiten vuosikymmeniä vanhaa. Jossain on ohjeita leipäjuuren tekoon, mutta paras leipä syntyy vanhan juuren avulla, koska juuri kehittyy joka leipomiskerralla. Jos aiot leipoa lauantaina, niin juuri laitetaan tekeytymään perjantai-iltana siinä viiden maissa. Pakastimessa ollut juuri pitää taas ottaa jo edellisenä päivänä lämpiämään, että se on täydessä käynnissä kun taikinan laitto alkaa.

Taikinanteko aloitetaan sekoittamalla kädenlämpöiseen veteen taikinajuuri ja jauhoja niin paljon, että saadaan aikaiseksi paksu velli. Minä laitan myös 1/3 hiivapaketista (50 g) noin kahteen litraan vettä vauhdittamaan juuren käyntiin lähtöä. Taikinavelli jätetään lämpimään paikkaan käymään yön yli.

Aamulla sitten joskus kymmenen aikoihin juureen lisätään lämpimään veteen liotettu loppu hiiva, ruokalusikallinen suolaa per nestelitra ja jauhoja niin, että taikina voidaan alustaa leivottavaksi. Taikina ei saa jäädä löysäksi, sopiva paksuus on sellainen, että nyrkin saa painettua taikinan läpi, muttei ihan vaivatta. Taikinaa ei tarvitse alustaa pitkään. Sen jälkeen kun kaikki jauhot on saatu tasaisesti sekoitettua sisään taikinaan riittää viiden minuutin vaivaaminen. Kun taikina on valmis, se peitetään liinalla ja jätetään kohoamaan vedottomaan paikkaan, vaikka hieman lämpimään sähköuuniin. Perinteisesti taikinan pintaan vedetään veitsillä risti.

Tunnin parin kuluttua taikina on kohonnut melkein kaksinkertaiseksi ja pinnassa oleva risti on levinnyt. Silloin leivät pyöritellään leiviksi, kaikkein helpoin paistettava on reikäleipä. Ensin leivotaan pyöreä leipä, se kaulitaan puolentoistasentin paksuiseksi ja lasilla otetaan keskusta pois. Ruisleipätaikina tarttuu helposti alustaan, jauhoja on käytettävä kitsastelematta, eikä tarttumisen pidä antaa häiritä. Kohonnut leipä pistellään haarukalla ja paistetaan 250 asteessa 25 minuuttia.

Jos reikäleipä paistuu helpoiten, näppärin leivottava taas on vuokaleipä, taikinapötkö laitetaan vuoka, vuoka laitetaan kymmeneksi minuutiksi kohoamaan 40 asteiseen uuniin, otetaan pois ja annetaan jatkaa kohoamista liinan alla. Kun uuni on lämmennyt 250 asteiseksi, kohonnut leipä pistellään ja vuoka laitetaan uuniin paistumaan 50 minuutiksi. Valmis leipä jätetään leivinliinan alle jäähtymään, parhaimmillaan se on seuraavana päivänä.

Mikä sitten voi mennä pieleen? Monikin asia. Tärkeintä on hyvät jauhot. Täällä Ruotsissa myydään Saltån biolodynaamisesti viljeltyjä ruisjauhoja, joita suosittelen. Oikea lämpötila vedessä, jauhoissa, hiivassa ja juuressa on myös välttämätön onnistumisen edellytys. Juuri ajoissa sulamaan, hiiva liuotetaan aina lämpimään veteen. Leivonta- ja kohotuspaikan vedottomuus on tärkeä varmistaa, ja jos tuntuu viileältä keittiössä, taikina-astian voi laittaa lämpimään veteen tai hieman lämmitettyyn sähköuuniin, miksei mikroonkin.

Joissain ohjeissa annetaan pitkiä kohotusaikoja. Ehkä toimii joidenkin taikinajuurten avulla, mutta tämän ohjeen leipä ei kestä pitkää viivyttelyä leipomisen ja paistamisen välillä. Kohoaminen lakkaa, oikeasti leivän pitäisi kohota vielä uunissa. Ruisleivän leipomiseen liittyy aina pieni jännitys, onnistuukohan se. Joka kerta taikina on hieman erilaista, samoin paistotulos vaihtelee. Mutta kertaakaan eivät leivät ole jääneet syömättä.

Ps. Tarkoituksella en laittanut jauho- enkä muita ainemääriä, kun en niitä itsekään mittaa, vaan luotan tuntumaan. Etenkin luomujauhot ovat aika yksilöllisiä, ja vain kokeilemalla oppii mikä on millekin jauhoille oikea taikinan koostumus. Ai niin, valmiista taikinasta otetaan taas sitten pala uutta juurta seuraavaan taikinaan.