Vadelmaveneen jälkimaku

Joulukirjoista hauskin oli Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Siinä kouvolalainen Mikko Virtanen ryhtyy välttämättömiin toimenpiteisiin korjatakseen luojalle sattuneen erehdyksen: hänellä on suomalaisen ruumis mutta ruotsalaisen sielu. Suomalaisella armottomuudella, jopa väkivaltaa tarvittaessa hyväksi käyttäen hän hankkii itselleen ruotsalaisen ruumiin ollakseen kokonainen ihminen. Hänelle ruotsalaisuus on jotain vaaleanpunaista, makeaa ja hapotonta kuin vadelmaveneen maku kielellä.

Ainakin tällaiselle ruotsalaisuutta opiskelevalle kirja oli eheyttävä kokemus. Kutkuttavaa ironiaa ja pieniä jokapäiväisiä huomioita elämän eroista lahden molemmin puolin, esimerkkinä vaikka ruotsalaisten urheiluselostajien lyhytsanainen tapahtumien kommentointi. Täällä selostajat eivät huuda "härligt tre kronor, härligt", eivätkä kuulosta siltä kuin he hyppisivät tuoleillaan, toisin kuin kollegansa Suomessa. Kirja myös opettaa, miten täysin eri ilmauksia suomalaiset ja ruotsalaiset käyttävät samoissa tilanteissa - asia, joka tuntuu olevan mahdoton oppia. Kielitaito ruotsissa auttaa vain alkuun, täytyisi vielä oppia mistä asioista pitäisi puhua ja mitä pitäisi kertoa saadakseen viestinsä perille.

Kirjaa on kaavailtu elokuvaksi, mikä kuulostaa haastavalta projektilta, mutta joka voisi olla se odotettu ruotsinsuomalainen komedia. Ruotsinkielinen käännös on varmaan jo tekeillä, mutta epäilen kirjan uppoamista ruotsalaiseen lukijakuntaan. En usko, että kirjan satiirinen huumori tavoittaisi ruotsalaista huumorintajua, se saattaisi myös herättää jopa pahennusta, irvaillaanhan siinä kriisiterapioille ja kansankodille. Ruotsissa Vadelmavenepakolainen saattaa jopa vahvistaa suomalaisista vallalla olevia stereotypioita väkivaltaisina ja yksioikoisina, vai vaalinko minä vain omaa stereotypiaani ruotsalaisten naivista huumorintajusta?