Eläkeläisten huveja

Mitä ihmettä sitä tekee sitten eläkkeellä ollessa, kun jo nyt keski-iän vuosina juoksee eläkeläisten riennoissa? Ei, emme käyneet bingossa eilen, mutta varmaan sinnekin vielä ehdin ennen viiskytvuotispäiviä. Kävimme ihailemassa jättilumpeen kukintaa Viktoriaanisessa kasvihuoneessa. Emme olleet aivan nuorimpia, jotkut olivat sentään ottaneet lapsenlapset mukaansa. Mutta olisi ollut kotoisampi olo, jos olisi jo ehtinyt harmaantua kunnolla.

Jättilumme (Victoria amazonica) on Amazonaksen kasvi. Sen lehtien halkaisija voi olla jopa puolitoista metriä. Paksut, luonnollisissa kasvuoloissa maljamaisesti käpertyvät lehdet voivat kannatella jopa 70 kilon painoa. Lumpeen siemeniä ravinnoksi keräävät naiset siellä Etelä-Amerikassa laittavat kuulemma sylilapsen nukkumaan lumpeenlehdelle työskentelyn ajaksi.

Jättilumpeen kukintaa pääseen katsomaan illalla opastuksen kanssa kesäkuussa ja elokuussa, yhtenä iltana tietyllä aikavälillä. Nyt tämän vuoden kesäkuussa se oli eilen illalla, minkä sai tietää aikaisintaan toissapäivänä. Kukinta kestää pari päivää, ensimmäisenä iltana kukka on valkea ja vaatimattoman näköinen, toisena iltana se hohtaa kauniin korallinpunaisena.

Lumpeen kukinnan esittely tapahtui botanistisesti ja havainnollisesti. Lummelammikon keskellä kahluuhousuissa seisova kasvihuoneesta vastaava botanisti pinosi multasäkkejä 65 kilon edestä jättilumpeen lehdelle, esittelyn lopuksi hän katkaisi upean kukinnon irti varrestaan ja halkaisi sen, jotta kukan rakenne selviäisi mahdollisimman tarkasti kaikille paikalle tulleille. En suosittele tapahtumaa romantikoille.

Tanssi

Valokuvatorstain haaste ennen lomaa on tanssi. Mieleen tulee vanha Tapio Heinosen iskelmä, miten se nyt menikään "..kun tanssittu on, tanssittu aivan liikaa on..."?

Sateesta ja varusteista

Tukholmassa sataa lamauttamavasti. Ulos mennessä pitäisi pukea sadetakki, kumisaappaat ja vielä kantaa sateenvarjoakin, silti kastuu. Brittein saarten viime päivien sateet aiheuttavat nyt harmia Etelä-Ruotsissa, ja jos tämä lotina ei pian lopu, täyttyvät sadevesikaivot täällä Tukholmassakin ja vedet tulvivat kellareihin.

Viime talven Intian matkalla kävimme katsomassa kosteikkoalueen lintuja Keoladeon luonnonpuistossa. Sadekausi oli kestänyt vain päivän ja koska monet linnut olivat siirtyneet kosteammille alueille, puistossa oli ankea tunnelma. Eiliset televisiokuvat näyttivät, kuinka vettä satoi valtoimenaan Karachissa, toivottavasti sateita on riittänyt myös sinne Keoladeoon. Vaikka sadetta tarvitaan, voin kuvitella sen liejusotkun, jossa ihmiset joutuvat sadeaikaan elämään, vesistöihin kulkeutuu paljon roskaa ja likaa, ja kaikki on märkää.

Esikoiseni oli pienenä innokas partiolainen, ja heidän sudenpenturyhmänsä osallistui piirileirille, joka pidettiin jatkuvassa vesisateessa. En voi ymmärtää, miten olen raaskinut jättää seitsemänvuotiaan lapseni sinne sateeseen moneksi päiväksi. Vierailupäivään mennessä kaikki vaatteet ja myös makuupussi olivat kastuneet, saappaat olivat märät, koko lapsi oli märkä. En ymmärtänyt edes viedä kuivaa pyyhettä ja muutamaa paria vaihtosukkia. Seuraavaksi piti talvella päästä leirille parinkymmenen asteen pakkaseen.

Kuljetan goretex-takkiani aina mukana, oli sitten ennustettu sadetta tai ei. Oli se mukana Egyptissäkin, jossa ei ole satanut 30 vuoteen, kaiken varalta. Yhden kerran tein poikkeuksen, mikä ei olisi kannattanut.

Heinätöitä

Olisi kotitöitä tehtävänä. Siivoamista, pyykkäämistä ja tavaroiden purkamista laukuista, tehtäviä, joiden tekemistä ei huomaa, mutta joiden tekemättä jättäminen näkyy ikävästi ympäristössä. Tehdyn työn vaikutus on varsin lyhytkestoinen, pian pitää taas ryhtyä samaan työhön.

Katsoin kerran yhtä remonttiohjelmaa, jossa nuoripari purki ja kunnosti tiilirötisköstä itselleen unelmatalon. He purkivat ensin kaiken pois, sitten he alkoivat kunnostaa rapistuneita tiiliseiniä. Rouva kehui, kuinka hän ei ollenkaan koe tekevänsä työtä, hän vain etsii paikkoja, joista puuttuu laastia, ja täyttää niitä. Kun pitäisi lopettaa, niin hän huomaa taas uuden kolon, joka pitäisi täyttää, ja niin työ jatkuu ja jatkuu.

Juhannuksen aikaan meidän perheessä koettiin samanlaisia tekemisen elämyksiä. Mies innostui kallion kuorimisesta esille mökin viereltä. Minä taas ostin itselleni sirpin ja viikatteen, jotta saisin marjapensaat ja raparperit esille heinän keskeltä. Viikate, Härmän takomon valmistama, osoittautui tehokkaaksi laitteeksi. Aina kun sain yhden kohteen niitettyä, niin katse kiinnittyi viereiseen heinätuhjoon, ja pitihän sekin siistiä siitä pois.

Nyt on sitten kalliota kuorittu ja heinää niitetty. Kuka kärräisi ne maat pois ja haravoisi heinät?

Juhannus

Maanantaiaamuna neljän aikaan palelin uuden kesämökin kuistilla, kesäyön rauhaa ihmetellen. Herätin mökin ovea aukaistessani rantavedessä sykkyrässä nukkuvan linnun, se lipui kauemmaksi kaislikkoon, jossa se taas pisti päänsä kainaloon ja jatkoi uniaan. Päivisin olen ihastellut kaislakeinussa heijaavia västäräkkejä, isokoskeloperheen retkeilyä ruohikkoisella lahdella, rantasipin tepastelua vesirajassa, punarinnan ja monen muun pikkulinnun lentelyä rantapuiden välillä.

Pitäisi vielä ennen juhannusta tehdä perushankintoja, viikate ja lapio, haravia löytyi aitanviereltä. Kalastamaan emme pääse, paitsi jos laiturilta heittelisi virvelillä. Puuttuu vene, verkot ja luvat. Mutta rantakalliolle saamme juhannuskokon.

Hyvää juhannusta!

Kestävää ostosretkeilyä

Ystävät pakkaavat muuttokuormia, moni on palaamassa Suomeen muutaman Tukholman vuoden jälkeen. Meiltäkin edelleen kysellään milloin aiomme palata, tällä hetkellä näyttäisi siltä, että ainakin vuoden vielä asumme täällä. Kun nuoremman peruskoulu on ohi, täytyy tehdä ratkaisu, jäädäkö edelleen kolmeksi seuraavaksi vuodeksi vai lähteä. Viime viikon ostosretkellä tuli mietittyä, mitä Ruotsin aikana hankittua tavaraa sitten aikoinaan lähtee mukaan omassa muuttokuormassamme.

Ruotsalaisten vaateketjujen ja IKEAn tavaroita ei mielestäni kannata ostaa Ruotsista. En ole varma kannattaako niitä ostaa muualtakaan, mutta niitä joka tapauksessa saa melkein mistä tahansa. Jos jotain vaatetta täältä vielä hankin, niin käyn ostamassa Naturkompanietin liikkeestä Fjällrävenin reisitaskuhousut, sellaista vahattavaa kangasta, kestävät varmaan niin kauan kuin minä jaksan retkeillä. Jos etsii parempaa käyttövaatetta, sellaiset ruotsalaiset merkit kuin Tiger of Sweden ja Filippa K. ovat aika laadukkaita ja trendikkäitä, lastenvaatteita voisin ostaa Polarn o Pyretistä, mutta mistään halpatavarasta ei ole kyse joten kannattaa tähdätä alennusmyynteihin.

Kun uuden kulutustavaran hankkiminen on maailmanlopun touhua, tuotteet on tehty ties missä ja miten, käyttöikä on lyhyt ja kierrätys vaikeaa, niin olen rauhoittanut omaa tuntoani hankkimalla jo kestävyytensä todistaneita käytettyjä tavaroita. Ruotsissa riittää vanhaa tavaraa, ihmisillä on ollut varaa tehdä hankintoja kotiinsa ja ne ovat myös säilyneet hyvin. Kun muun Euroopan maissa sekä tuotanto että kulutus toisen maailmansodan aikana notkahtivat pitkäksi aikaa samalla kun paljon omaisuutta tuhoitui, niin Ruotsissa selvittiin vähällä. Esimerkiksi voi ottaa vaikka vanhat astiat. Jos etsit vanhaa Arabiaa, joudut maksamaan moninkertaisia summia Rörstrandiin tai Gustavsbergiin verrattuna.

Myös Ruotsin teollisuuden historia näkyy tämän hetken käytetyn tavaran tarjonnassa ja hintatasossa. Metallin työstäminen ja valmistaminen käyttöesineiksi edustaa perinteistä ruotsalaista osaamista. Teräs- ja valurautatavaraa löytyy jokaisesta kuolinpesästä samoin kuin ainakin yksi parempi astiasto. Ruotsalaista lasia saa myös halvalla, tosin se ei aina miellytä suomalaiseen muotoiluun tottunutta silmää. Mutta kun pitää silmät auki kirpputoreilla ja vanhojen tavaroiden liikkeissä, niin joskus käy niin, että löytyy kaunis ja laadukas esine eikä maksa paljon.

Omia löytöjäni ovat olleet Rörstrandin Milano-astiasto, melkein käyttämättömänä tarjoiluastioineen ja kaatimineen, ja yhden ruusun maljakko Kosta Bodalta. Kävin myös viime viikon ostoskierroksellani Stadmissionin kirpputorilla tekemässä hankintoja mökille. Ostin tarjoiluastiaksi teräsvadin 20 kruunulla, ruotsalaista ruostumatonta terästä, vielä erittäin kauniisti muotoiltu. Samalla hankin teräksisiä kulhoja ja mittakannun, niitä on hyllyt täynnä kirpputoreilla ja maksavat tuskin mitään. Valurautaisen paistokasarin olen hankkinut aikaisemmin, ja varmaan vielä jotain ruotsalaista metallitavaraa löytyy joko uutena tai käytettynä.

Ääntä riitti

Taisin jo kehua, että meidän koulun juhlissa on rento meininki, ei mitään virrenveisuuta ja runonlausuntaa, paitsi suvivirsi kahdella kielellä. Tämän vuoden kevätjuhlissa esittäytyi kaksi ysiluokkalaisten bändiä. Miksaajalla oli kyllä kuulosuojaimet, muut saivat tunkea sormiaan korviin, kun paidattomat hevarit vetivät täysillä. Valokuvatorstain teemana tällä viikolla oli sopivasti ääni.

Lapin kesää

Tänä kesänä emme ehdi koko perhe Lappiin, vaikka parhaisiin kesälomiin on jo kohta vuosikymmenen kuulunut viikko Karigasniemellä kalastaen, marjastaen ja vaellellen. Itse en kalasta, ensimmäisillä kerroilla tosin joudui osallistumaan siimojen selvitykseen ja vieheiden irrotteluun puiden oksilta, taisinpa joskus optimistisesti yrittää irrotella joenpohjaan juuttuneita koukkuja. Olen sen sijaan innokas tulien tekijä ja pitäjä, letunpaistaja ja pakkikahvin keittäjä. Myös kalojen laittaminen ruoaksi kuuluu osittain tehtäviini, perkauksen hoitavat kalastajat itse.

Viime kesän matkalla ilmenivät ensimmäiset oireet tulevasta lintuharrastuksestani. Vaikka en kalasta, lähdemme kaikki yhdessä kalaretkille. Kun olemme kävelleet kalastuspaikoille asti, teemme tulet, ja minä jään niitä vahtimaan ja kahvia keittämään, kun miehet jatkavat joen vartta eteenpäin. Siinä odotellessa voi nauttia hiljaisuudesta, ihailla maiseman avaruutta ja rauhassa seurata poroja ja lintuja. Kun on rentona, hiljaa ja ajatuksissaan, niin eläimet tulevat lähelle, eivät huomaa ennen kuin vasta ihan lähellä, että ihminenhän siinä nököttää kannonpäässä. Siellä Muotkatuntureiden maisemissa onnistuin näkemään pari erikoista lajia, joita sitten lintukirjan avulla yritin tunnistaa. Vuorihemppo hyppeli maassa, oksalla istui lapintiainen, jos oikein tunnistin.

Lapissa pääsee lähemmäksi taivasta, mutta siellä myös aina tutustuu uudestaan perheeseensä ja itseensä. Se on rankkaa, ensin samassa autossa koko matka, sitten samassa mökissä, samoilla tulilla, koko porukka melkein koko ajan yhdessä, ei televisiota eikä radiota viikkoon. Viime kesänä tosin otimme kannettavan tietokoneen mukaan. Kalastukselta ja retkeilyltä liikenevän ajan kuuntelimme yhdessä äänikirjoja. Koska kaikki halusivat pysyä juonessa mukana, kokoonnuimme tietokoneen ääreen kuuntelemaan Illkka Remestä ja Da Vinci koodia kuin aikoinaan radion ääressä kuunneltiin jumalanpalvelusta tai Noita nokinenää.

Olen yrittänyt houkutella perheen nuoria miehiä, että lähtisivät ensi kertaa keskenäään Lappiin kalaan ja auttelemaan isäntäväkeä lomakylän pidossa. Asiasta jo alustavasti viime kesänä puhuttiin. Tulisi varmaan ikimuistoinen reissu. Tutustuisivat hekin taas vähän lisää itseensä ja toisiinsa, kun ovat olleet erossa toisistaan kokonaisen kouluvuoden.

Armas aika joutui

Pian alkavat koulun päättäjäiset, nyt on nuoremmalta ohi jo peruskoulun toiseksi viimeinen vuosi. Ensi keväänä hänellä on kädessään ruotsalainen peruskoulun päästötodistus ja sitten hän palaa takaisin Suomen koulujärjestelmän piiriin. Tukholman ruotsinsuomalaisen koulun kevät- ja joulujuhlat ovat olleet hauskoja hetkiä, siellä oppilaat tekevät omannäköistään ohjelmaa rennolla otteella.

Maanantai-iltana sain keskustella hetken asiantuntijan kanssa suomalaisen ja ruotsalaisen koulujärjestelmän eroista. Täälläkin Suomen menestystä kansainvälisissä oppimisvertailuissa ihmetellään ja siitä halutaan tietää lisää. Ruotsissa ollaan huolissaan, kun koulujen oppimistulokset eivät olekaan maailman huippua, vaikka koulujärjestelmän pitäisi olla maailman paras - niin kuin monen muunkin asian lahden tällä puolella. Koulujärjestelmän heikkouksia on etsitty opettajakoulutuksesta ja koulujen järjestyksenpidosta.

Ruotsissa käydään äänekästä poliittista keskustelua koulukysymyksistä, joita Suomessa käsitellään paljon pienemmissä piireissä. Maan hallitus muun muassa käyttää aikaansa sen pohtimiseen, pitääkö koulussa antaa numero käyttäytymisestä. Koulujen järjestyshäiriöiden ja ilmapiirin odotetaan paranevan, kun käyttäytymistä arvostellaan numeroin. Tuolla logiikalla voi päätellä, että esimerkiksi ruuasta tulee parempaa, kun sitä arvostellaan antamalla mausta numero. Ehkä kuitenkin kannattaisi katsoa ensin, kuka sitä ruokaa keittää ja millä tavalla. Hyvätkin raaka-aineet voi pilata, jos kokki on huono.

Kun omien lasteni käydessä ala-astetta Suomessa seurasin läheltä luokanopettajien työtä, vuosi vuodelta vakuuttuneemmaksi tulin heidän merkityksestään pohjan luomisessa kaikelle myöhemmälle oppimiselle. Lapset saivat nauttia tavoitteellista, kokonaisvaltaista ja yksilöllistä kasvatusta, johon sisältyy opetussuunnitelman mukaisten tietojen ja taitojen opettaminen. Sitä samaa tehdään Ruotsissakin, mutta ammatti-identiteetin rakentuminen täkäläisessä opettajankoulutuksessa ei näytä tapahtuvan samalla tavalla ja tuottavan samaa kuvaa opettajan roolista koulun, kodin ja muun yhteisön käsittävässä lapsen kasvuympäristössä.

Ruotsalainen koulu toteuttaa luokkayhteiskuntan perinteitä ja edistää omalta osaltaan maahanmuuttajien eriytymistä valtaväestöstä. Peruskoulu on vienyt tasa-arvoa eteenpäin suomalaisessa koulussa, mutta jo Uno Cygnaeaukseen ajoista asti koululaitoksen lähtökohtana on ollut kaikille yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen. Ruotsissa keskiluokkaiset opettajat tekivät työläisten lapsista kunnon työmiehiä. Suomessa opettajat itse olivat monet köyhistä oloista, he eivät voineet nähdä työläis- tai maalaistaustaa koulumenestyksen ja korkeampien opintojen esteenä. Suomalaisen opettajakoulutuksen status on edelleen kehittynyt seminaariajoista. Alan professorit ja tutkijat toimivat näkyvästi tiedeyhteisössä, missä myös käydään vilkkaasti keskustelua koululaitoksen kehittämisestä. Täällä kuulemma seminaariaikojen heikompia piirteitä ei ole vieläkään saatu kitkettyä opettajakoulutuksen traditioista, vaikka nykyaikaiset opettajakorkeakoulut on perustettu jo monta vuosikymmentä sitten.

Yksi tulevaisuuden kehityskohde Ruotsissa onkin opettajankoulutus, siitäkin on jo käyty poliittista keskustelua. Kansanpuolueen eroava puheenjohtaja Lars Lejonborg on ottanut asian tehtävälistalleen tärkeimpien joukkoon. Tosin en usko poliitikoista olevan suurta apua opettajakorkeakoulun tuleville opettajille antamien valmiuksen parantamisessa. Tietysti resurssit täytyy antaa, mutta on jo nähty, että tehottomaan ja heikkotasoiseen opettajakoulutukseenkin saa helposti uppoamaan isot rahat. Koululaitoksen pitäisi itse pystyä määrittelemään omat kehitystarpeensa ja asettamaan tavoitteensa. Ei siinä käyttäytymisnumeron antamisessakaan mitään vikaa ole, onhan se Suomessakin nähty, mutta eihän kukaan väitä, että ne käyttäytymisnumerot olisivat PISA-tutkimuksen menestyksen avain tai koulujen työrauhan tae. Olisi arvokeskustelun paikka.

Turusen kirjojen pauloissa

Tukholman kaupunginkirjasto

Mielenkiintoinen Mrs. Morbidi maailman toiselta laidalta haastoi meemiin. En olekaan vielä lähtenyt siihen blogimaailman hassutukseen mukaan, mutta ehkä tähän vielä ryhdyn, kunhan tulee sellainen hetki. Nyt vain kävi niin, että meidän haastettujen listalla oli myös Salla Brunoun lukupäiväkirja, ja sieltä löytyi Heikki Turusen "Maan veren" kattava arviointi. Heikki Turusen kirjat ovat olleet minullekin viime vuosien ehdottomia huippukokemuksia lukemisen saralla, joten en nyt saa ajatuksiani irti siitä aiheesta.

Salla pitää Turusta aliarvostetuimpana kirjailijanamme, minäkin ihmettelen, miten kirjallisuusmaailma vaikenee Turusen teoksista. Onko se Pohjois-Karjalan maisema niin vieras, vai onko viime aikaisen tuotannon vakavuus pelottanut julkilukijat? Minulle Turunen oli pitkään täysin vieras kirjailija, Simpauttajan olin nähnyt elokuvana, mutta kai maaseudulla asuneelle se kuvaus silloin oli liian suorasukaista ja kaihtamatonta, että siitä olisi nähnyt läpi kertomuksen ansiot. Muutama vuosi sitten ystävä vinkkasi, että "Jumalan piika", joka alunperin kertoo tarinaa Honkarakenteen perustaneiden Saarelaisten veljesten äidistä, on hieno kirja.

Turusen kieli, uskomaton kyky rakentaa tekstiä pitkien virkkeiden varaan niin, ettei ajatus katoa, oli ensimmäinen ihmettelyni aihe. Luonnon ja elämän kuvaus, arkinen puhe ja kerronnan syvyys saivat jo hämmentymään. En olisi ikinä uskonut, että luen Turunen kuvaisi niin syväluotaavasti uskovan maaseudun naisen elämää vaimona, äitinä ja luojansa palvelijana. "Jumalan piika" oli ehjä, loppuun asti kantava teos. Sen jälkeen ilmestynyt se varsinaisen Honkarakenteen historia "Hongan tarina" kärsi yrityselämän pakollisesta kuvaamisesta, mikä ei näyttänyt olevan Turusen ominta alaa, ja siksi kokonaisuus jäi rikkinäiseksi ja tasoltaan epätasaiseksi. Mutta lukuelämys sekin ehdottomasti oli, ja varmaan kirjallisesti ansiokkaimpia yrityshistorioita, mitä koskaan on tuotettu.

Viimeisin "Yö kevään kuun" oli Turusen omaa elämäntarinaa, maaseudun tyhjenemistä ja yhden taiteellisen nuoren jäämistä Pohjois-Karjalaan. Kuinka paljon teoksessa sitten toistettiin aikaisempien kirjojen tapahtumien kuvausta, en tiedä kun en ole lukenut. Se voisi ehkä olla myös syy kirjojen lähes järjestelmälliseen ohittamiseen, kun mainintoja vuosittaisesta kirjallisesta tuotannosta jaetaan.

"Yö kevään kuun" oli hienoa luettavaa. Se vei syvälle suurten ikäluokkien nuoruuteen 1950-luvulla ja vapaan kansansivistystyön yrityksiin kouluttaa maamme toivoja rakentamaan maata. Isomman tarinan sisällä elivät ikiaikaiset teemat nuoren seksuaalisuuden heräämisestä ja oman paikan etsimisestä aikuisten maailmassa. Samalla piirtyi kuva Turusen kirjallisen uran alkuvuosista. Pohjois-Karjalan luonnon kuvailu oli sekä rikasta että karua, mukanaan vievästi enemmän kokemuksellista kuin maalailevaa. Olen aika kärsimätön lukija, mutta Turusen tekstiä jaksan lukea sanasta sanaan, ja enemmän pelkään kuin odotan kirjan loppumista.

Sisuradion haastattelussa joskus pari vuotta sitten Turunen epäili, että hänellä ei ole luovaa aikaa jäljellä kuin ehkä kymmenisen vuotta. Pitää siis miettiä, minkä ideoistaan toteuttaa. Odotan että Turunen jatkaa suurten ikäluokkien, kaupungistumisen ja maaseudun tyhjenemisen kuvausta. Jollekin suurelle tarinalle olisi tilausta, toivottavasti se vielä syntyy.

Riemua ja kärsimystä

Eilen juostiin 29. Tukholman maraton, jonka jotkut juoksivat jo 29. kerran. Tänä vuonna ei ollut kuumin mahdollinen ilma, vaikka aurinko porotti täydeltä taivaalta ja lämpömittari näytti 28 astetta, on joskus juostu jopa 31 asteen helteessä. Eilen jo kadunvarrella maratonia seuraavat saivat olla tarkkoja, etteivät polttaneet itseään tai nestehukka yllättänyt, ei siis ihme, että tänä vuonna keskeyttäneitä oli ennätysmäärä lähtijöiden lisäksi.

Enpä ollut ennen seurannutkaan maratonia kadun varrella. Hauska tapahtuma, jossa tosin ei ollut mitään ihmeempää dramatiikkaa. Huippu-urheilijat ohittivat paikan vauhdilla, sitten alkoi tulla enemmän alan ahkeria harrastajia ja viimeisinä tulivat pellet ja vedonlyöjät. Voi niitä onnettomia, jotka olivat lähteneet matkaan asunaan frakki ja silinterihattu tai Hamletin samettipuku pääkallotehosteineen. Hauskaa meille katsojille, mutta toivottavasti he ymmärsivät vähentää varustusta matkan ehtiessä.

Tänä vuonna maratonille lähti enemmän ulkomaalaisia kuin ruotsalaisia. Suomalaisia taisi joukosta olla joka toinen, kun kannustajienkin keskuudessa suomi oli toiseksi puhutuin kieli. Vieressäni kadun varrella oli ahkera häjyjen kannustaja. ”Hyvä häjyt” kuulostikin hyvältä huudahdukselta. Keitä lienee nuo häjy-tunnuksin maratonille lähteneet härmäläiset?

Vaikka juoksijoilla hiki virtasi, aurinko poltti nahkaa ja rakot jaloissa hiersivät, pystyi katsoja silti ymmärtämään maratonin juoksemisen tarjoaman nautinnon. Ainakin sitten kun se on ohi. Juoksijoiden keskuudessa vallitseva kannustava ilmapiiri välittyi myös kadunvarsille. Kun huippumenijät ohittivat paikan toista kertaa, ensimmäistä kierrosta juoksevat jaksoivat vielä taputtaa heille yleisön mukana.

Kokemuksesta ja kevyestä ruumiinrakenteesta näytti olevan runsaasti hyötyä jaksamisen kannalta. Myös oman porukan mukana pysyminen teki maratonista helpomman näköisen. Juoksijoiden joukossa oli monta pariskuntaa, jotka juoksivat omaa tahtiaan yhtä matkaa jaksavan tuntuisina. Matkan edetessä näytti myös muodostuneen samaa vauhtia juoksevien ryhmiä. Joillain näytti myös olevan tavoiteaika-viiri näyttämässä, missä ajassa on aikomus tulla maaliin. En ymmärtänyt olivatko he järjestäjien tarjoamia jäniksiä, vai ketä varten tavoiteaika oli laitettu näkyviin.

Katsojien joukossa oli kauppamatkallaan pysähtyneitä ohikulkijoita, jotka kommentoivat tyyliin "Hulluja nuo tuolla helteessä itseään rääkkäävät". Ehkä ihan kaikkien ei ollutkaan viisasta lähteä matkaan, onneksi lääkintähuolto pelasi ja moni ymmärsi lopettaa ennen äärirajojensa kohtaamista. Tietysti aloin miettimään, pystyisinkö itse koskaan juoksemaan maratonia. No en. Olen iloinen, että pystyn ylipäätänsä juoksemaan, toisenlaisiakin aikoja on ollut. Mutta eilisen jälkeen juoksuvarvasta on hieman kutittanut.

Myötätuulella Kiinaan

Kiinan vaikutusvalta maailmassa on huimassa kasvussa. Vallan kasvun veturina toimii talous, mutta se tuo mukanaan myös poliittista ja sotilaallista valtaa. Investoinnit Kiinaan lisääntyvät, ja vastaavasti kiinalaiset investoivat enenevässä määrin länteen. Tällä hetkellä Ruotsin kuningaspari isännöi Kiinan presidentin Hu Jintaon vierailua, virallisesti vierailu liittyy Itäintian matkaajan Götheborgin paluuseen Kiinan matkaltaan.

Götheborg on Göteborgin edustalla vuonna 1745 uponneen Itä-Intian kauppalaivan jäljitelmä, joka on rakennettu vapaaehtoisvoimin muistuttamaan mahdollisimmant tarkasti alkuperäistä. Laiva purjehtii huonosti vastatuuleen, mutta sen reitti oli jo aikoinaan suunniteltu kulkeman tuulien mukaisesti. Laivan rakennusprojekti oli välillä vastatuulessa, mutta nyt sen käytyä edustamassa Ruotsia Aasian satamissa monet sponsorit haluavat päästä osalliseksi sen huomioarvosta. Sekä Kiinan presidentin vierailusta että Götheborgin näyttävistä ankkuroitumisista Kiinan satamissa toivotaan vetoapua Kiinan ja Ruotsin kauppasuhteiden kehitykselle.

Viime viikolla Ruotsissa työskentelevä kiinalainen tutkija patisteli ruotsalaisia yrityksiä reippaampaan ryntäykseen Kiinan markkinoille, Saksa ja Suomi ovat hänen mielestään saavuttaneet Kiinassa etulyöntiaseman Ruotsiin nähden. Ruotsin vahvat kotimarkkinat ja sieltä saatavat katteet ilman suurta riskinottoa ja vakiintuneet kauppasuhteet perinteisiin vientimaihin ovat monen ruotsalaisen yrityksen toiminnan perusta. Niin kauan kuin uhkia ei ole näköpiirissä, vaikeita Kiinan markkinoita ei lähdetä testaamaan. Ehkä Kiina myös jossain nähdään vielä halpatuontimaana eikä markkina-alueena.

Saksan talouden taantuma ja vastaavasti Suomen pienet kotimarkkinat ovat pakottaneet molempien maiden yritykset rakentamaan liiketoimintaansa Aasian halvan kustannustason maihin, mikä taas on avannut tien kehittyvien talouksien kasvaville markkinoille. Samanlaista globalisaation tuottamaa uhkaa kuin mitä Suomessa on viime vuosina koettu elektroniikkateollisuuden alihankkijoiden supistaessa tuotantoaan Suomessa, en ole havainnut Ruotsissa. Täällä talous on loistavassa kunnossa, suurimmat irtisanomisotsikot ovat syntyneet metallityökaluja valmistavien perinteisten ruotsalaisten merkkien sulkiessa tehtaitaan.

Kiina käyttää presidentin Ruotsin vierailua omien tarkoitusperiensä edistämiseeen. Se haluaa pitää itsellään oikeuden kehitykseen ja toteuttaa sen omalla tavallaan, ilman demokraattista järjestelmää ja ihmisoikeuksien kunnioittamista. Kiinan vaikutusvallan kasvaessa sen kanssa on pakko käydä keskustelua, mutta missä kaikessa voi joutua olemaan mukana suhteiden tiivistyessä? Kerran joku kertoi kevyesti, miten kiinalaiset liikekumppanit olivat kadonneet mystisesti. Myöhemmin hän sai kuulla, että heidät oli teloitettu. Kiina teloittaa vuosittain uskomattoman määrän kansalaisiaan.

Eräässä koulutustilaisuudessa ison maailmanlaajuisesti toimivan ruotsalaisen firman edustaja vastasi kysymykseen suhtautumisesta lahjontaan, että olisi naivia kuvitella, ettei sitä tapahdu. Olisin odottanut jonkinlaista pesäeron tekemistä lahjontaan, edes sen toteamista, että olemme äärimmäisen varovaisia, ettemme sorru laittomuuksiin, vaikka lahjojen antaminen kuuluu jossain määrin kulttuuriin eräissä maissa. Kiinassa on taas viime aikoinakin teloitettu lahjusten vastaanottajia, joten siellä toimivien yritysten kannattaa olla tarkkoina. Aika hankala jatkaa kaupantekoa, jos kumppanin pää on pölkyllä.

Parveke-elämää

Naapurit kömpivät juuri ikkunasta parvekkeelle. Kun muutimme tähän asuntoon, kummastelimme kun vastapäisen talon parvekkeille ei ollut ovia, sen sijaan niiden väliä pääsi kulkemaan tikapuita pitkin. Sitten keksimme, että parvekkeet on asennettu kerralla koko taloon odottamaan sitä, että asuntojen omistajilla riittää remontointi-intoa oviaukkojen puhkomiseen.

Onneksi olohuoneemme ikkunasta parhaiten näkyvä parveke on saanut ovet jo aikaa sitten ja muutenkin sen parvekkeen sisustukseen on satsattu. Huoneiston asukas kasvattaa innokkaasti ruukkukukkia. Tällä hetkellä hänen parvekkeellaan kukkii syreeni isossa ruukussa samoin kuin ruusut, pelargoniat, orvokit, morsiushuntu ja ahkeraliisa. Hän itse mahtuu juuri ja juuri istumaan tuolillaan kukkien keskellä, lisäksi linnut viihtyvät tuossa kukkaviidakossa. Monet muut vastapäisen talon parvekkeet ovat tyhjillään tai keskeneräisen oviremontin kourissa.

Parvekkeita rakennetaan ahkerasti vanhoihin taloihin Tukholmassa. Parveke korottaa asunnon arvoa. Meiltäkin kävi asuntoyhdistyksen vanhemman puolen asunnoista joku kysymässä, että voisimmeko vuosikokouksessa puoltaa hänen ehdotustaan, että yhdistys maksaisi osan hänen parvekkeensa rakennuskustannuksista. Kieltäydyimme kohteliaasti, eiköhän se parvekkeen puuttuminen ole aikoinaan kauppahinnassa näkynyt hintaa alentavasti. No, nyt sitten ei tervehditä pihalla, vaikka ensin oltiin niin ystävällisiä.

Omakotitaloelämään tottuneina emme ole vielä oikein oppineet parvekkeen hyödyntämistä. Tänä keväänä saimme kuitenkin laitettua jo joitain istutuksia. Nyt pitäisi kääntää katse kalustukseen, asunnon edellisen omistajan parvekkeelle hylkäämät kromijalkaiset tuolit pyrkivät ruostumaan ulkoilmassa. Tässä lähellä on kuuluisa sisustuskauppa R.O.O.M, jonka hintataso on jokseenkin suolainen, mutta jossa käyminen on aina hintansa väärti. Sieltä voi löytää jonkun hyvän, käytännöllisen sisustustavaran, jonka ostaminen osoittautuu järkeväksi vielä vuosienkin päästä. Lisäksi sieltä saa aina kaupanpäälliseksi raikkaita, kestäviä ideoita.

Haasteena kone

Idyllisiä maisemia kuvatessani yritän rajata koneita pois, ne eivät kuulu kuvaan. Mutta valokuvatorstain tämän viikon haasteen vuoksi tuokin kuva pääsee julkaistavaksi. Haasteena on kone, perämoottori kruunaa kuvan eikä kottikärryn pyöräkään enää haittaa

Ruotsi parhaimmillaan

Eilen illalla keinutti, keittiö heilui, sänky heilui, vaikka olinkin jo tukevasti maan kamaralla Tukholman saaristossa vietetyn päivän jälkeen. Vein vieraani lounasristeilylle, taas unelmien saaren Möjan ympäri. Oli Ruotsin kansallispäivä, kaupat kiinni ja keskustaan odotettiin kahakoita äärioikeiston marssin vuoksi. Emme olleet ainoat, jotka suunnistivat vesille vapaapäivän viettoon, ja voisiko sen paremmin kansallispäivää juhlia? Alkukesän saaristoluonto kauneimmillaan, auringonpaistetta ja hyvää ruokaa.

Aloimme jo miettiä, eikö Suomen itsenäisyyspäivää voisi jollain syyllä siirtää kesäkuun alkuun. Olen monta kertaa säälinyt niitä puolustusvoimien torvensoittajia, seistä nyt jäykkänä rivissä paukkupakkasilla ja puhaltaa jääkylmää torvea niin että höyry jäätyy ilmaan. Ehkä itsenäisyyspäivän varustelutasoakin voisi sitten keventää, se sotilasvetoisuus menee joskus liiallisuuksiin. Tosin etenkin laivaston ja ilmavoimien näyttäytymistä olisi kiva seurata kirkkaassa kesäsäässä. Presidentin vastaanotto sujuisi helpommin, ei tarvitsi vieraiden valittaa jälkeenpäin miten hankalaa on vaihdella kenkiä ja riisua turkkia iltapukuluomukset päällä. Kun juhlavieraat kesäiltana astelisivat kättelemään isäntäväkeä punaista mattoa pitkin Kauppatorin rannassa, niin sitä seuraisivat muutkin kuin kuokkavieraat.

Ruotsin kansallispäivä oli nyt vasta kolmannen kerran yleinen vapaapäivä. Dagens Nyheter raportoi tänään, että eilen ruotsalaiset ensimmäistä kertaa juhlivat kansallispäiväänsä. Kieltämättä minustakin tuntui siltä. Pari vuotta sitten huomasi kansallispäivän vain marssivista äärioikeistolaisista. Viime vuonna olli tungosta kaupungilla lähinnä vain roskien kierrätyspisteiden ja pullonpalautusautomaattien lähistöllä, ylimääräinen vapaapäivä hyödynnettiin siivoamalla. Eilen ihmiset pakkautuivat piknik-koriensa kanssa rannoille ja puistoihin, mutta myös keskikaupungilla liikkui runsaasti pienoislippuja heiluttelevaa väkeä. Kaikki veneet oli irrotettu laiturista, ja vesillä sai tarkkana, koska veneitä tunki kerralla kapeikkoihin monelta suunnalta, mukana olivat kaikki kokoluokat ruotsinlaivoista vesiskoottereihin ja kanootteihin.

Tukholman saaristossa ei ole montaa asumatonta saarta, erämaan rauhaa sieltä on turha hakea. Sen sijaan voi ihastella, miten hoidettua kaikki on. Intiassa talvella matkustaessamme yksi isäntäväkeen kuuluva totesi, että meiltä täällä Intiassa puuttuu yksityiskohtien taju, sense for details. Ruotsia voi pitää samalla janalla toisena ääripäänä. Eilen katse osui tuon tuosta pieniin yksityiskohtiin ja saattoi ihailla, miten tuonkin ovat laittaneet kauniisti ja hoitaneet hyvin. Tuo kuvan pieni puuvene oli kyllä kaiken huippu!

Yksityinen vai julkinen blogi?

Suhteeni kirjoittamiseen on aina ollut kovin arkinen. Olen kirjoittanut sen minkä olen tarpeelliseksi kokenut. Aloitin kirjoittamisen jo ennen kouluikää, mutta ympäristö osasi kyllä lannistaa pienen kirjoittelijan, lopetin myös omien tekstien rustailun jo ennen kouluikää. Päiväkirjaa pidin vähän aikaa nuorena, ja joskus olen purkanut mieltäni kirjoittamalla sen jälkeenkin, mutta ei niissä ole paljoa luettavaa eikä poltettavaa. Kirjeitä olen kirjoittanut viime vuosituhannen loppuun saakka, sitten siirryin totaalisesti sähköpostiin. Kouluaineitakin kirjoitin niin monta kuin tarvitsi.

Opiskeluaikana kirjoittaminen oli vähäistä, muutama harjoitus, tenttivastaukset ja tutkielma. Kun aloitin varsinaisen työurani, kirjoitin päivittäin määrämuotoisia ja asiaan pitäytyviä kirjeitä ja kirjelmiä. Nautin työssäni usein siitä, että kirjoittaminen tuntui aina luontevalta, ja että moni asia lähti rullaamaan sen jälkeen, kun tilanne oli jäsennelty paperille. Asia, vaatimukset ja perustelut, usein selvittiin parilla sivulla, standardi oli neljä sivua ja pisin kirjelmä taisi sitten olla lähes kolmekymmensivuinen. Pääsääntöisesti kirjallisesti käsiteltävien asioiden hoitamisessa oli etua siitä, että kirjoittaminen oli omin ilmaisukeino.

Lukijakuntani on ollut erittäin rajoitettu, koska hoitamani asiat ovat olleet useimmiten salaisia. Kerran yksi väitöskirjan tekijä joutui kahlaamaan suuren määrän tekstejäni, tosin siinäkin tutkimuksissa painopiste oli tuloksissa eikä siinä, miten niihin päädyttiin. Muuten kirjalliseen tuotantooni ovat joutuneet perehtymään vain henkilöt, joiden on pitänyt tehdä joku toimenpide tai päätös kirjelmien pohjalta.

Jossain vaiheessa ennen työurani lopettamista suunnittelin kirjoittavani alaa koskevan oppikirjamaisen yleisteoksen, ja pieni pätkä sitä onkin kirjoitettuna. Projektin loppuun saattaminen olisi yhden velvollisuuden täyttäminen, olen niin monta kertaa puhunut, että pitäisi kirjoittaa. Tosin nyt, kun voi julkaista tekstejään ilman kustantajaakin, omien tekstien saaminen painetuksi on menettänyt merkitystään ja toisaalta tullut aina vain vaikeammaksi, ellei tee omakustannetta.

Blogeihin juutuin YLEn ja Hesarin blogien kautta, sieltä harhauduin lukemaan Kemppistä, jonka lukeminen kuuluu päivän rutiineihin. Muutettuani Ruotsiin löysin Tukholmalaisen blogin ja tutustuin sen kirjoittajaan. Vuoden päivät luin hänen tekstejään, sitten avasin oman blogin ja aloin kirjoittaa. Useimmiten en tiedä ennen ensimmäisen sanan ilmestymistä laatikkoon, mitä blogi tänään käsittelee. Lähes saman verran aikaa kuin kirjoittamiseen kuluu valokuvien etsimiseen. Joskus kuvia on myös otettava lisää varastoon.

Tässä blogin kirjoittamisessa olen aika lähellä vanhoja työrutiinejani. Kun alkaa kirjoittaa, niin se on tehtävä kerralla loppuun. Aihe voi olla melkein mikä tahansa, kun teema on valittu, siitä on saatava aikaiseksi järjellinen teksti. Kerran työelämässä ollessani vastapuoleni kritisoi, että kyllä sinulla on joskus aika kaukaa haettuja perusteluja. Paljastin, että jos perusteluja ei löydy läheltä, niitä on haettava kaukaa. Yritän hiljentää itsekritiikkiä, tehdä sellaista kuin tulee ja julkaista sen ilman suurempia korjailuja kohtuullisessa ajassa. Onneksi blogitekstit vanhenevat armollisen nopeasti.

Olen aikaisemmin työelämässä tottunut toimimaan julkisessa tilassa, blogi kompensoi kotiin jäämisen aiheuttamaa käpertymistä yksityiseen. Monet muut taas luovat itselleen julkisen minän rinnalle yksityisen minän blogin avulla. Voisin kirjoittaa harjoituksen vuoksi joka aamu jotain, mutta jos niitä tekstejä ei kukaan koskaan lue, miksi vaivautuisin. Mutta nyt, kun aina jonkun käynnistä laskuri vaihtaa numeroa, kirjoittamiselleni on motiivi tai oikeastaan kaksi: se että minä kirjoitan ja että joku lukee.

Se parhaiten nauraa

Tästä on ehkä pari vuotta aikaa, kun leppoisassa illanvietossa ystävien kesken suunnittelimme alueen tyhjenevälle psykiatriselle sairaalalle jatkokäyttöä. Toteuttamiskelpoisimmaksi ideaksi koettiin syömishäiriökeskus. Lihavuus ja anoreksia ovat molemmat tämän ajan kasvavia ongelmia. Ruokavaliohoitoa lihavuuteen voisi antaa ympäristössä, jossa ratkeaminen syöpöttelemään ei olisi yhtä helppoa kuin jääkaapin avaaminen kotona. Annetaanhan alkoholisteillekin katkaisuhoitoa eri metodein parantolaympäristössä, miksi syöppöjä ei voisi palvella yhtä hyvin kuin juoppoja.

Kehittelimme huipputeknologiaan perustuvaa laihdutusravintolaa, jossa asiakas kasaa itse annoksen, annos punnitaan ja samalla automaattisesti lasketaan ruoan ravintoainepitoisuudet. Syömään pääsisi vasta, kun annos osoittautuisi oikean suuruiseksi ja riittävät ravintoaineet sisältäväksi. Hoitoon kuuluisi tietysti myös psyykkinen tukeminen, sopivien liikuntamuotojen määritteleminen ja niiden opettelu, sekä jatkohoito. Kotiin paluuta tuettaisiin vaihtamalla jääkaappiin starttipaketti ja tyhjentämällä keittiön hyllyt epäterveellisistä ruoista. Jälkihoito toteutettaisiin puolen vuoden välein tapahtuvin kontrolliviikonlopuin.

Joku olisi ollut jo valmis rahoittamaan moista laihdutusklinikkaa, mutta paljon hauskemmalta kuulosti ajatus hotellista. Tukholmassa samoin kuin Helsingissä on vankilahotelli, mutta onko missään mielisairaalahotellia? Hotelli Pöpilä - tule sellaisena kuin olet! Kaikennäköisiä ruumiinkuntoa edistäviä hoitoja on hotelleissa saatavana, mutta tässä hotellissa hoidettaisiin mieltä. Itse varasin ensimmäisenä vastaanottovirkailijan tehtävän. Siis haluaisitte huoneen, avolla vai suljetulla, pehmusteilla vai ilman? Mitä lisäpalveluja haluatte, meiltä löytyy erilaisia terapioita, ryhmässä tai yksin, miten vain haluatte. Täällä saa myös pelkästään levätä, jos se on tarpeen.

Jaoimme muitakin tehtäviä. Porukan muusikko hoitaisi musiikkiterapiapuolen, sairaanhoitaja valittiin lääkinnällisiin tehtäviin, muutkin olivat siinä vaiheessa iltaa valmiita vetämään terapeuttasia keskusteluja. Jos mikään muu ei auttaisi, niin sähköinsinööri laittaisi valkoisen takin päällensä...heh heh... Kuka olisi ensimmäinen potilas? Joku kunnan päättäjistä...heh heh. Hauskaa oli silloin.

Nyt sitten parin päivän päästä paikka avataan, hotellina. Ravintola ei tule olemaan korkeinta terveysteknologiaa edustava dieettikeskus, vaan mitä ilmeisemmin siellä nautitaan Kantonin keittiön antimia. Paikan nimi on alustavasti Lohikäärmekeskus, oletettavasti siellä on myös Feng Shuit paikallaan. Sen verran olen paikassa asioinut, että ainakin päärakennuksen edessä on aukeama, johon feniks-lintu mahtuu laskeutumaan ja paikallisbussi pysähtymään. Ensimmäisiksi asukkaiksi tulevat Kouvolan Kiina-viikon kiinalaiset osanottajat. Toivottavasti heidät nyt majoitetaan mahdollisimman viihtyisälle osastolle, remonttia ei ole tehty.

Tukholma maistui vaisulta

Eilen kävin tutustumassa Smaka på Stockholm -tapahtumaan Kungsanilla. Tukholman seudun ravintolat, ruoka- ja viiniyritykset ovat näytillä ja myyvät maisteluannoksia, lavalla järjestetään kokkisotaa muistuttavia otteluita ja musiikki soi.

En oikein lämmennyt. Mereltä puhaltanut kylmä tuuli vei osaltaan viehätystä, eikä juuri alkanut tapahtuma ollut päässyt vauhtiin. Ainoat vauhtiin päässeet olivat lavan eteen pakkautuneet eläkeläiset, jotka kärkkyivät kokkisodan maisteluannoksia. Muuten tunnelma oli vaisu, teltat tyhjiä ja yleisö vaelteli alueella eksyneen näköisenä.

Eniten pettynyt olin esillepanoon. Tapahtuman ilme oli kalsea ja mitäänsanomaton, oranssiset Smaka på Stockholm -kyltit olivat ainoa yhtenäinen elementti eri puolilla verkkoaidattua asfaltille rakennettua aluetta. Jotkut etniset ravintolat olivat satsanneet kojun ulkonäköön, mutta vaikutelmat hukkuivat sekamelskaan. Alueella suunnistaminen ilman karttaa oli myös hankalaa. Olisipa järjestäjät tehneet vaikka teemakadut, itämeri, välimeri, tyyni valtameri jne, niin edes jossain olisi päästy tunnelmaan, vaikka Meksikonlahdella.

Kiertelimme suomalaisten kaverien kanssa alueella, söimme paperilautasilta annokset keskitason thaimaalaista ruokaa, joimme kahvit kokkisotaa seuraten, ihastelimme tyhjillään olevassa ravintolateltassa hummereita ja sitten olikin jo niin kylmä, että oli pakko lähteä tavaratalokierrokselle NK:lle. Siellä jo vähän lämpenimme.

ps. Kävin tapahtumassa uudestaan sunnuntaina, meno oli jo ihan toisenlaista. Nyt maistelimme kälyni kanssa, joka on ruoka-alan ammattilainen, ruotsalaisia kalaherkkuja. Mainioita makuja, etenkin paistetut silakat etikkaliemessä olivat herkullisia, ilma oli lämmin ja ihmisiä valtoimenaan. Hyvin kuitenkin kaikki mahduimme iloiseen tunnelmaan.

Onko jollain meridiaanit tukossa?

Tämä kuva on otettu kiinalaisesta luontaisapteekista. Hyllyillä on lasipurkeissa juuria, yrttejä ja uutteita. Kiinalaiseen lääketieteessä tutkiminen tapahtuu katsomalla potilaan tilaa. Yinin ja yangin pitäisi olla tasapainossa, mitä tutkitaan kuulostelemalla puhetta, tutkimalla kieli ja pulssia analysoimalla. Sairauden perimmäin syy on yleensä riittämätön elinvoima, ja juuri elinvoima ratkaisee, voiko parantua. Ongelmana voivat olla myös tukkeutuneet meridiaanit.

Kuvitellaan tilanne, että vanha isä kertoo myyneensä kaksi omarantaista edustustason huvilaa joenrannalla, 12 000 neliötä majoitustilaa ja 11 hehtaaria maata. Ostaja on kivi- ja rakennusalan yrittäjä, joka ryhtyy pitämään tiloissa hoivayritystä. On kuulemma juuri hakenut viisumia ulkomaisille työntekijöille, ja paikka avataan kolmen viikon päästä. Kauppahinta on ollut samaa luokkaa, mitä paikkakunnalla maksetaan isosta uudehkosta omakotitalosta.

Omaiset laskevat äkkiä, että jo pelkästään huvilat myymällä olisi saanut kauppahinnan, ja nuo horinat tuosta hoiva-alalle siirtyvästä kiviyrittäjästä, joka luulee saavansa pikaviisumeita työntekijöille, ovat jo sitä tasoa, että holhuuseenhan se on paappa haettava, ja sen ostajan kanssa mennään vielä käräjille, kun on tuolla tavalla hölmöä vanhusta höynäyttänyt.

Tällainen kauppa on ihan oikeasti tapahtunut, harmi vain ettei myyjänä ole ollut dementoitunut vanhus, vaan kuntien terveydenhoidon kuntayhtymän perustama osakeyhtiö. Kymenlaaksossa terveydenhoidon kuntayhtymä on välikäden kautta myynyt entisen psykiatrisen sairaalan kiinteistön kivi- ja rakennusalan yrittäjille, jotka aikovat perustaa kiinalaisen lääketieteen keskuksen. Suunnitelmat ovat hieman auki, kauppa tehtiin viime viikolla, ja hoitajat eivät ole saaneet viisumeita, mutta ravintola ja majoituspalvelu avataan jo ensi viikolla.

Tapahtumakulku on kummallinen. Ensin kunnat satsaavat rahaa terveydenhuollon kuntayhtymään, jotta sairaat saisivat hoitoa, sitten keksitään lakkauttaa toiminta kiinteistöllä, ja sairaalarakennuksista tulee terveydenhuollon kuluerä ja yrityspalvelun pelinappula yrittäjien houkuttelemisessa paikkakunnalle.

Paikkakunnalla koko hanketta on ihmetelty. Tiedot tulevasta yritystoiminnasta ovat hataria. Voiko Suomessa harjoittaa kiinalaista lääketiedettä ihan noin vain? Se, ettei ulkomaisilta yrittäjiltä edellytetä tarkkoja suunnitelmia, varmistettua rahoitusta ja näyttöä osaamisesta, on epäreilua sekä muita että heitä itseään kohtaan. Kun lähdetään tukemaan ulkomaalaisen yrittämistä väärältä pohjalta, ei vaadita sitä mitä muiltakin, niin voidaan pian todeta, että kyllä me suomalaiset oltaisiin hoidettu homma paremmin.

Luulisi, että pelkästään oman luotettavuutensa vakuudeksi ostajilla olisi pitänyt olla esittää rahaa huomattavasti enemmän. Ne rahat olisi voinut tallettaa ja vapauttaa sitä mukaa, kun yritystoiminta kehittyy. Voi olla, että jossain joku kunnollinen liiketoimintasuunnitelma on, mutta kukaan ei siitä ole kertonut. Kun kyse on veronmaksajien rahoilla hankitun omaisuuden myymisestä, ihmisillä on lupa ihmetellä.