Turusen kirjojen pauloissa

Tukholman kaupunginkirjasto

Mielenkiintoinen Mrs. Morbidi maailman toiselta laidalta haastoi meemiin. En olekaan vielä lähtenyt siihen blogimaailman hassutukseen mukaan, mutta ehkä tähän vielä ryhdyn, kunhan tulee sellainen hetki. Nyt vain kävi niin, että meidän haastettujen listalla oli myös Salla Brunoun lukupäiväkirja, ja sieltä löytyi Heikki Turusen "Maan veren" kattava arviointi. Heikki Turusen kirjat ovat olleet minullekin viime vuosien ehdottomia huippukokemuksia lukemisen saralla, joten en nyt saa ajatuksiani irti siitä aiheesta.

Salla pitää Turusta aliarvostetuimpana kirjailijanamme, minäkin ihmettelen, miten kirjallisuusmaailma vaikenee Turusen teoksista. Onko se Pohjois-Karjalan maisema niin vieras, vai onko viime aikaisen tuotannon vakavuus pelottanut julkilukijat? Minulle Turunen oli pitkään täysin vieras kirjailija, Simpauttajan olin nähnyt elokuvana, mutta kai maaseudulla asuneelle se kuvaus silloin oli liian suorasukaista ja kaihtamatonta, että siitä olisi nähnyt läpi kertomuksen ansiot. Muutama vuosi sitten ystävä vinkkasi, että "Jumalan piika", joka alunperin kertoo tarinaa Honkarakenteen perustaneiden Saarelaisten veljesten äidistä, on hieno kirja.

Turusen kieli, uskomaton kyky rakentaa tekstiä pitkien virkkeiden varaan niin, ettei ajatus katoa, oli ensimmäinen ihmettelyni aihe. Luonnon ja elämän kuvaus, arkinen puhe ja kerronnan syvyys saivat jo hämmentymään. En olisi ikinä uskonut, että luen Turunen kuvaisi niin syväluotaavasti uskovan maaseudun naisen elämää vaimona, äitinä ja luojansa palvelijana. "Jumalan piika" oli ehjä, loppuun asti kantava teos. Sen jälkeen ilmestynyt se varsinaisen Honkarakenteen historia "Hongan tarina" kärsi yrityselämän pakollisesta kuvaamisesta, mikä ei näyttänyt olevan Turusen ominta alaa, ja siksi kokonaisuus jäi rikkinäiseksi ja tasoltaan epätasaiseksi. Mutta lukuelämys sekin ehdottomasti oli, ja varmaan kirjallisesti ansiokkaimpia yrityshistorioita, mitä koskaan on tuotettu.

Viimeisin "Yö kevään kuun" oli Turusen omaa elämäntarinaa, maaseudun tyhjenemistä ja yhden taiteellisen nuoren jäämistä Pohjois-Karjalaan. Kuinka paljon teoksessa sitten toistettiin aikaisempien kirjojen tapahtumien kuvausta, en tiedä kun en ole lukenut. Se voisi ehkä olla myös syy kirjojen lähes järjestelmälliseen ohittamiseen, kun mainintoja vuosittaisesta kirjallisesta tuotannosta jaetaan.

"Yö kevään kuun" oli hienoa luettavaa. Se vei syvälle suurten ikäluokkien nuoruuteen 1950-luvulla ja vapaan kansansivistystyön yrityksiin kouluttaa maamme toivoja rakentamaan maata. Isomman tarinan sisällä elivät ikiaikaiset teemat nuoren seksuaalisuuden heräämisestä ja oman paikan etsimisestä aikuisten maailmassa. Samalla piirtyi kuva Turusen kirjallisen uran alkuvuosista. Pohjois-Karjalan luonnon kuvailu oli sekä rikasta että karua, mukanaan vievästi enemmän kokemuksellista kuin maalailevaa. Olen aika kärsimätön lukija, mutta Turusen tekstiä jaksan lukea sanasta sanaan, ja enemmän pelkään kuin odotan kirjan loppumista.

Sisuradion haastattelussa joskus pari vuotta sitten Turunen epäili, että hänellä ei ole luovaa aikaa jäljellä kuin ehkä kymmenisen vuotta. Pitää siis miettiä, minkä ideoistaan toteuttaa. Odotan että Turunen jatkaa suurten ikäluokkien, kaupungistumisen ja maaseudun tyhjenemisen kuvausta. Jollekin suurelle tarinalle olisi tilausta, toivottavasti se vielä syntyy.