Armas aika joutui

Pian alkavat koulun päättäjäiset, nyt on nuoremmalta ohi jo peruskoulun toiseksi viimeinen vuosi. Ensi keväänä hänellä on kädessään ruotsalainen peruskoulun päästötodistus ja sitten hän palaa takaisin Suomen koulujärjestelmän piiriin. Tukholman ruotsinsuomalaisen koulun kevät- ja joulujuhlat ovat olleet hauskoja hetkiä, siellä oppilaat tekevät omannäköistään ohjelmaa rennolla otteella.

Maanantai-iltana sain keskustella hetken asiantuntijan kanssa suomalaisen ja ruotsalaisen koulujärjestelmän eroista. Täälläkin Suomen menestystä kansainvälisissä oppimisvertailuissa ihmetellään ja siitä halutaan tietää lisää. Ruotsissa ollaan huolissaan, kun koulujen oppimistulokset eivät olekaan maailman huippua, vaikka koulujärjestelmän pitäisi olla maailman paras - niin kuin monen muunkin asian lahden tällä puolella. Koulujärjestelmän heikkouksia on etsitty opettajakoulutuksesta ja koulujen järjestyksenpidosta.

Ruotsissa käydään äänekästä poliittista keskustelua koulukysymyksistä, joita Suomessa käsitellään paljon pienemmissä piireissä. Maan hallitus muun muassa käyttää aikaansa sen pohtimiseen, pitääkö koulussa antaa numero käyttäytymisestä. Koulujen järjestyshäiriöiden ja ilmapiirin odotetaan paranevan, kun käyttäytymistä arvostellaan numeroin. Tuolla logiikalla voi päätellä, että esimerkiksi ruuasta tulee parempaa, kun sitä arvostellaan antamalla mausta numero. Ehkä kuitenkin kannattaisi katsoa ensin, kuka sitä ruokaa keittää ja millä tavalla. Hyvätkin raaka-aineet voi pilata, jos kokki on huono.

Kun omien lasteni käydessä ala-astetta Suomessa seurasin läheltä luokanopettajien työtä, vuosi vuodelta vakuuttuneemmaksi tulin heidän merkityksestään pohjan luomisessa kaikelle myöhemmälle oppimiselle. Lapset saivat nauttia tavoitteellista, kokonaisvaltaista ja yksilöllistä kasvatusta, johon sisältyy opetussuunnitelman mukaisten tietojen ja taitojen opettaminen. Sitä samaa tehdään Ruotsissakin, mutta ammatti-identiteetin rakentuminen täkäläisessä opettajankoulutuksessa ei näytä tapahtuvan samalla tavalla ja tuottavan samaa kuvaa opettajan roolista koulun, kodin ja muun yhteisön käsittävässä lapsen kasvuympäristössä.

Ruotsalainen koulu toteuttaa luokkayhteiskuntan perinteitä ja edistää omalta osaltaan maahanmuuttajien eriytymistä valtaväestöstä. Peruskoulu on vienyt tasa-arvoa eteenpäin suomalaisessa koulussa, mutta jo Uno Cygnaeaukseen ajoista asti koululaitoksen lähtökohtana on ollut kaikille yhtäläiset mahdollisuudet koulutukseen. Ruotsissa keskiluokkaiset opettajat tekivät työläisten lapsista kunnon työmiehiä. Suomessa opettajat itse olivat monet köyhistä oloista, he eivät voineet nähdä työläis- tai maalaistaustaa koulumenestyksen ja korkeampien opintojen esteenä. Suomalaisen opettajakoulutuksen status on edelleen kehittynyt seminaariajoista. Alan professorit ja tutkijat toimivat näkyvästi tiedeyhteisössä, missä myös käydään vilkkaasti keskustelua koululaitoksen kehittämisestä. Täällä kuulemma seminaariaikojen heikompia piirteitä ei ole vieläkään saatu kitkettyä opettajakoulutuksen traditioista, vaikka nykyaikaiset opettajakorkeakoulut on perustettu jo monta vuosikymmentä sitten.

Yksi tulevaisuuden kehityskohde Ruotsissa onkin opettajankoulutus, siitäkin on jo käyty poliittista keskustelua. Kansanpuolueen eroava puheenjohtaja Lars Lejonborg on ottanut asian tehtävälistalleen tärkeimpien joukkoon. Tosin en usko poliitikoista olevan suurta apua opettajakorkeakoulun tuleville opettajille antamien valmiuksen parantamisessa. Tietysti resurssit täytyy antaa, mutta on jo nähty, että tehottomaan ja heikkotasoiseen opettajakoulutukseenkin saa helposti uppoamaan isot rahat. Koululaitoksen pitäisi itse pystyä määrittelemään omat kehitystarpeensa ja asettamaan tavoitteensa. Ei siinä käyttäytymisnumeron antamisessakaan mitään vikaa ole, onhan se Suomessakin nähty, mutta eihän kukaan väitä, että ne käyttäytymisnumerot olisivat PISA-tutkimuksen menestyksen avain tai koulujen työrauhan tae. Olisi arvokeskustelun paikka.