Diskuteeraanpa minäkin

Tukholman tyttö on jo kuvannut blogissaan viime viikolla Dagens Nyheterin palstat valloittanutta keskustelua loukatuksi tulemisesta. Kemppinen on taas puolestaan tuonut esille kysymyksen juridiikkapuolen, kenellä on todistustaakka, kun joku väittää tulleensa loukatuksi. Keskustelun lähteenä on paikallinen opettajankoulutuslaitos, joka on maksanut oppilaalle vahingonkorvausta, koska se ei ollut ryhtynyt toimenpiteisiin oppilaan kanneltua joutuneensa loukatuksi. Tulevat opettajat ovat tehneet syrjintää valvoville viranomaisille muitakin kanteluja, vaikka ne eivät ole johtaneet langettaviin päätöksiin

Ensimmäinen ihmetyksen aiheeni asiasta lukiessani oli, mitä sana kränkt tarkoittaa. Täällä Ruotsissa sitä käytetään laajasti, sanakirjan mukaan se on loukata, häpäistä. Juttusarjassa pidetään loukatuksi tulemisen kokemista kyvyttömyytenä ilmaista vihaa ja ottaa vastuuta omista tunteista.

Toinen kummastelun aihe minulle oli, miksei keskustelu oikein sytytä minua, vaikka Ruotsin koululaitosta ja koko yhteiskuntaa on muuten mukava ulkomaalaisena arvostella. Vaikka opettajankoulutuslaitoksessa joku olisi paniikkiratkaisuna päättänyt maksaa ylisuuren vahingonkorvauksen oppilaalle, joka selvästikin oli valmis kääntämään jokaisen kiven ns. oikeutta saadakseen, tarvitseeko asia noin suuren palstatilan? Onko ongelmana oppilaat, joilta ei alle 25-vuotiaina voitane odottaa mitään suurta kypsyyttä omien tunteittensa, myös loukatuksi tulemisen tunteitten, käsittelyssä, vai laitos, joka ei osaa ottaa vastaan ja käsitellä kritiikkiä?

Juttusarjojen teossa toimittaja Zariemba on ennenkin piirtänyt pitkää ja suoraa viivaa asioiden välillä taitavasti, tekstiä syntyy ja keskustelu kuohuu, mutta pääasia hukkuu. Tällainen aaltojen nostattaminen on niin helppoa Ruotsissa. Otetaan joku aihe, esitetään se ruotsalaisen yhteiskunnan ja kansanluonteen heikkoutena, psykologisoidaan vähäsen, ja pian lehdet, televisio ja nyt myös blogistan uppoaa aiheeseen viikkokausiksi. Kun puhdistava keskustelu on käyty, kukaan ei edelleenkään tiedä, mikä se alkuperäinen ongelma oli. Näin välttämättömien uudistusten ja päätösten teko saadaan siirrettyä hamaan tulevaisuuteen. Niin kuin nyt pitäisi satsata huomattavasti aiempaa enemmän opettajankoulutukseen. Väestö kasvaa, mutta pätevät opettajat vähenevät.

Opettajankoulutuslaitoksen johdossa oleminen täällä Ruotsissa on tällä hetkellä koiranvirka. Lunta tulee tupaan joka nurkasta. Milloin opettajaksi valmistuneet ovat päässeet koulutuksen läpi ilman kurssien hyväksyttävää suorittamista, milloin muuten vaan laitoksesta valmistuneet ovat epäpäteviä, milloin syrjitään oppilaita, muttei tunnusteta, milloin myönnetään syrjintä, vaikkei syrjitty. Kukaan ei tue opettajankouluttajia, koska poliitikoilla on täällä tapana kerätä irtopisteitä moittimalla koululaitosta. Eikö Suomi voisi lähettää kehitysapuna opettajankouluttajia Ruotsiin, onhan Ruotsikin aina auttanut hädän hetkellä?