Suvun ja suon historiaa

Tämän päivän Kemppinen melkein vakuutti, että Matti Klingen teos "Iisalmen ruhtinaskunta - modernin projekti sukuverkostojen periferiassa, SKS 2006, 616 s." kannattaisi nimestään huolimatta lukea, tai ainakin selailla. Toisaalta pelkät viittaukset kirjan sisältöön avasivat jo niin monta asiaa, että taidanpa tyytyä kirjan kommenttien lukemiseen. Joka tapauksessa pappissukujen asemaa ja toimintaa historian saatossa kirja käsittelee.

Perheessäni on kärsitty eräästä pappien tekemästä virheestä, jota emme itse koskaan ole vaivautuneet korjaamaan. Isoisäni isän muuttaessa uudelle paikkakunnalle joskus 1800-luvun lopulla sukunimemme kirjoitettiin väärin. Siksi naapuripitäjässä asuvat sukulaisemme ovat erinimisiä. En ole säilyttänyt omaa sukunimeäni avioituessani osaksi juuri siksi, että olen koko lapsuuteni kuullut, että se ei ole meidän oikea nimemme. Nimen muuttaminen kaatui mummoni vastustukseen, hän kerran jo avioituessaan uuden nimen ottaneena totesi ykskantaan, että hän jos muuttaa nimeään, niin se on vainaa.

Suoviljely on ollut Suomen maatalouden kehityksen kannalta iso asia. Nyt ensimmäistä kertaa kuulin, että se on ollut ainakin osaksi pappien ansiota. Suo, kuokka ja Jussi. Oma isoisäni on raivannut ison seurakunnalta ostetun suoalueen pelloksi, pitäjän historiassa kerrotaan, että asiaa olisi jo aiemmin joku pappi yrittänyt. Niin tietysti.

Lapsuudenkotini naapurissa sijaitsee entinen pappila, jossa monet kyläläiset ovat käyneet töissä. Lapset kulkivat koulumatkojaan yhdessä pappilan lasten kanssa, joista taas tuli pappeja. Ehkä siitä johtuen kotonani luettiin pappien ja piispojen kirjoittamia kirjoja, olivathan ne niitä ainoita tuttuja kirjailijoita. Kaikki papit eivät olleet jääneet mieleen sivistyksestään, vanhat ihmiset kertoivat usein tarinaa hullusta papista, joka pakotti työmiehiä soutamaan ympäri saarta.

Nyt vanha pappila ja herraskartanot ovat vaihtaneet moneen kertaan omistajaa, paikkakunnan papit asuvat itse rakentamissaan omakotitaloissa, ja ne joilla on paremmat tulot pitävät kunnossa suojelukohteiksi määriteltyjä rakennuksia. Toivottavasti johonkin on tallennettu niiden talojen historiaa, kateeksi käy iisalmelaisia, jotka saavat lukea omaa historiaansa Matti Klingen kirjaamana ja analysoimana.

Pieni vaalikeskustelu

Hiljainen kansa Suomussalmen kesäisessä yössä

Tänään ihailtiin Suomen konsensukseen perustuvaa poliittista kulttuuria kokonaisen DN:n pääkirjoitussivun verran. Näin vaalien alla olisi luullut, että artikkelissa nostetaan esiin suurimmat linjaerimielisyydet pääpuolueiden välillä, ja mitä vaihtoehtoisia kehityssuuntauksia eri hallituskoalitiot tarjoavat. Myös merkittävimpien poliittisten kysymysten, kuten ilmastonmuutoksen torjumisen, hyvinvointipalvelujen turvaamisen, työpaikkojen luomisen, olisi luullut mahtuneen artikkeliin.

Kirjoituksen sävy oli suorastaan mairitteleva Suomelle, DN:n mukaan Ruotsilla olisi opittavaa itäisen naapurinsa pragmaattisesta poliittisesta kulttuurista. Mutta onko kyse pragmaattisuudesta vai suoranaisesta pysähtyneisyydestä? Kuinka paljon kitkerät muistot edellisestä dramaattisesta vaalitaistelusta, joka johti toisen hallituspuolueen poliittiseen nöyryytykseen, estivät keskustelun heräämistä näiden vaalien alla?

Vaalitaistelua – jos sellaisesta voidaan edes puhua – tylsistytti myös median tukema pääministerivaaliasetelma. Näin nämä ennestään lähes kaikesta yhtä mieltä olevat kolme miestä saivat kohtuuttomasti tilaa mediassa, ja äänestäjien ykköskysymykset, kuten terveyspalvelujen laadun ja saatavuuden parantaminen ja vanhemmuuden aiheuttamien kulujen tasaaminen työnantajien kesken, saivat tilaa vain keskustelujen marginaalissa.

Tasokas poliittinen keskustelu, jossa puhutaan vaikeista asioista vastuullisesti ja ymmärrettävästi, eikä vain toistella mitäänsanomattomia iskulauseita, on taitolaji, jonka vain harva hallitsee. Viime presidentinvaalien alla oli ilo kuunnella oikeaa debattia, kiitos laajan ehdokasasettelun ja selkeiden vaihtoehtojen olemassaolon. Siinä kampanjassa myös naiset näkyivät.

Ruotsin viimeisten valtiopäivävaalien alla käytiin myös elävä keskustelu, jossa kaksi eri hallitusvaihtoehtoa otti mittaa toisistaan ja yritti käännyttää äänestäjiä puolelleen. Kahden joukkueen keskinäinen kamppailu voitettiin energisyydellä ja päättäväisyydellä, oli aika vaihtaa päättäjiä. Suomen poliittisen keskustelun asiallisuus ei taidakaan olla seurausta poliitikkojen käytännöllisyydestä ja yksimielisyydestä, vaan siitä, että minkäänlaisia rintamalinjoja, jotka estäisivät tiettyjen puolueiden pääsyn toistensa kanssa samaan hallitukseen, ei ole syntynyt. Vakaassa taloudellisessa tilanteessa jokainen puolue haluaa olla mukana jakamassa kaikkea hyvää kansalle - no, onhan sekin pragmaattisuutta.

Puolueet eivät ole toistensa vaihtoehtoja. Voit valita äänestäväsi puoluetta, joka sitten hallituksessa edistääkin juuri sen puolueen tavoitteiden toteutumista, jota et missään nimessä kannata. Mitkään erimielisyydet puolueiden välillä eivät vaalikampanjan aikana osoittautuneet periaatteelliseksi. Ei edes ydinvoima, jota yritettiin tarjota kynnyskysymykseksi, jolla vihreät sulkisivat itsensä pois tulevasta hallituksesta. Mikään puolue ei ilmoittanut kieltäytyvänsä hallituspaikasta, jos terveyspalveluihin ei satsata suurempaa osaa bruttokansantuotteesta tai alkoholiveroa ei nosteta.

Ja mikä olikaan puolueiden linja NATOn suhteen? DN:n mukaan kysymys ei ole aktuelli, mutta asiasta voidaan keskustella, mutta jos tilanne olisi sellainen, että liittyminen tulisi ajankohtaiseksi, voisivat suomalaiset luultavasti hyväksyä sellaisen päätöksen. Hyvä, että joku edes tietää mitä Suomessa ajatellaan.

Mihin tämä kaikki johtaa?

Jotkut uudet ilmiöt tekevät lähtemättömän vaikutuksen ilmestyessään katukuvaan. Harva meistä pystyy kuitenkaan erottamaan mikä ilmiö jää ja muuttaa maailmaa. Ensimmäisen kerran näin ihmisen puhuvan liikennevaloissa vastaan tullessaan matkapuhelimeen - sanaa kännykkä ei oltu vielä keksitty - täällä Tukholmassa. Vuosi oli 1986 ja malli oli öljykanisterin kokoinen ja muotoinen Ericsson.

Ensimmäisen vihjeen Nokian merkin tulevasta voittokulusta huomasin kesällä 1994, kun matkustimme etelästä päin bussilla Lissaboniin ja maiseman avautuessa eteemme kaupunkia lähestyttäessä katseemme vangitsi valtava kyltti, johon oli kirjoitettu Nokia. Sittemmin noita kylttejä on näkynyt isojen kaupunkien ulosmenoteiden varsilla niin Intiassa, Etelä-Afrikassa kuin täällä Tukholmassakin. Tänä talvena näkyvyyttä merkilleen on hankkinut isolla kampanjalla Halti. Aika näyttää kannattiko satsaus, mutta tähän mennessä kaikki hyvin.

Eilen näin ensimmäistä kertaa aivan toisenlaista kehitystä, tosin sitäkin tullaan varmasti aina vain enemmän kaupallisesti hyödyntämään. Kaunis kevätpäivä oli saanut monet lähtemään ulos kävelemään edellisenä yönä kokonaan jäästä vapautuneen Riddarfjärdenin rannoille. Niinpä myös päiväkodista oli viety kaikki kynnelle kykenevät ulkoilemaan. Jokaisella hoitajalla oli talutettavanaan vähintään kuusi koiraa.

Sinällään olen tiennyt koirapäiväkotien olemassaolosta, onhan lehdistössä puhuttu prinsessa Madeleinen käyttämän ”hunddagiksen” huonosta työnantajakuvasta, mutta ilmiön laajuuden tajusin vasta eilen. Tämän aamun Dagens Nyheteristä sain lukea taas ison artikkelin, kuinka kohdata lemmikin kuoleman aiheuttama suru. Niin pitkälle ei sentään menty, että haastateltu psykologi olisi neuvonut ottamaan sairaslomaa, sen sijaan hän kannusti suremaan avoimesti. Hänen mielestään juuri lemmikkien avulla voimme opetella suremaan ja oppia kohtaamaan oman kuolevaisuutemme. Ikävänä asiana muistan lukeneeni myös äskettäin koirien aiheuttamista vammoista, joita tapahtuu luvattoman paljon.

Kukapa ei olisi itkenyt tyynyään märäksi koiran, hevosen tai kissan kuoleman vuoksi, ja totta kai vastuulleen ottamilleen eläimille pitää antaa paras mahdollinen hoito. Mutta jokin tässä eläinten ja ihmisten välisessä asetelmassa minua vaivaa. Tulee mieleen televisiosta muutama kuukausi sitten katsomani siivousohjelma, jossa perheenäiti piti lapsiaan lian ja epäjärjestyksen keskellä, mutta lemmikkien varusteet olivat kaikki kauniisti paikoilleen aseteltuina. Toisaalta olen kyllä vakuuttunut, että eilen iloisina häntäänsä heiluttaneiden ja kevään tuoksuja nuuhkineiden lemmikkien kotona on ihmisilläkin siistiä.

Elämää uudessa valossa

Inhimillisen tekijän keskustelu siirtonaiseudesta pani ennen kaikkea kysymään, mikä miehen työn vuoksi ulkomaille muuttavan naisen kokemuksessa on erityistä? Miten komennukselle lähtevän miehen vaimon elämäntilanne poikkeaa vastaavista elämäntilanteista Suomessa? Ihmisillä on taipumus peilata kokemustaan ympäristöä vasten, myös ulkopuolisen on helppo löytää syy ongelmiin ympäristöstä. Kun uusperheen lapsella on ongelmia, syitä lähdetään etsimään perhetilanteesta, vaikka ympärillä olisi kymmenen ydinperheessä elävää lasta, joilla on samat ongelmat. Pienten lasten äideillä on taipumus väsyä sekä Suomessa että ulkomailla, etenkin jos lasten isä ei osallistu perheen elämään ja kanna vastuuta kodin askareista. Avioeron kokeminen ulkomailla on taatusti raskasta, ja silloin on helppo kuvitella, että kotimaassa turvaverkko toimisi paremmin.

Olisivatko asiat olleet paremmin, jos ei olisi lähtenyt ulkomaille miehen työn vuoksi? Kotiäidiksi jääminen Suomessa ei ole enää mikään harvinaisuus, etenkin lasten ollessa pieniä moni päättää suosiolla olla hajottamatta energiaansa työn, hoitopaikan ja kodin väliseen liikenteeseen. Se päätös merkitsee myös oman uran jäädyttämistä. Helpompaa olisi tällöin, jos mitään suuria urahaaveita ei olisi koskaan ollutkaan, mutta usein kotiin jäävä äiti on yhtä korkeasti koulutettu kuin työelämässä edelleen etenevä lasten isä. Pikkutytöstä asti eläneet haaveet toimimisesta omassa toiveammatissa, oli se sitten lentoemäntä tai pankinjohtaja, unohdetaan perheen vuoksi – vai unohdetaanko?

Oman identiteetin rakentaminen uudelleen nuoruuden urahaaveiden levätessä voi olla kriisin paikka samoin kuin se, että uratavoitteiden toteutuminen ei tuonutkaan tasapainoa ja tyytyväisyyttä elämään. Kaikille ei voi osua ulkomaan komennuksen ajaksi onnellinen suvantovaihe parisuhteessa ja omassa henkisessä kehityksessä. Voi olla myös niin, että irrottautuminen arjen kuvioista kotimaassa ja itsensä sijoittaminen uuteen ympäristöön antaa vihdoinkin mahdollisuuden pohtia itseään ja omaa identiteettiään ja vilkaista myös parisuhteensa tilaa. Omien valintojen pohtiminen ajan kanssa voi tuoda pintaan myös ikäviä tuntemuksia, oliko tuokin asia pakko tehdä noin?

Keskustelussa sivuttu luksuselämän viettäminen ulkomailla on myös hieman kliseinen juttu. Luksuselämän viettäminen on aina ollut ihailun ja kateuden aihe, sekä Suomessa että ulkomailla. Käsitykseni mukaan kateus on sitä, että näkee toisen elämässä jotain sellaista tavoittelemisen arvoista, mitä ei usko itse koskaan saavuttavansa, ja kokee sen vuoksi pettymystä omaan elämäänsä. Harvan ihmisen oma elämä on niin täydellistä, ettei löydä kateuden aiheita ystäviensä elämässä. Mutta jos samat ystävät, jotka ovat nähneet sinut ahkerana työelämässä puurtajana, aktiivisena harrastajana ja lasten harrastusten ohjaajana ja kodin tehoemäntänä, kysyvät uudessä elämäntilanteessa, miten saat aikasi kulumaan, niin eikö se ole ihan luonnollista?

Kaikki on mahdollista

Palveluiden tilaaminen julkiselle sektorille yksityisiltä palveluntuottajilta nähdään ratkaisuna, jolla hyvinvointivaltion palvelut voidaan jatkossakin turvata. Yhä useammin kouluruoka, terveydenhoito- ja kunnossapitopalvelut ja monet muut yhteiskunnan vastuulla olevat tehtävät hoitaa yksityinen firma. Julkisen sektorin tehtäväksi jää palveluntuottajien kilpailuttaminen, hankintapäätöksen tekeminen ja laskun maksaminen, johto ja iso osa valvonnastakin on ulkoistettu yhdessä itse palvelun kanssa.

Yksityisen palveluntuottajan tavoitteena on tietysti kannattavuus ja voiton saaminen yritystoiminnasta. Osa voitosta on järkevää investoida takaisin yrityksen kehittämiseen, jos kyseessä on pitkäaikainen, kasvava ja maksimaaliseen kannattavuuteen pyrkivä yritys. Yrityksestä ulos otetun voiton käytön yrittäjä voi käyttää yksityiseen kulutukseensa, totta kai.

Täällä Ruotsissa on keskusteltu ainakin kahden julkiselle sektorille palveluja tuottavan yrityksen voitonjaosta. Ensimmäinen koski klinikkaa, jonka omistajat yhtiöjärjestelyillä pystyivät kotiuttamaan muutaman vuoden toiminnan jälkeen yli kahdenkymmenenmiljoonan kruunun voiton. Järjestely on aivan laillinen, ja myös palvelujen tilaaja ilmaisi tyytyväisyytensä, että julkisten palvelujen tuottaminen on voitollista. Totta, niinhän se pitää olla. Mutta mikä estää kuntien ja valtion yksiköiden toiminnan tehokkuuden?

Nyt tällä viikolla muutamassa vanhainkodissa ja koulussa on pelätty ruokatoimitusten loppumista, kun päivittäin 5500 ruoka-annosta toimittavan catering-yrityksen omistaja on kadonnut tietämättömiin ilmeisesti yrityksen rahat mukanaan. Työntekijät ovat ihmeissään, ja palvelunsa jo kerran tilanneet koulut ja sairaalat joutuvat soittelemaan ympäri ruokapalveluyrityksiä ja tilaamaan annokset uudelleen keräilyerissä.

Kaikki kannattava taloudellinen toiminta ei kuitenkaan ole puhtaasti yksityiseen omistukseen perustuvaa. Monet kolmannen sektorin voittoa tuottamattomat järjestöt hoitavat isoja palvelukokonaisuuksia tehokkaasti. Pelonsekaisella kunnioituksella olen katsonut myös S-ryhmän etenemistä, ABC-asemia alkaa olla tienvarsilla nykyisin yhtä tiheässä kuin toimivia navetoita.

Mieltäni kiehtoo ajatus, että Suomessa tehtäisiin uudelleenjärjestely, tilattaisiin kaikki lastenpsykiatrisen hoidon ja päihdevierotuksen palvelut S-ryhmältä. Tienvarsilla olisi moderneja, lapsiystävällisiä palveluyksiköitä, auki 24 h vuorokaudessa. Palvelut olisivat standardisoituja ja jotakuinkin kohtuuhintaisia, ja samalla kun hoitaa perheen ongelmia voisi myös syödä ja hoitaa pikkuostokset ja tankata auton. Toiminnan rahoittaisimme me, asiakasomistajat, ja bonusta kertyisi jokaisesta käynnistä.

Eksyksissä Ruotsissa

Marabou - Ruotsin kansallislintu?

Muutto uuteen kulttuuriin mullistaa elämän. Sanomisiani, käytöstäni, pukeutumistani mitataan uuden ympäristön arvostusten mukaan. Toimin aivan kuin ennen, saan kuitenkin uudenlaisia reaktioita vastaani. Ulkonäköni ei poikkea ruotsalaisesta ja kielitaitoni on sen verran hyvä, että minun usein oletetaan olleen vuotta pitempään täällä. Vaikka pystynkin hoitamaan asiani täällä, minun ja tämän kulttuurin välillä on jokin sumuinen vyöhyke, joka haittaa suunnistamistani.

Jos ruotsalainen kulttuuri ei vastaa omia kuvitelmiani siitä, en minäkään vastaa tyypillistä ruotsinsuomalaista. Suurin osa Ruotsin lähes 500 000 suomalaistaustaisesta on saapunut suuren muuttoaallon mukana 1960-luvulla. Tämän hetken muuttoaalto Suomesta Ruotsiin on suureksi osaksi seurausta viime vuosina tapahtuneista yritysostoista. Monet firmat hoitavat koko pohjoismaista markkina-aluettaan Ruotsista käsin, minkä vuoksi näihin aluekonttoreihin jatkuvasti haetaan suomea, norjaa ja tanskaa taitavia työntekijöitä. Kun näitä ammatti-ihmisiä muuttaa Ruotsiin, mukana seuraa myös perheenjäseniä.

Suomalaisten muuttovirta Ruotsiin on jatkunut satoja vuosia, välillä tänne löi suuria aaltoja, nyt muuttoliike valuu pieninä puroina. Äitini oli 16-vuotiaana kesätöissä tiskaamassa Grand Hotellissa ja keittiöapulaisena pensionaatissa. Seuraavalla kerralla, kun hän tulee tervehtimään tyttärensä perhettä Tukholmaan, vien hänet suositulle brunssille Grand Hotelliin. Hänen matkansa Ruotsiin 1950-luvulla oli tyypillinen sille ajalle, minä olen tehnyt omalle ajalleni tyypillisen muuton.

Ruotsiin muutossa ei ole mitään eksoottista, suomen kieltä kuulee kaupungilla vähän väliä ja lähes kaikki kauppojen ruokapakkauksetkin ovat täysin samanlaisia Suomessa ja Ruotsissa. Täällä ei ole muuttoa pehmentävää suomalaisyhteisöä, joka ottaisi uuden tulokkaan vastaan, vaan valtava suomalaisvähemmistö, jonka olemassaoloa on vaikea edes nähdä, saati löytää siitä oma paikkansa.

Nettisivuilla ja muutto-oppaissa selvitetään Ruotsiin muuttamisen byrokratiaa, mutta miten sopeutua suomalaisena ruotsiin, löytää omat sosiaaliset verkostonsa ja luoda oma taustansa tänne, kerrotaanko siitä missään? Katsoin eilen uusinnan Inhimillisestä tekijästä, jossa miehensä perässä ulkomaille muuttaneet vaimot pohtivat asemaansa, taustana oli Annika Oksasen väitöskirja. Kun puoliso muuttaa työn vuoksi, hänellä on valmiina työyhteisö ja sitä kautta sosiaalinen verkosto. Mukana seuraava puoliso joutuu luomaan oman verkostonsa tyhjästä ja lisäksi sopeutumaan uuteen rooliin yhteiskunnassa. Aina silloin tällöin tapaan ruotsalaisia kollegoita siltä ajalta, kun oli töissä Suomessa. Minulta ei kysytä miten saan ajan kulumaan, mutta joskus on vaikea vastata kysymykseen ”Mitä työtä sinä nyt teet?”

Nuoruusmuistoja

Viimeksi laivalla Suomeen matkatessamme laivalla esiintyi Virve Rosti ja Menneisyyden vangit. Charlie Brown saapui ja Chicago kuoli. Minut pudotti suoraan 70-luvun syövereihin – hieman odottamattomasti – Leo Freeman ja ”Kaksi lensi yli käenpesän, minä sekä hän …” Yhtäkkiä vain kolmenkymmenen vuoden aikana muistin kammioihin kerääntyneet rojut siirtyivät sivuun, ja siinä sitä oltiin, 15-vuotiaan kokemus ja tunne kolmenkymmenen vuoden takaa kesäiseltä tanssilavalta valtasi mielen. Näinä välivuosina olen varmaan kymmeniä kertoja kuullut tuon saman kappaleen, onhan se jonkun sarjan tunnussävelmänäkin, mutta live-esitys vei minut live-esitykseen vuosikymmenten taakse. Paluuta 2000-luvulle edisti laivan lehtihyllyssä Virve Rostin kuva 40+-ikäisten aikakauslehden kannessa, hän hehkutti siinä isoäitiyden onnea.

Nuoruus on tullut mieleen viime aikoina entistä useammin. Yksi syy siihen on, että perheen lukiolainen käy koulua entisellä kotipaikkakunnallani. Yllättävän moni hänen uusista koulukavereistaan on minun luokkatovereitteni lapsia. Viimeksi tavatessamme kaivoin esille vanhan valokuva-albumini, josta lukiolainen tunnisti kavereittensa vanhempia. ”Onpa se todella äitinsä näköinen”, lapseni totesi luokkatoverinsa ulkonäöstä nähtyään tämän äidin kuvan.

Ilokseni olen viime aikoina sattumalta tavannut useita opiskelukavereitani, muutenkin yhteydet nuoruudenaikaisiin ystäviin ovat alkaneet toimia paremmin kuin elämän ruuhkavuosina. Vanhojen kavereiden tapaaminen on jotenkin vahvistavaa. Elämä on vienyt eri suuntiin, mutta kun polut risteävät niin tuntuu kuin vuodet välistä katoaisivat.

Tämän aamun nostalgiat tarjosi elokuva Grease, 1970-luvun loppupuolen nuorisomusikaali. Onkohan missään 70-luvun teemapuistoa, jossa voisi ensin vuokrata asianmukaiset vaatteet, käydä teettämässä asianmukaisen kampauksen, osallistua Travolta-tanssikursseille, katsoa Saturday Night Feverin ja sitten juhlia aamuun kunnon diskomusiikin tahdissa? Niin - jos jaksaisi.