Kansakoulumuisto

Ensimmäisestä opinahjostani mieleeni ovat jääneet kansallisromanttisen huvilan ranskalaiset parvekkeet, vuolukiviuuni ja vedetön suihkulähde pihalla. Värssykirjoihin kirjoitettiin Honkaharjulla kukkivista kanervista ja paikka huokui historiaa vanhana herrasväen huvilana.

Uskon olevani viimeinen koulusta poistunut oppilas. Syksyllä 1971 olin kerran unohtanut äidinkielen kirjani pulpettiin, ja äitini vei minut autolla joitakin tunteja koulun päättymisen jälkeen hakemaan sen. Illalla katselimme kotimme ikkunasta liekkien punertamaa taivasta, ja mietimme missä palaa. Seuraavana aamuna odotimme koulukuljetusta, mutta meille tultiinkin sanomaan, että koulu on palanut. Kuinka tyytyväinen olinkaan kirjani pelastumisesta. Olisi ollut selittämistä, miksi minun kirjani paloi ja muilla se oli kotona.

Parin päivän päästä palosta koulutyötä jatkettiin vuosikausia tyhjillään olleen aiemmin lakkautetun koulun tiloissa kevätjuhlaan asti, tosin monen muistoissa tuo talvi on jäänyt mieleen enemmän seikkailuleirinä kuin koulunkäyntinä. Etenkin ne, joiden olisi pitänyt pyrkiä keskikouluun, putosivat pahemman kerran kelkasta. Opettajat olivat keskittyneitä johonkin muuhun kuin opettamiseen ja me lapset olimme villiintyneitä.

Keväällä hankikelien aikaan koulutyön sijasta retkeilimme pitkin metsiä kuudesluokkalaisten poikien ohjauksessa. Luminen metsä ja kallioseinämien jääputoukset saivat seikkailut tuntumaan sadulta. Vieläkin on vaikea uskoa, että todella olimme lähes kaikki oppilaat keskenämme juoksentelemassa pitkin louhikkoisia kalliorinteitä kilometrien päässä koulusta. Kun televisiossa oli näytetty "Täällä pohjan tähden alla", purimme kokemuksen leikkimällä muutaman päivän kansalaissotaa aseinamme puutyövarastosta kähvelletyt ja hieman tuunatut laudankappaleet. Punaiset voittivat, muistan vieläkin kuinka "Akseli Koskela" tarjosi sotaväelleen Paxeja, valkoiset katselivat kateellisina vieressä.

Koska monet meistä eivät sen vuoden jälkeen enää päässeet kiinni lukemiseen ja laskemiseen, mutta olivat oppineet omatoimisiksi, ovat monet vanhan kotipaikkakuntani yrittäjistä tuon yrityshautomon kasvatteja. Bisnestä harjoiteltiin myymällä naapurustolle joulukortteja. Niitä ei tarvinnut tehdä itse, vaan postilaatikoista kerättiin kirjekuoret , jotka sisälsivät "Taidetta ilman käsiä" -kortteja. Koulun johtokunnan puuttuminen asiaan haittasi liiketoimintaa. Keväällä koko koulupiiri lakkautettiin, kevätjuhlan ohjelma oli oppilaiden itse suunnittelema ja harjoittelema, opettajat eivät siihenkään puuttuneet. Muistan, että lauloimme "Arvon mekin ansaitsemme".

Matkan varrella siihen palaneeseen kouluun on Adan talo, jonka kauneutta ihailimme jo silloin. Adaa en muista koskaan nähneeni, mutta mielessäni kuvittelen hänet 90-vuotiaaksi ikäneidoksi. Puutarhan omenapuut houkuttivat, ja varmaan reippaammat kävivät omppuvarkaissa. Vastapäätä taloa asui koulukavereiden perhe vanhassa linja-autossa sen jälkeen kun heidän kotinsa oli palanut. Viime viikonloppuna matkalla mökkiä katsomaan piti tarkastaa, onko Adan talo edelleen yhtä kaunis kuin mielikuvissa.