Mihin tämä kaikki johtaa?

Jotkut uudet ilmiöt tekevät lähtemättömän vaikutuksen ilmestyessään katukuvaan. Harva meistä pystyy kuitenkaan erottamaan mikä ilmiö jää ja muuttaa maailmaa. Ensimmäisen kerran näin ihmisen puhuvan liikennevaloissa vastaan tullessaan matkapuhelimeen - sanaa kännykkä ei oltu vielä keksitty - täällä Tukholmassa. Vuosi oli 1986 ja malli oli öljykanisterin kokoinen ja muotoinen Ericsson.

Ensimmäisen vihjeen Nokian merkin tulevasta voittokulusta huomasin kesällä 1994, kun matkustimme etelästä päin bussilla Lissaboniin ja maiseman avautuessa eteemme kaupunkia lähestyttäessä katseemme vangitsi valtava kyltti, johon oli kirjoitettu Nokia. Sittemmin noita kylttejä on näkynyt isojen kaupunkien ulosmenoteiden varsilla niin Intiassa, Etelä-Afrikassa kuin täällä Tukholmassakin. Tänä talvena näkyvyyttä merkilleen on hankkinut isolla kampanjalla Halti. Aika näyttää kannattiko satsaus, mutta tähän mennessä kaikki hyvin.

Eilen näin ensimmäistä kertaa aivan toisenlaista kehitystä, tosin sitäkin tullaan varmasti aina vain enemmän kaupallisesti hyödyntämään. Kaunis kevätpäivä oli saanut monet lähtemään ulos kävelemään edellisenä yönä kokonaan jäästä vapautuneen Riddarfjärdenin rannoille. Niinpä myös päiväkodista oli viety kaikki kynnelle kykenevät ulkoilemaan. Jokaisella hoitajalla oli talutettavanaan vähintään kuusi koiraa.

Sinällään olen tiennyt koirapäiväkotien olemassaolosta, onhan lehdistössä puhuttu prinsessa Madeleinen käyttämän ”hunddagiksen” huonosta työnantajakuvasta, mutta ilmiön laajuuden tajusin vasta eilen. Tämän aamun Dagens Nyheteristä sain lukea taas ison artikkelin, kuinka kohdata lemmikin kuoleman aiheuttama suru. Niin pitkälle ei sentään menty, että haastateltu psykologi olisi neuvonut ottamaan sairaslomaa, sen sijaan hän kannusti suremaan avoimesti. Hänen mielestään juuri lemmikkien avulla voimme opetella suremaan ja oppia kohtaamaan oman kuolevaisuutemme. Ikävänä asiana muistan lukeneeni myös äskettäin koirien aiheuttamista vammoista, joita tapahtuu luvattoman paljon.

Kukapa ei olisi itkenyt tyynyään märäksi koiran, hevosen tai kissan kuoleman vuoksi, ja totta kai vastuulleen ottamilleen eläimille pitää antaa paras mahdollinen hoito. Mutta jokin tässä eläinten ja ihmisten välisessä asetelmassa minua vaivaa. Tulee mieleen televisiosta muutama kuukausi sitten katsomani siivousohjelma, jossa perheenäiti piti lapsiaan lian ja epäjärjestyksen keskellä, mutta lemmikkien varusteet olivat kaikki kauniisti paikoilleen aseteltuina. Toisaalta olen kyllä vakuuttunut, että eilen iloisina häntäänsä heiluttaneiden ja kevään tuoksuja nuuhkineiden lemmikkien kotona on ihmisilläkin siistiä.