Tänään on muistettu Espanjan bussiturman uhreja. Kun lähdemme matkalle, toivomme, että kaikki menisi hyvin. Vanhemmiten olen alkanut pelkäämään enemmän, jopa ajatellut, että pitäisi lopettaa koko reissaaminen, ettei jotain satu. Nuorempana olen ajellut lapset takapenkillä pitkin Espanjan rannikkoa, pimeällä etsinyt oikeaa ulosmenoa moottoritieltä moneen kertaan sen ohittaen, ja jopa päässyt ulos Sevillan monikaistaisten liikenneympyröiden keskimmäiseltä kaistalta.Kun matkustimme poikien partioporukan kanssa Lappiin kesäisin, ei busseissa edes ollut turvavöitä, eivätkä vilkkaat matkustajat millään pysyneet paikallaan koko matkaa. Kerran olimme kääntymässä Kaamasesta Karigasniemelle, juuri pääsemässä perille, kun bussimme eteen ajoi vasemmalta risteyksestä ylinopeutta norjalainen auto. Bussinkuljettaja jarrutti, ja bussin käytävällä seisonut poika lensi pää edellä bussin tuulilasiin. Tuulilasi meni rikki, mutta poika selvisi kuhmulla. Talkootyötä tekevä kuljettaja ei säikähdykseltään edes tajunnut pysähtyä paikalle, vaan ajoi samantien perille eteensä tiukasti tuijottaen. Myöhemmin lapset purkivat iloisina tavaroitaan, eikä kukaan puhunut siitä, miten lähellä vakavaa onnettomuutta oltiin. Pian myös aikuisten vakavuus vaihtui kiitollisuuteen, miten vähällä selvittiin.
Päivän tiedotustilaisuudessa korostui ehkä liiankin paljon, kuinka hyvin pelastustyöt, viranomaisyhteistyö ja kriisinhallinta on sujunut. Ei voi olla tyytyväinen, kun niin monta uhria vaatinut onnettomuus tapahtui. Ei ainakaan ennen kuin on päästy pahimman ohi, eli kaikki omaiset ovat saaneet tiedon läheistensä kohtalonsa ja uhreille on toimitettu riittävästi apua. Uhreille ja heidän omaisilleen pienikin avun tai tiedon odottaminen on liikaa.
Viime aikojen poliittisessa keskustelussa on joskus ollut vaikea muistaa, että maan hallitus on se taho, joka viime kädessä vastaa kansalaisten turvallisuudesta. Kriisin kohdatessa tilannetaju on välttämätön poliitikon ominaisuus. Tuore ulkoministeri onnistui välittämään sen kuvan, että hän tajuaa, mitä on tapahtunut.
Edit vuorokauden kuluttua. Ulkoministeriö on näköjään siirtynyt tiedotuksessaan blogiaikaan. Jo lauantai-iltana ennen puoltayötä Alexander Stubb on käynyt tekemässä asiasta postauksen. Ehkä valtioneuvoston pitäisi perustaa kriisiblogisivu, tuo tiedottaminen henkilökohtaisen blogin kautta asiasta, jossa ihmisiä on kuollut, vaikuttaa näin ensi näkemältä varomattomalta menettelyltä.
3 kommenttia:
Ihan samaa olen miettinyt, että meikäläisen lapsuudessa ei juuri turvavöitä käytetty ja seistä tönötettiin metrinmittaisena takapenkillä etupenkin istuinten välissä. Nykyään hyvä ettei kävelykypärää tarvitse käyttää.. ja sitten kuitenkin, tässäkin onnettomuudessa ilmeisesti olisi selvitty vähemmillä uhreilla jos turvavöitä olisi käytetty.
Espanjan liikennekulttuurissa toisaalta ei juuri ole hurraamista. Tuntuu että tuollaiset onnettomuudet niillä moottoriteillä on vain ajan kysymys.
Vai olette tekin tuskailleet Sevillassa liikenneympyrässä...? Meillä oli aikamoinen kokemus siellä helmikuussa, kirjoitin siitä blogiinkin :)
Hei mari-johanna, kiitos käynnistä ja kommenteista :)
Tuo Malagan onnettomuus olisi voinut sattua melkein kenelle vain.Moni miettii omia bussireissuja ilman turvavöitä, retkiä turistibusseilla, miten joillekin käy huonosti ja muille ei. Särö turvallisuuden tunteeseen tuli :(
Muistan juttusi Sevillasta:) Ihme kyllä onnistuin ajamaan suoraan aikomalleni parkkipaikalle härkätaisteluareenan viereen ja löysin vielä pelkän suuntavaiston avulla takaisin Cadizia kohti, mutta sitten moottoritieltä ulos pääseminen oikealle kylätielle olikin eri juttu. Niin, ja vein astmaa sairastavan lapsen hevosajelulle Sevillan liikenteen keskelle, toivottavasti hän ei nyt 18 vuotta täytettyään enää nosta syytettä pahoinpitelystä. Onneksi lääkkeet olivat mukana. Sevillassa sattuu ja tapahtuu :)
Lähetä kommentti