Yksityinen vai julkinen blogi?

Suhteeni kirjoittamiseen on aina ollut kovin arkinen. Olen kirjoittanut sen minkä olen tarpeelliseksi kokenut. Aloitin kirjoittamisen jo ennen kouluikää, mutta ympäristö osasi kyllä lannistaa pienen kirjoittelijan, lopetin myös omien tekstien rustailun jo ennen kouluikää. Päiväkirjaa pidin vähän aikaa nuorena, ja joskus olen purkanut mieltäni kirjoittamalla sen jälkeenkin, mutta ei niissä ole paljoa luettavaa eikä poltettavaa. Kirjeitä olen kirjoittanut viime vuosituhannen loppuun saakka, sitten siirryin totaalisesti sähköpostiin. Kouluaineitakin kirjoitin niin monta kuin tarvitsi.

Opiskeluaikana kirjoittaminen oli vähäistä, muutama harjoitus, tenttivastaukset ja tutkielma. Kun aloitin varsinaisen työurani, kirjoitin päivittäin määrämuotoisia ja asiaan pitäytyviä kirjeitä ja kirjelmiä. Nautin työssäni usein siitä, että kirjoittaminen tuntui aina luontevalta, ja että moni asia lähti rullaamaan sen jälkeen, kun tilanne oli jäsennelty paperille. Asia, vaatimukset ja perustelut, usein selvittiin parilla sivulla, standardi oli neljä sivua ja pisin kirjelmä taisi sitten olla lähes kolmekymmensivuinen. Pääsääntöisesti kirjallisesti käsiteltävien asioiden hoitamisessa oli etua siitä, että kirjoittaminen oli omin ilmaisukeino.

Lukijakuntani on ollut erittäin rajoitettu, koska hoitamani asiat ovat olleet useimmiten salaisia. Kerran yksi väitöskirjan tekijä joutui kahlaamaan suuren määrän tekstejäni, tosin siinäkin tutkimuksissa painopiste oli tuloksissa eikä siinä, miten niihin päädyttiin. Muuten kirjalliseen tuotantooni ovat joutuneet perehtymään vain henkilöt, joiden on pitänyt tehdä joku toimenpide tai päätös kirjelmien pohjalta.

Jossain vaiheessa ennen työurani lopettamista suunnittelin kirjoittavani alaa koskevan oppikirjamaisen yleisteoksen, ja pieni pätkä sitä onkin kirjoitettuna. Projektin loppuun saattaminen olisi yhden velvollisuuden täyttäminen, olen niin monta kertaa puhunut, että pitäisi kirjoittaa. Tosin nyt, kun voi julkaista tekstejään ilman kustantajaakin, omien tekstien saaminen painetuksi on menettänyt merkitystään ja toisaalta tullut aina vain vaikeammaksi, ellei tee omakustannetta.

Blogeihin juutuin YLEn ja Hesarin blogien kautta, sieltä harhauduin lukemaan Kemppistä, jonka lukeminen kuuluu päivän rutiineihin. Muutettuani Ruotsiin löysin Tukholmalaisen blogin ja tutustuin sen kirjoittajaan. Vuoden päivät luin hänen tekstejään, sitten avasin oman blogin ja aloin kirjoittaa. Useimmiten en tiedä ennen ensimmäisen sanan ilmestymistä laatikkoon, mitä blogi tänään käsittelee. Lähes saman verran aikaa kuin kirjoittamiseen kuluu valokuvien etsimiseen. Joskus kuvia on myös otettava lisää varastoon.

Tässä blogin kirjoittamisessa olen aika lähellä vanhoja työrutiinejani. Kun alkaa kirjoittaa, niin se on tehtävä kerralla loppuun. Aihe voi olla melkein mikä tahansa, kun teema on valittu, siitä on saatava aikaiseksi järjellinen teksti. Kerran työelämässä ollessani vastapuoleni kritisoi, että kyllä sinulla on joskus aika kaukaa haettuja perusteluja. Paljastin, että jos perusteluja ei löydy läheltä, niitä on haettava kaukaa. Yritän hiljentää itsekritiikkiä, tehdä sellaista kuin tulee ja julkaista sen ilman suurempia korjailuja kohtuullisessa ajassa. Onneksi blogitekstit vanhenevat armollisen nopeasti.

Olen aikaisemmin työelämässä tottunut toimimaan julkisessa tilassa, blogi kompensoi kotiin jäämisen aiheuttamaa käpertymistä yksityiseen. Monet muut taas luovat itselleen julkisen minän rinnalle yksityisen minän blogin avulla. Voisin kirjoittaa harjoituksen vuoksi joka aamu jotain, mutta jos niitä tekstejä ei kukaan koskaan lue, miksi vaivautuisin. Mutta nyt, kun aina jonkun käynnistä laskuri vaihtaa numeroa, kirjoittamiselleni on motiivi tai oikeastaan kaksi: se että minä kirjoitan ja että joku lukee.