Kummallista puhetta

- Varför är ni i det här stora rummet som är två? Miksi olette kahdestaan tässä isossa huoneessa?

Ex-mallilta näyttävä Lena harppoo neuvotteluhuoneeseen polveen asti ulottuvilla saappaillaan, ruotsalaisittain blondatut pitkät hiukset valtoimenaan ja jää seisomaan pöydän viereen ja ilman esipuheita kajauttaa kysymyksensä. Pöydän ääressä istuvat kollegat nostavat katseensa papereista kohti korkeuksia.

- Mutta miksi hän on tuossa vielä isommassa huoneessa vaikka hän on vain yksi

Toinen pöydän ääressä istuvista kollegoista viittaa firman osakkaan huonetta kohti.

Piru näytti iskeneen mukavaan mieheen, ja Lena huomaa suunnitelmansa vallata neuvotteluhuone miehiltä epäonnistuvan. Hän kääntyy kannoillaan hiuksiaan heilauttaen, marssii ulos huoneesta, vilkaisee vielä suuremman neuvotteluhuoneen lasiovien läpi puhelimessa puhuvaa omaa pomoaan ja ohjaa alaisensa pienen pieneen neuvotteluhuoneeseen.

Jäin miettimään tilannetta, ja siinä käytettyä kieltä. Miksi-kysymyksellä tuskin pyrittiin huoneen valintaan vaikuttaneita tekijöiden selville saamiseen, pikemminkin sillä ilmaistiin, ettei uskottu hyväksyttävän syyn olemassaoloon. Viestiä ja sen perille menoa, siis asian hoitamista tärkeämpi tekijä oli vallan ja tilanteen hallinnan säilyttäminen itsellä, ehkä myös sen osoittaminen työpaikan hierarkiassa alempana oleville.

Kuvittelen, mitä jossain toisessa työpaikassa olisi tehty vastaavassa tilanteessa. Pyydetty anteeksi häiriötä, kerrottu ongelma ettemme löydä riittävän isoa neuvotteluhuonetta ja kysytty, voisimmeko saada tämän käyttöömme, ehkä he voisivat mennä kahden hengen huoneeseen. Silloin vain olisi pitänyt mennä hyvin nöyränä sitä ovea koputtelemaan. Silloin ei olisi pystynyt osoittamaan asemaansa organisaatiossa, vaan olisi pitänyt jopa laskeutua hetkeksi sitä alemmas.

Erot suomalaisten ja ruotsalaisten sananvalinnoissa kertovat, että puhumme ja olemme kiinnostuneita eri asioista. Kun Suomen televisiossa haastatellaan juuri voittanutta tai hävinnyttä urheilijaa, kysytään: ”Miltä nyt tuntuu”. Vastauksista päätelleen ruotsissa kysytään kaikilta mahdollisilta haastateltavilta vain miltä nyt tuntuu, koska vastaus alkaa niin usein sanoilla ”Det känns…” Kun poliitikoistakin tuntuu turhauttavalta, epäoikeudenmukaiselta tai jättehyvältä, mitä jää enää kansalle sanottavaksi? Mutta mehän olemmekin täällä kansankodissa kaikki samaa kansaa, ei ole politiikan kieltä tai asiantuntijakieltä. On vain kansankieli, niin, ja blattesvenska.

Täällä Ruotsissa olen oppinut keskustelun ja dialogin olevan aivan eri asia. Keskustelussa ilmaistaan oma mielipide ja sitä puolustetaan. Dialogissa on tehtävänä kuunnella toista, ja hakea yhteistä ratkaisua. Menin tiedosta sekaisin. Ihanko totta? Ruotsalaisessa diskuteeraamisessa ei siis pyritäkään yhteiseen ratkaisuun, ilmaistaan vain omia mielipiteitä. Miksi tätä ei ole kerrottu aikaisemmin? Jos haluat päästä Ruotsissa ratkaisuun, diskuteeramisen jälkeen aloitat dialogin.

Minun ajattelussani dialogi on keskustelun kehittyneempi muoto, keskustelua kuitenkin. Johtuukohan Suomen karusta keskustelukulttuurista, ettei suomen kielessä ole paljoa sanoja eri tavoin keskustelemiselle, kuten englannissa on discussion, dialogue ja conversation. Miten ilmaistaan kirjakielellä savolaisen sanat: ”Kuha myö vua huastellaa”? Kelpaisiko käännökseksi "Meillä on menossa pieni juttelutuokio"? Minkä takia muuten suomalaiset puhuvat small talkista, sehän on juuri juttelua? Tosin ei ole kovin raflaavaa opettaa kansainvälistyville suomalaisille juttelutaitoja, siinä yhteydessä small talk on tosiaan parempi ilmaisu.

Luettuani kirjan Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito monta vuotta sitten olin innostunut asiasta. Kirjassa käytettiin esimerkkinä työnantaja- ja työntekijäpuolen välistä dialogiprosessia, jossa ei huudeltukaan rintamalinjojen takaa, vaan ensiksi etsittiin keskusteluille yhteinen maaperä. Vaalikeskustelut ovat diskuteerausta pahimmillaan. Tarkoitus ei ole miettiä, miksi toinen ajattelee niin kuin ajattelee, vaan vain löytää heikkouksia toisen argumentoinnista samalla kun suoltaa omia ajatuksiaan. Television joissain keskusteluohjelmissa päästään joskus dialogiin, niissä lähdetään toisen kokemuksen ja ajattelun hyväksymisestä ja yhdessä ajatellen ja keskustellen tuotetaan uutta ymmärrystä asiasta. Mielestäni parhaiten dialogiin päästään Inhimillisessä tekijässä, jossa on kuulemma viime viikolla ollut aiheena siirtonaiseus.

Se olikin totta mitä ulkona näin

Ei olisi pitänyt laittaa edellistä postausta ennen päivän Aftonbladetin lukemista.
Kevät on nimittäin jo Tukholmassa asti.

Kevättä ilmassa

Marraskuussa Suomessa

Viime talvi oli ensimmäinen talvemme Tukholmassa, ja veti vertoja armottomuudessaan Helsingissä viettämälleni talvelle 1987. Tukholmassa lämpömittari ei mennyt alle 20 pakkasasteen, mutta pimeys, kylmyys, lapioimattomat jalkakäytävät ja katoilta putoilevat jääpuikot koettelivat. Ensilumen sataminen merkitsi loskaa jalkakäytävillä ja märkänä kiiltäviä katuja, eikä se tuonut minkäänlaista helpotusta pimeyden keskelle. Olin ennen nauttinut lumihiutaleiden putoilemisesta valkoiseksi maan peittäväksi harsoksi, täällä ensilumen rauhoittava vaikutus jäi kokematta. Aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran kuukausiin vasta huhtikuun alussa, maaliskuun hohtavat hanget olisi pitänyt lähteä kokemaan kauas kaupungista. Onneksi vietimme sentään edes yhden päivän laskettelemassa Flottsbrossa, joka on mainio perheille sopiva rinne lähellä Skärholmenia. Kärsivällisyytemme vuokravälinejonossa palkittiin hyväkuntoisissa rinteissä ja rennossa tunnelmassa.

Ennen kuin muutimme tänne, meitä varoitettiin Tukholman talvesta. Yksi ystävämme sanoi, että hän viettäisi talvet mieluummin Kiirunassa kuin Tukholmassa. Täällä pitäisi painua talviunille viimeistään jouluhulinoiden jälkeen. Takaisin ihmisten ilmoille voisi kömpiä huhtikuun alussa, kun terassikausi on jo taas lähtenyt käyntiin ja ihmiset nauttivat kevään valosta lämpölamppujen ja fleecefilttien alla.

Mistä sitten nautimme ensimmäisenä Tukholman talvena? Positiivisina kokemuksina mieleen ovat jääneet konsertit, teatterikäynnit ja treenaaminen kuntosalilla. Testasimme myös ahkerasti kaupunginosamme ravintoloita, ja kannoimme lähikaupasta kotiin tapaksia, susheja ja muita täällä niin jokapäiväisiä etnisiä herkkuja. Vaikka uuteen kotiin olisi voinut hankkia monenlaisia sisustusesineitä ja Tukholma on täynnä ostosmahdollisuuksia, saimme vain vaivoin kaiken välttämättömän hankittua. Televisioon ja nettiin kuluttamamme rahat sen sijaan eivät ole menneet hukkaan, ainakaan ajatellen niiden parissa kuluttamaamme aikaa.

Toinen talvi Tukholmassa on ollut ainakin tähän asti helpompi, lumi tuli vasta tammikuussa, pakkaskaudet ovat olleet lyhyitä ja aurinko on pilkahdellut tuon tuosta. Eksoottisimmista ruuista on uutuudenviehätys haihtunut, valmisateriat ovat vaihtuneet perusteellisesti valmistettuun kotiruokaan, ja muutama sisustusostoskin on tullut tehtyä. Tänä talvena olen varmempi kuin viime vuonna siitä, että kyllä se kevät lopulta tulee. Skåneen se on jo tullut, toisin kuin viime vuonna tähän aikaan.

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

Fundamentalistifeministien mielestä olen jäävi puhumaan naisasiaa, koska olen poikien äiti. Niinhän se on, tunnistan kyllä omat ajatuksenjuoksuni. En ole läheskään yhtä huolissani poikieni sijoittumisesta työelämään kuin mitä olisin tyttären kohdalla. Arkkitehdiksi opiskelevan bonustyttären mahdollisuudesta ottaa paikkansa työelämässä en ole niinkään varma. Jos hän löytää uraa tekevän miehen, käy helposti niin, että oma ura jää kakkoseksi, hän pienempipalkkaisena jää hoitamaan lapsia, vaihtaa paikkakuntaa miehen työn vuoksi, ja monet mahdollisuudet jäävät käyttämättä.

Osaankohan olla tyytyväinen naisten aseman edistymisestä, jos poikani jäävät työnhaussa kakkossijalle pätevämpien naisten rinnalla? Kannustanko isovanhempana heitä jäämään kotiin hoitamaan lapsiaan, ja mahdollistamaan lasten äidin etenemisen urallaan? Olen jo ollut ilahtunut heidän matemaattisten taipumustensa koulussa saamasta huomiosta, ja samalla epäilen, että yhtä hyvän laskupään omaavia tyttöjä tuskin samalla tavalla kannustetaan siirtymään suoraan vaikeampiin tehtäviin, ettei aika kulu jo opitun asian hinkkaamiseen.

Nuorten naisten porukassa joskus 90-luvun alussa pohdimme mahdollisuutta onnistua avioliitossa, jos vaimo on korkeasti koulutettu ja miehenä blue collar man. Keskustelu palasi mieleen lukiessani muutama viikko sitten Dagens Nyheterin artikkelia siitä, miten puolison valinta vaikuttaa merkitsevästi naisten asemaan työmarkkinoilla. Naisten halu löytää itseään korkeammin koulutettu, hyvässä asemassa oleva mies koituu heidän uransa kohtaloksi, koska pienemmin palkatun puolison ura helposti väistyy, kun pohditaan kenen työn perässä muutetaan tai kumpi jää hoitamaan lapsia kotiin. Tyttöjä pitäisikin jo pienestä pitäen valmentaa siihen, että he valitsisivat puolison, jonka ura ei olisi heidän uransa este, toisin sanoen puoliso ei saisi olla työmarkkinoilla vaimoaan vahvemmassa asemassa. Asian kääntöpuoltakaan ei voi jättää mainitsematta, nykyinen mies-elättää-perheen-ajattelu johtaa siihen, että työelämän ulkopuolella olevan miehen on vaikea menestyä avioliittomarkkinoilla.

Oma äitini oli koulutetumpi kuin isäni, minkä vuoksi äidilleni oli luonnollista käydä töissä kodin ulkopuolella, osallistua politiikkaan ja ottaa vastaan vastuullisia tehtäviä. Myös isovanhempieni läsnäolo mahdollisti lasten ja kodin jättämisen muiden huomaan ammattiin ja yhteiskunnallisiin asioihin liittyvien velvollisuuksien vuoksi. Itsekin olen ollut töissä, ensimmäisen lapsen ollessa kolmen kuukauden ikäinen ryhdyin työskentelemään osa-aikaisesti, noin kymmenen tuntia viikossa. Se oli hyvää aikaa. Kun toinen lapseni oli vauva, olin sataprosenttisesti kotona, ja se oli minulle hieman liikaa. Se kymmenen tuntia viikossa oman alan töitä olisi tehnyt hyvää, nostanut vaippamaailmasta ihmisten ilmoille. Töihin palasin nuoremman ollessa hieman alle vuoden ikäinen.

Niihin aikoihin hain puuteollisuusyrityksestä töitä, rekrytointifirman konsultti ihmetteli valintojani. Asuin pienellä paikkakunnalla, minkä hän oletti olevan erittäin ahdistavaa minulle. Hän toisteli innostuneena ajatusta, että työskentelisin kansainvälisessä järjestössä, minne kerroin monien työkaverieni hakeutuneen. En päässyt sahalle töihin. Kuulin myöhemmin firman toimitusjohtajan valittaneen, että eivät ole saaneet porukkaa pysymään työssä. Minä olisin kyllä jäänyt paikalleni, perheeni ja työnantajan edut olisivat olleet yhteneväiset.

Urani alkuaikoina satuin lukemaan oman ammattilehteni nimitysuutiset tavallista tarkemmin. Lehdessä kerrottiin 89 nimityksestä, niistä 7 koski naisen siirtymistä uusiin asemiin. Jo silloin alallamme puolet valmistuneista oli naisia. Jostain kuulin, että miespuoliset opiskelukaverit kiittelivät alan naisistumista, koska ”oikeita hakijoita” kunnon työpaikkoihin on siten vähemmän. Ammattiliiton palkkataulukot kertovat myös korutonta kieltään. Onhan se hölmöä asettaa naisen ura etusijalle, jos palkkakin on vain 2/3 miehen palkasta. Vai olisiko aivan erityisen fiksua, että jo paikkansa työelämässä varmistanut mies mahdollistaa vaimon uran ottamalla suuremman vastuun kodista?

Ruotsi ja Suomi – yhtenäinen talousalue

Absolut kirjoittaa blogissaan, että passi ei todista, että minä olen minä. Samaa aihetta pähkäilin kirjallisesti minäkin jonkin aikaa sitten. Lopulta ajattelin, että koska en onnistu saamaan ID-korttia, vaihdanpa sitten oman ajokorttini ruotsalaiseen. Sen saaminen pois postista vaatikin sitten jo ystävien apua. Henkilökortin myöntämiskäytäntöä on entisestään tiukennettu sen jälkeen, kun itse totesin sen saannin mahdottomaksi. Jos henkilökortti myönnetään vain niille, joilla on Ruotsissa vakituisesti asuvia lähisukulaisia, niin eiköhän se täytä syntyperän perusteella tapahtuvan syrjinnän tunnusmerkit. Tähän tekstiin olen koonnut näitä ensimmäisen Ruotsin vuoden yllätyksiä. Onneksi ei tullut lähdettyä Meksikoon.

Ruotsi ja Suomi muodostavat vahvan yhtenäisen talousalueen, jossa tavarat, palvelut ja ihmiset liikkuvat mutkattomasti. Totta, vienti ja tuonti vetävät, palvelujakin saa helposti naapurimaasta, ja ihmiset liikkuvat, ainakin suomalaiset Ruotsiin. Ruotsiin muuttokin hoituu helposti, siitä on todisteena lähes puoli miljoonaa suomalaistaustaista asukasta Ruotsissa.

Yrityselämässä maan rajojen ulkopuolelle laajenemista harkitsevat suuntaavat ensimmäisenä katseensa naapurimaahan. Niin on syntynyt Nordea, Telia-Sonera, StoraEnso, TietoEnator ja vaikka kuinka monta muuta sekä Suomessa että Ruotsissa toimivaa yritystä. Ei siis pitäisi asiakkaallakaan olla mitään vaikeuksia siirtyä toiseen maahan, asiakkuus säilyy, rahat siirtyvät pankin sisällä ja kaikki sujuu kuin ennen. Hankalaa on vain se, ettei Ruotsi ole siirtynyt euroon.

Ensimmäisenä uudessa kotimaassa mennään pankkiin avaamaan tili. Sinne vain pankkiin asioimaan, henkilöllisyyden voi todistaa vaikka passilla tai ajokortilla, jotka molemmat kelpaavat maan viranomaisille. Pankissa vain on aivan sama, esitätkö Suomen vai Somalian passin – kumpikaan ei kelpaa.

Siitä viisastuneena uusruotsinsuomalainen ymmärtää hankkia itselleen henkilökortin, jonka myöntää Svensk Kassaservice. No, mennään sitten sinne valokuvan kanssa, passi mukaan. Vaan edelleen on aivan sama, onko passia vai ei. Onneksi siinä tilanteessa pääsee eteenpäin hankkimalla paikalle, jonkun jolla on ruotsalainen henkilökortti ja joka suostuu todistamaan henkilöllisyytesi. Katse kääntyy lämmikkeen tarpeessa oleviin laitapuolen kulkijoihin, ehkä joku heistä voisi pientä korvausta vastaan jonkun todistaa, että tuntee sinut hyvin ja olet valokuvasi esittämä henkilö. Kun asut tarpeeksi kauan Ruotsissa, ja olet aktiivinen, voi myös joku uusi ystäväsi suostua tulemaan todistamaan henkilöllisyytesi.

Maksuliikenteen saman pankin sisällä luulisi olevan todella helppoa, mutta ei. Ruotsista on yhtä helppoa lähettää rahaa vieraaseen pankkiin Etelä-Afrikkaan kuin samaan pankkiin Suomeen. Pankkitilin käyttö onnistuu Ruotsissa samalla tavalla Internetissä kuin Suomessakin, tosin ohjelmat ja kirjautuminen ovat erilaisia, suoraveloitus on Autogiro ja se toimii, mutta taas hieman eri tavalla.

Kun henkilökortti on lompakossa, voi hankkia nimiinsä pankkitilin lisäksi kirjastokortin, Internet-yhteyden ja muita palveluja. Jos aikoo hankkia nykyaikaisen matkapuhelinliittymän, jossa samalla, kun avaa liittymän ostaa kuukausierissä maksettavan puhelimen, luottotietojen on oltava kunnossa. Järkevä ihminen suunnistaa siinä vaiheessa molemmissa maissa toimivan matkapuhelinoperaattorin myymälään, etenkin jos hän on edelliset kaksikymmentä vuotta maksanut samaan firmaan säännöllisesti ajallaan joka ikisen puhelinlaskunsa. Mutta kuinka ollakaan, liittymän avaaminen ei onnistu, kun ei ole luottotietoja viime vuosilta.

Ruotsin ja Suomen yhteinen talousalue voisi toimia paljon kitkattomammin, ja luulisi, että molemmissa maissa toimivilla isoilla yrityksillä on innostusta yhtenäistää järjestelmiä. Kenen etuja tämä nykyinen resurssien tuhlaaminen kahden järjestelmän ylläpitoon oikein palvelee?

Luokkaretkellä

Kun olimme muuttamassa Ruotsiin, monissa yhteyksissä meille kerrottiin luokkayhteiskunnan vankoista perinteistä, jotka jatkavat elämäänsä kansankodissa. Yllättävän monessa lehtijutussa kerrotaankin henkilön luokkataustasta, erityisen usein mainitaan työväenluokka. Juuri, kun luulin aiheen olevan ohi, päivän lehdessä kaivattiin kuvauksia alaspäin suuntautuvasta luokkaretkestä (klassresa). Ruotsalaisessa kirjallisuudessa on kuvauksia nousemisesta alemmista yhteiskuntaluokista ylöspäin, mutta luokkaromahduksen kuvaukset ovat harvassa.

Varmaan moni maahanmuuttaja voisi kertoa, miltä tuntuu pudota yhteiskunnan yläkerroksista jonnekin kauas työväenluokan alapuolelle. Kerran kuulin tarinan ministeristä, joka huomasi lentokentällä tutun näköisen siivoojan. Miehet tervehtivät, muistia virkistääkseen ministeri sitten kysäisi, missä miehet ovat aikaisemmin tavanneet. Siivooja vastasi: ”Kun vierailitte minun kotimaassani, otin teidät vastaan ulkoministerinä”.

Kirjailija Susanna Alakoskea on määritelty täällä Ruotsissa, että hän tulee suomalaisesta köyhästä työväenluokasta. Hän itse on käyttänyt omasta luokkataustastaan nimitystä ”underklass”, alaluokka. Kirjassaan Svinalängorna hän kuvaa elämää vuokrakasarmissa, jossa viina tekee ulkoisilta puitteiltaan siedettävästä elämästä helvetin. Työssäkin perheessä käytiin, suojatyökeskuksessa ja siivoamassa, työn tulokset vain valuivat saman tien kurkusta alas. Jos työn asema perheessä olisi ollut keskeisempi, tuskin olisimme saaneet lukea yhtä verevää kuvausta elämän luisumisesta jatkuviksi juomingeiksi, joissa lapset toisaalta pelkäävät ja näkevät nälkää ja toisaalta pitävät viimeistä järjestykseen viittaavaa piirrettä perheessä yllä.

Ennen Ruotsiin muuttoamme asuimme paikkakunnalla, jossa merkittävä osa asukkaista sai elantonsa paperiteollisuudesta. Paperiteollisuuden palveluksessa oleminen merkitsee sillä paikkakunnalla periytyvää hyväosaisuutta, monet olivat jo kolmannessa polvessa yhtiön palveluksessa, ja jälkikasvu tähtäsi myös väheneviin paperimiesten työpaikkoihin. Siellä asuessa ei tullut mieleenkään yhdistää sosiaalisia ongelmia työläistaustaan,

Toisaalta alkoholismia, turvattomuutta, taloudellista niukkuutta ja velkaantuneisuutta entisestä asuinyhteisöstäni kyllä löytyi. Mikä ihmiset saa putoamaan, mikä nousemaan takaisin jaloilleen? Ruotsiin muuttajat on nähty Suomessa hienoilla autoilla kesälomalla kotikylällä pörräävinä rikastujina, ja niinhän valtaosalle on käynytkin, muutto Ruotsiin on toteuttanut unelman paremmasta elämästä.

Maahanmuuttaja on jollain tavalla ulkopuolinen maan sisäänrakennettuun sosiaaliseen järjestelmään nähden, sosiaalista verkostoaan ei voi pakata mukaansa. Ajatus itsensä määrittelemisestä oman lapsuudenperheen sosiaalisen aseman kautta tuntuu myös vieraalta, vaikka mielelläni kerronkin omasta maalaisuudestani. Ulkopuolisuus on kuitenkin jotain muuta kuin syrjäytyneisyys, jossa vakiintuneet sosiaaliset rakenteet, joita pitkin voi myös siirtyä yhteiskuntaluokasta toiseen, ovat jossain ulottumattomissa. Onneksi meillä on peruskoulu, sen eduista tuo Alakosken kirja on ainakin oiva näyte.

Nimi miestä myöten

Radiosta tuli Aristoteleen kantapää, jossa professorit Jukka Kemppinen ja Urpo Kangas keskustelivat nimistä. Keskustelun loppuosassa miehet pääsivät puhumaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Suomea vastaan vireillä olevasta jutusta, jossa vanhemmat katsovat, että heidän oikeuttaan perhe- ja yksityiselämän suojaan on loukattu, kun heiltä on evätty oikeus antaa lapselleen nimi Axl.

Herrat, tai ainakaan Urpo Kangas ei kertaakaan lausunut nimeä Axl, vaan hän puhui kirjainyhdistelmästä AXL. Axl-nimisiä lapsia on Suomessa kuusi. Perusteena miksi tältä seitsemänneltä pitää kieltää moinen nimi, Urpo Kangas esitti, että silloin häviää kokonaan oikeus Suomen viranomaisilta kontrolloida nimien antoa. Sitten voidaan hyväksyä vaikka kirjainyhdistelmä KVG. Kyseinen kirjainyhdistelmä on hänen itsensä lanseeraama kehotus katsoa asia Googlesta. Oli hauskaa kuunnella herrojen tirskuntaa argumentoinnin päätteeksi.

Iltalehdestä löytyi juttu pojasta, jonka nimeä Huima nimilautakunta ei aluksi olisi hyväksynyt. Tuntuu hassulta, että nimi Urpo on aivan sallittu, mutta vauhdikas Huima ja moderni, kansainvälinen ja suorastaan rokkaava nimi Axl eivät kelpaa. Alkaako ihmisten tasapäistäminen jo nimenannosta? Nimeä Axl ei voi pitää hyvän tavan vastaisena, sille on myös vaikea keksiä muuta merkitystä kuin nimi, se myös ääntyy niin kuin kirjoitetaan, ja jää varmasti mieleen, ainakin sen jälkeen kun nimen haltija on tarkentanut, että Axl ilman E:tä.