Viime viikonlopun kirjana oli Marja-Liisa Svantzin, entisen Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutin johtajan muistelmateos Aikani Afrikassa. Siinä tuo osallistavan toimintatutkimuksen uranuurtaja muistelee vuosiaan Tansaniassa ja kertoo kokemuksistaan tutkijana afrikkalaisissa kylissä. Kirjassa vilisee henkiparannusta, noituutta, siirtymäriiittejä ja tanssia, siis ns. primitiivistä kulttuuria ja sen tutkimusta. Vaikka kirjoitustyyli on perusteellinen ja muistelija liikkuu ajassa poukkoilevasti, kirjasta välittyy kokemus ja näkemys, jonka soisi olevan laajemmassakin tiedossa tässä erilaisten kehitykseen pyrkivien projektien maailmassa.Sain myös itse olla perjantai-iltana todistamassa siirtymäriittiä, vanhemmalla pojallani oli vanhojen tanssit. Kaikki asianomaiset kylän asukkaat imeväisikäisistä isovanhempiin olivat kokoontuneet istumaan pitkin koulun juhlasalin seinänvieruksia. Tyttöjen pukuihin, kampauksiin ja kasvomaalauksiin oli käytetty runsaasti rahaa ja aikaa, myös nuoret pojat olivat pukeutuneet tradition mukaisiin asuihin. Tanssimalla tarkoin harjoitellut ohjelmanumerot, joihin kuului myös yleisön kanssa tanssittavat tanssit, nuoret osoittivat siirtyneensä aikuisuuteen ja koulunsa vanhimmiksi oppilaiksi. Vanhemmille juhla merkitsi huojentunutta tunnetta, että lapsi on ystäviensä hyvässä seurassa lähtemässä omaa polkuaan kulkemaan, ja ottaa nyt ensimmäisiä aikuisen askeleitaan tutun yhteisön keskellä.
Marja-Liisa Svantz kysyy kirjassaan ja määrittelee itse, mitä on kehitys. Hän vaatii, että myös teknisissä kehityshankkeissa tulisi ottaa huomioon paikallinen kulttuuri, tavat ja uskomukset. Kirjaa lukiessa jää miettimään, miten yksisuuntaista kansatieteen tutkimus kehittyneiden ja kehittyvien maiden välillä on. Eikö voitaisi vaihteeksi lähettää Tansaniasta tutkijoita Suomeen ihmettelemään riittejämme? Olisi mielenkiintoista kuulla heidän tutkimustuloksensa. Ehkä siten oppisimme paremmin selittämään muille, mitä omaan kulttuuriimme kuuluu. Kulttuurien välinen kanssakäyminen johtaa väistämättä väärinkäsityksiin, niin kuin jo pitkään Suomessa asunut tamiliystäväni aikoinaan harmitteli, etteivät suomalaiset ollenkaan vietä joulua. Sri Lankassa se on suuri juhla katolisille. Niinpä, mitä on juhliminen heille ja mitä se on meille? Kuka jaksaa käydä kulttuurien välistä dialogia, että ymmärtäisimme toisiamme?
8 kommenttia:
Kuulostaa mielenkiintoiselta teokselta. Afrikka on mun sydäntä lähellä, vaikken tiedä miksi.
Omaa Afrikka-lukkarinrakkauttani selitän sillä, että sieltähän me kaikki olemme kotoisin, ihmekös tuo.
Laita osoite leijonansilma (at) gmail.com, niin kirja lähtee sinulle, se on luettu nyt täällä.
WSO, itse asiassa ajattelin tuota samaa eräänä päivänä.. koska olemme Afrikasta lähtöisin, täytyy intohimoni mannerta kohtaan olla siellä geeneissä:) Oi, ootko valmis luopumaan kirjasta? Meilaan! :)
Ruu, kirja selvästikin kaipaa hyllyysi, sitäpaitsi siinäkin seikkailee kummallisia pieniä eläimiä, rouva Swantz itse taisi olla Ruu...
Swantzin kirja on todella mielenkiintoinen. Luin sen heti sen ilmestyttyä ja pitääpä lukea uudelleen. Itsekin parikymmentä vuotta Itä-Afrikassa asuneena löysin kirjasta paljon sekä tuttua että uutta. Olen muuten käynyt tervehtimässä "esiäitiämme" Lucya Addis Abeban kansallismuseossa.
Tuulijärvi, mietinkin jo, miten Swantzin ajatukset otetaan vastaan alan veteraanien keskuudessa. Kirjassaan hän antaa tulla iän ja kokemuksen suomalla oikeutuksella, kritisoi muita, mutta käy myös omia opinkappaleitaan läpi.
Tapaamastasi Lucysta oli äskettäin juttu paikallisessa lehdessä, joku taiteilija on uudelleenmuovaillut hänet. Alkoi kiinnostaa esimerkkisi innoittamana :)
Heips! Seikkailin lukemaan näitä vähän vanhempiakin postauksia. Kuvasta propsit, kivasti liike pysähtyy sekunnin murto-osaksi taustan jäädessä kuitenkin vain taustaksi :)
Moi Jutta, kiva kun olet käynyt lueskelemassa ja kiitos propseista :)
Lähetä kommentti