Kotona taas

Kirsikkastruudelia Linnavuorella

Maanantaina matkustin Budapestiin. Kevät oli sielläkin hyvässä vauhdissa. Auringonpaiste, katusoittajat ja puistonpenkeillä istuvat eläkeläiset antoivat kaupungista sympaattisen vaikutelman.

Tonavan rannalle on noussut äskettäin valtava Taiteiden palatsi, hieno, jopa pröystäilevän näköinen konsertti- ja teatteritalo. Iltavalaistuksessa seinät heijastelivat tummanpunaisella pohjalla vaaleansinisiä valopisteitä. Olin varannut liput sveitsiläisen Théâtre Vidy-Lausanne´n esitykseen Eraritjaritjaka - Lauseiden museo. Esitykseen oli Elias Canettin tekstien ympärille koottu musiikkia, monologi ja valo-ja videotaidetta. Teosta on esitetty viime vuosina eri puolilla maailmaa, nyt se kuului Budapestin kevätfestivaalien ohjelmaan.

En ollut aikaisemmin kuullut koko teoksesta, mutta Elias Canettin tekstit ovat sen verran tuttuja, että uskoin saavani ranskankielisestä esityksestä irti ainakin jotain. Tosiasiassa ranskankieli puhuttuna musiikin päälle ei avautunut sitäkään vähää mitä tavallisesti, mutta esitys oli uskomaton elämys. En tiennyt olinko konsertissa, teatterissa vai elokuvissa, oliko näyttelijä lavalla vai jossain ihan muualla, soittiko orkesteri vai tuliko musiikki nauhalta. Sanat ja lauseet sitoivat tilan, esittäjät ja musiikin toisiinsa. Ainakin tällaiselle, jolle on annettu ilmaisukeinoksi sanat, esityksessä riittää ihmeteltävää vielä pitkäksi aikaa. Menen taatusti katsomaan uudelleen, jos tilaisuus tarjoutuu.

Palattuani hotellille esityksen jälkeen menin syömään alakerran ravintolaan. Tarjoilija vei pöytään ja pahoitteli, että viereisiin pöytiin on tulossa suuri meluisa seurue, ja toivoi, ettei heistä ole liikaa häiriötä.
-Swedish hockey team.
Vakuutin tarjoilijalle, että en varmaan viivy kauaa, ja että muutenkin asia on OK. En viitsinyt ryhtyä valottamaan, että kyseiset kaverit ovat lähinnä kansallissankareita pohjoisilla leveysasteillamme.

Kun joukkue sitten vihdoin saapui illalliselle, kovin olivat hiljaisia. Edellisenä iltana hotellille raahautui hävinneenä ja päät riipuksissa Moldovian jalkapallojoukkue. Näky oli suorastaan lohduton. Yhtään reippaammin eivät häviötään Unkarille ottaneet nämä ruotsalaisetkaan. Onneksi sentään perjantai-iltana saivat juhlia voittoa, mutta enpä usko, että kovin meluisasti juhlivat sittenkään.

Sanoja marianpäivänä

Viime aikoina en ole lukenut paljoa, kohdalleni ei ole osunut juoneltaan mielenkiintoisia kirjoja, joiden kieli olisi nautittavaa. Suosikkikirjailijoitani on Andrej Makine, jonka kirjoissa sanat putoilevat paikoilleen hengittäviksi, rauhallisiksi lauseiksi. Toinen ranskalainen kirjailija, joka taitaa sanojen asettelun, on Olivier Rolin. Ilmeisesti hänen kirjoistaan on suomennettu vain Port Sudan, mutta sen lukemisesta muistan kuinka luin moneen kertaan samaa lausetta vain ihastellakseni, miten kauniisti asia oli sanottu.

Viimeisin lukukokemukseni on kirja nimeltä Yhdeksän porttia - Hasidien salaisuudet. Tsekin juutalainen Jiri Langer matkasi viime vuosisadan alussa Prahasta Belziin Ukrainaan ja kirjasi siellä pyhien juutalaisoppineiden opetuksia. Nuo tekstit ovat ihmeellisesti säilyneet kaiken ahdingon ja hajaannuksen läpi, ja omissa mielikuvissani ne ovat samaa jatkumoa niin Viulunsoittajan katolla, Elias Canetin kuin Sigmund Freudinkin kanssa.

Hasidien salaisuudet ovat yksinkertaisia ja hauskoja kertomuksia, jotka kuvaavat juutalaista perinnettä ja pyhien miesten elämää aineellisessa köyhyydessä ainoana tavoitteena olla pyhä. Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin kirjan kieli, ja tietysti onnistunut käännös:

"Streliskeläisten rukoukset ovat myrskyisiä ja hehkuvia kuin mustalaisviulun intohimoinen huudahdus. Streteniläisten rukoukset ovat hitaita, herkkiä, syvällisen nöyryyden ja antaumuksen vaimentamia lauluja..."

Muuten, juutalaiseen perinteeseen tutustuminen tutustuttaa myös Ruotsiin. Yleensähän se menee niin, että kun on opetellut jonkin maan kulttuurista perustiedot ja kuvittelee tietävänsä jotain mentaliteetista ja tavoista, niin ensimmäisenä tapaa sen maan vähemmistökulttuurin edustajan. Jiddish on Ruotsin virallinen vähemmistökieli samoin kuin meänkieli, saame, romani ja suomi. Tosin en ole kertaakaan kuullut puhuttavan jiddishiä Tukholman kaduilla, mutta enhän edes tiedä, missä täällä on synagoga ja kosher-kauppa.

Katseet Berliiniin

EU-täyttää 50 vuotta, ja Brandenburgin torilla pidetään sunnuntaina suuret juhlallisuudet asian kunniaksi. Päivän Dagens Nyheter käyttää tänään peräti seitsemän sivua juhlivan EU:n huomioimiseen eri perspektiiveistä. Minäkin kiinnostuin heti Berliinin tapahtumista, ja suosittelen kaikille 17 kuvan bildspelin katsomista DN:n sivuilta. Ihana Knut! Kerrankin EU-reportterit saavat käydä tekemässä jonkun hauskan jutun, josta kansa oikeasti on kiinnostunut.

Mikä siinä onkin, että vaikka EU:sta kertovia juttuja kuinka somistettaisiin piirroksin ja huomiota herättävin otsikoin, kuten tänään DN pääkirjoitussivuillaan hehkutti Rakastettua 50-vuotiasta, niin vaatii vesipuhvelin sitkeyttä kahlata niitä artikkeleja läpi. Joskus otan sellaisen "kai tässä on sivistettävä itseään" -asenteen, ja päätän tankata jutun läpi, mutta useimmin säästän itseäni. Elämä on tuonut ja tuonee jatkossakin riittävän määrän tylsiä tekstejä - myös EU:ta koskevia - eteeni ilman että vielä vapaaehtoisesti ja palkatta niitä lukisin.

Mutta löysin DN:stä aamukahvia juodessani kulttuurisivuilta myös kaksi mielenkiintoista artikkelia. Toinen kertoi naisista, jotka sotivat, taustana Sierra Leonen sisällissota. Toinen aamun ilahduttavista teksteistä oli essee muutama vuosi sitten kynä kädessään kuolleesta lähi-idän problematiikkaan perehtyneestä palestiinalaisesta intellektuellista Edward Saidista ja hänen postuumisti julkaistuista kirjoistaan. "Enemmistö on aina väärässä" sanoo Said.

Vaikka demokratia perustuukin ajatukseen eri mielipiteitä edustavien tahojen samanarvoisuudesta, jokaisella on vain tasan yksi ääni, niin silti aina löytyy niitä, jotka yrittävät vakuuttaa, että koska heillä on valta, he ovat oikeassa. Mutta heillä on vain valta, ja siksi pitäisi muistaa olla myös nöyrä. Kun sosiaalidemokraatit ovat kärsineet vaalitappiot sekä Ruotsissa että Suomessa ja kysytään mikä meni vikaan, niin parhaiten asiaa kuvaa mielestäni vaali-iltana kuulemani sana "vallantäyteys". Asiat arvioidaan ensiksi sen mukaan, mitä se merkitsee meille sosiaalidemokraateille, ja vasta tuon testin läpäisyn jälkeen pohditaan, mitä se merkitsee kaikille muille, jos sittenkään.

Taas meitä epäillään

Maahanmuuttajien aiheuttamaa yhteiskunnallista uhkaa voi myös torjua rakentamalla jalkojen desinfiointialtaita rajaseuduille, jotteivat taudit leviäisi. Tällainen löytyi Mosambikin ja Etelä-Afrikan välisen rajan tienoilta, ei kuitenkaan enää käytössä.

Tänään Dagens Nyheter kirjoitti, kuinka helppoa on saada Ruotsissa väärä passi. Tätä olen epäillytkin, koska henkilöllisyyskortin myöntämismenettely suorastaan suosii vilpillistä toimintaa. Moni rehellinen ihminen ei sitä helposti saa, tai ainakin monen täytyy turvautua pieneen vilunkiin. Minunkin olisi pitänyt pyytää tuikituntematonta naapuria tulemaan Svensk Kassaserviceen todistamaan, että tuntee minut hyvin ja olen juuri passikuvani esittämä henkilö. Kaikkihan ovat kokeneet sen, että passikuva esittää jotain huomattavasti vanhempaa ja rumempaa henkilöä, joten en ottanut sitä riskiä, että uudet naapurini alkavat epäillä minua huijariksi.

-Kun onnistuu järjestämään ID-kortin, on vaikka kuinka helppoa saada poliisi myöntämään passi, sanoo DN:n juttuun haastateltu Ali, joka istuu vankilassa. (Hassua, ettei asiasta puhumaan löydetty ketään vielä vapaalla jalalla olevaa.)

ID-kortin saamiseen Ruotsissa tarvitaan nykyisin sukulainen, joka todistaa, että kuva esittää tätä tiettyä henkilöä. Olen miettinyt, onko viranomaisella edes valtaa olla myöntämättä ID-korttia, jos joku sukulainen todistaa Björnin olevan kuvan esittämä Kalle. Eihän minunkaan passini eikä ajokorttini todistanut minun olevan minä, virkailija ei suostunut edes katsomaan passiani, mutta kun uusi ystäväni tuli paikalle, henkilöllisyyteni uskottiin heti. Viranomaisilla ei tunnu olevan velvollisuutta käyttää omia tarkistusmenetelmiään eikä heitä ei ole siihen liioin koulutettu. En tiedä, onko heillä edes oikeutta kieltäytyä ID-kortin myöntämisestä, jos he eivät ole täysin varmoja, että heitä erehdytetään.

Olen joskus ollut sellaisessa tilanteessa, että kaikki kolme ympärilläni istuvaa intialaista ovat olleet ensinäkemältä niin saman näköisiä, etteivät passikuvatkaan voi erota merkittävästi toisistaan. Heidän olisi helppo hankkia Ruotsin passit samalle henkilöllisyydelle, tarvitaan vain Ruotsin henkilönumero ja ID-kortti, jonka saa jonkun sukulaisen avulla.

Uutisissakin oli tiistaina aiheena ID-kortin saamisen vaikeutuminen. Svensk Kassaservicestä joku pahoitteli, jos menettely haittaa rehellisiäkin ihmisiä. He eivät kuitenkaan voi ottaa riskiä, että ID-kortti myönnettäisiin väärin perustein. Siksi tarvitaan sukulainen todistamaan henkilöllisyys.

Logiikka ontuu. Se, että maahanmuuttajalla on sukulaisia Ruotsissa, ei tee hänestä rehellistä. Nykyinen menettely, jossa yksityishenkilöt todistavat yksityishenkilöille ihmisten henkilöllisyyksiä virallisia asiakirjoja varten, joiden perusteella viranomaiset myöntävät sitten passeja ja tekevät rekisterimerkintöjä, heikentää viranomaistoiminnan luotettavuutta. Eikö viranomaisten pitäisi käyttää osaamistaan ja tekniikkaansa sen varmistamiseen, että viralliset rekisterit sisältävät luotettavaa tietoa?

Eiköhän tämäkin uutinen väärän passin saamisen helppoudesta johda taas johonkin uuteen tiukennukseen. Ennustaisin, että tämän jälkeen ID-kortteja ei enää ylipäätänsä myönnetä muille kuin Ruotsissa syntyneille Ruotsin kansalaisille. Sitten saataisiin taas lisää paperittomia ihmisiä, ja siitähän on paljon esimerkkejä maailmalla, että mitä enemmän maassa on henkilöllisyyspaperittomia, epämääräisellä statuksella oleskelevia asukkaita, sitä helpompi siellä on oleskella ilman papereita. Syntyy pimeän työn, rahan ja palvelujen verkosto, lääkärinvastaanottoja yksityisasunnoissa sivukujilla, apteekkeja porttikongeissa. Oleskelulupaa ei kannata hakea, kun siitä ei ole mitään hyötyä, vaan voi joutua karkotetuksi kotimaahansa.

Nykyinen lentoliikenteen turvallisuustarkastusten käytäntö on osuva esimerkki verkosta, joka ei päästä läpi hyttystä mutta elefantin kuitenkin. Samaan aikaan kun eri puolilla maailmaa turvatarkastuksissa vaihdellaan seitsemän desin muovipusseja puolen litran pusseihin ja mummojen tekemiä leivonnaisia heitellään roskiin vaarallisena nesteenä, ja jokainen lentomatkustaja on potentiaalinen terroristi, ne oikeat terroristit kehittävät jo seuraavaa juontaan. Jos halutaan estää väärinkäytöksiä, pitäisi keskittyä väärinkäyttäjiin, mikä siinä on niin vaikeata?

Osallisuuden kokemista

Jossain vaiheessa uudessa kotimaassa kaikki vastoinkäymiset tuntuvat ulkomaalaisten syrjinnältä. Suomessa muistan erään terveyskeskuspalveluihin tutustuneen maahanmuuttajan kirkastuneen ilmeen, kun sain vakuutettua hänelle, että virhediagnoosista ja hoidon viivästymisestä huolimatta kyse ei ole syrjinnästä, korkeintaan pienestä hoitovirheestä. Omat kokemukseni takanani pystyin uskottavasti toteamaan, että tämä saamanne kohtelu on normaalia, olette päässeet osallisiksi suomalaisesta terveydenhoitojärjestelmästä. Kaikki saavat yhtä huonoa hoitoa, minäkin. Mikä helpotus, siirryimme seuraavaan asiaan.

Tänään olen saanut päätökseen Telian kanssa käymäni prosessin, jonka aikana oli vaikea uskoa, että myös ruotsalaiset saavat yhtä huonoa palvelua. Halusin viime lokakuussa vaihtaa laajakaistan toimittajaa. Soitin Telian asiakaspalveluun, joka ei ottanut kuuleviin korviinsa pelkän laajakaistan tilaamista, vaan tarjosi pakettia, johon kuuluu normaalihintainen lankapuhelinliittymä, ilmainen kännykkä ja edullinen 18 kk laajakaistatarjous. Lankapuhelin liitettiin heti, maksoin liittymismaksun ja kahden kuukauden perusmaksun. Odottelin muita tilauksen osia toimitettavaksi, mutta mitään tapahtunut, ainoastaan kahden kuukauden kuluttua tuli lasku laajakaistasta.

Koska Telia oli osoittautunut epäluotettavaksi palveluntoimittajaksi, en ollut enää kiinnostunut laajakaistan saamisesta heiltä. Reklamoin ja vaadin sopimuksen purkua, koska he eivät ole toimittaneet palvelua kohtuullisessa ajassa. Ilmoitin myös, että koska lankapuhelin oli tilattu vain sitä varten , että saisin edullisen laajakaistasopimuksen, en tarvitse sitä enää ja vaadin kaikkien maksujen palautusta.

Luonnollisestikaan en päässyt puhumaan kenenkään asiaa ymmärtävän kanssa Teliassa, call centerissä oli kohtuuttomat odotusajat, ja asian selvittäminen asiakaspalvelijoille oli yhtä tyhjän kanssa. Reklamaationi pointti oli, että jos kolmea tuotetta markkinoidaan yhdessä, yksi on normaalihintainen, yksi ilmainen ja yksi edullinen, ja toimitetaan vain se normaalihintainen, niin silloin rikotaan kuluttajamarkkinoinnin sääntöjä. Piti siis ryhtyä kirjeenvaihtoon.

Telia peruutti kaikki laajakaistalaskut pitkän kirjoittelun jälkeen. Sittenkin vaikka asiakaspalvelu lupasi minulle, ettei laskuja tarvitse maksaa, laskutukseen asti se tieto ei mennyt, vaan joka laskusta piti vielä valittaa erikseen. Koska lankapuhelinliittymän maksua Telia ei luvannut palauttaa, vaikka se oli toiminnassa vain vähän yli kuukauden, ja olin ehtinyt maksaa siitä yli tuhat kruunua, kirjoitin vielä Posti- ja telehallituksen kuluttajaneuvontaan. Sieltä tuli viime viikolla puhelu, jossa pahoiteltiin asian käsittelyn viipymistä, ja kysyttiin haluanko asiaa vietävän eteenpäin. Tottakai, periaatteen vuoksi.

Tänään hunajaääninen Mikael Teliasta sitten soitti. Tottakai he palauttavat minulle haluamani summan. Ryhdyin kiireesti etsimään tilinumeroani, mikä tietenkin oli jossain tilisopimuksessa jonkun laatikon pohjalla, availin kaappejani ja yritin samalla puhua mukavia Göteborgin ja Tukholman säätilaeroista.
- Haluatko, että soitan sinulle kohta uudestaan, on varmaan stressaavaa etsiä sitä tilinumeroa, kun olen täällä langan toisessa päässä, kysyy Mikael.
Javisst, vain ruotsalaiset osaavat tuon.

Nyt pitäisi sitten ryhtyä kirjeenvaihtoon vakuutusyhtiön kanssa varastetusta polkupyörästä, olisikohan mahdollista saada vakuutuskorvaus ilman suurempaa taistelua?

Radikaaleja innovaatioita

Joku ehdotti Suomeen perustettavaksi innovaatioministeriötä, joka pitäisi huolta huippuosaamisen säilymisestä maassa. Innovaatioiden toivossa aina jonnekin kaavaillaan klusteria, jossa muhisi jonkun alan kehitykselle hedelmällinen maaperä. Yksi tällainen innovaatioalusta on Pohjois-Ruotsiin kehittynyt autojen testausalan klusteri. Olosuhteet ovat otolliset, koska järvet jäätyvät kunnolla talvella ja vähälukuinen paikallinen väestö pitää suunsa kiinni näkemästään. Testpolis-klusterin kehittyminen ei ole kuitenkaan ollut mikään virkamiestyön taidonnäyte, vaan enemmänkin sattumien summa, on syntynyt kysyntä ja siihen on osattu vastata.

Klusterissa tietty sisäänpäin lämpiävyys on hyväksi, etteivät ideat vuoda muiden käyttöön, toisaalta pitäisi seurata tiiviisti ympäristön muutoksia ja hallita asiakas- ja yhteistyösuhteita maailmanlaajuisesti. Dynaaminen klusteri imee alueelle alan osaamista, mikä houkuttelee uusia yrittäjiä ammattitaitoisen työvoiman äärelle, mikä taas houkuttelee lisää osaajia. Klusterin täytyy olla riittävän erikoistunut, jotta osaaminen omalla erityisalalla kehittyisi.

Olen ihmetellyt viime aikoina, miksi tietyillä aloilla ei ole tapahtunut mainittavaa kehitystä vuosisatoihin. Esimerkiksi keittiön pöytä pitäisi ottaa jossain klusterissa tarkemman kehittelyn alle. Haluaisin pöydän, joka pyyhkii itse itsensä ja vaihtaa väriä kauden ja tilaisuuden mukaan. Pöydän keskellä voisi olla lämpölevy, ja joku alue voisi myös pitää jäätelön kylmänä ja maitopurkin viileänä. Leipoessa pöydän pinnan saisi säädettyä kohotuslämmölle. Soitin olisi näppärästi pöytälevyn alla, muutakin viihdettä voisi olla saatavissa. Tulevaisuudessa aamun lehti luetaan pöydän pinnasta. Avaruuteen kyllä pääsee ja televisiota voi katsoa puhelimellaan, mutta keittiön pöytä edustaa edelleen keskiajan designia. Keskivertoperheessä keittiön pöytää käytetään päivittäin vähintään yhtä paljon kuin autoa, mutta missään ei ole keittiön pöytien testausalan klusteria.

Helsingin seudulle suunnitellaan huippuyliopistoa, joka yhdistäisi Teknillisen korkeakoulun, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun resurssit. Olisiko sittenkin toivoa, että tekniikan kehitys ja huonekaludesign löytäisivät toisensa? Toivottavasti pöytäpinnoiksi ei kuitenkaan valita Marimekon Unikkoa eri väreissä, vaikka kauppakorkeakoulun laskelmat ja markkinointigurut niitä puoltaisivatkin. Muumit voisin huoliakin. Ainakin jossain elämänvaiheessa pöytä, jonka pinnassa lempeä muumimamma huokaisee tyytyväisenä, kun lusikallinen on saatu onnistuneesti suuhun asti, olisi kova sana.

Yhdenlaisia innovaatioalustoja ovat myös vuokrakerrostalojen täyttämät lähiöt, joissa klusterien eduista osattomaksi jääneet ovat kehittyneet huippuosaajiksi työelämän ulkopuolella selviytymisessä. Varsinaisina piilaaksoina voi pitää pakolaisleirejä, kuten Beirutissa palestiinalaisten moninkertaisesti ylikansoitettua Bourj al-Barajneh´ia. Sukupolvesta toiseen aina vain ahtaammassa, ei maan kansalaisuutta, ei oikeutta työskennellä useimmissa ammateissa, ei minkäänlaisia mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun täydellisestä ahdingosta. Pienelle alueelle on syntynyt valtava pyssynkäsittelytaitoisten köyhien, toimettomien ja turhautuneiden miesten keskittymä, aina vain ahtaammalle ajettuna. Ne klusterit tuottavat oikeasti radikaaleja innovaatioita.

Kielenhuoltoa

Skål ruotsinsuomalaisen peruskoulun päätteeksi

Eilen ensimmäistä kertaa kuulin keskusteltavan suomen kielellä läheisen kuntosalin pukuhuoneessa. Tosin ei siellä kuule muunkaan kielistä keskustelua. Olen ihmetellyt, että niin harvat käyvät salilla ystäviensä kanssa, ovatko ruotsalaiset sittenkin aika yksinäisiä? Sitä vastaan taas puhuu jatkuvasti ympärillä kuuluva, joskus aika kovaääninen kännykkään puhuminen. Joko joillakin on heikko luottamus televerkkoon äänen siirtäjänä, tai sitten heillä on sama taipumus kuin minulla, eli kun puhekumppanin ääni kuuluu taustamelun vuoksi huonosti, ryhtyy varmuuden vuoksi huutamaan takaisin.

Vastatessani omaan kännykkääni suomalaiset rouvat eivät voineet olla kuulematta, että minäkin puhun suomea. Mitä siitä seurasi? He katsoivat minua ystävällisesti. Näitä tilanteita tapahtuu jatkuvasti, tunnistamme kyllä oman heimomme jäsenet, mutta koska meitä on niin paljon, lähempi tuttavuuden teko saa jäädä.

Muutaman kerran kaupoissa aluksi ruotsia puhuneet myyjät ovat vaihtaneet Suomen kieleen, kun ovat kuulleet meidän puhuvan sujuvasti suomea ja takellellen ruotsia. Farkkuliikkeen myyjäpoika alkoi harmitella, kuinka hän ei osaa suomea, vaikka hän on kyllä ihan suomalainen. Aika usein asioidessaan ajattelee, että tuo varmaan osaisi suomea paremmin kuin Hötorgin hedelmänmyyjät, mutta harjoitellaan nyt sitten ruotsia. Terveysasemilla, sairaaloissa, vakuutuskassassa ja monessa muussa asiakaspalvelupisteessä henkilökuntaluettelossa löytyy kyllä suomalaisia nimiä, mutta suomenkielistä palvelua ei ole virallisesti tarjolla.

Suomen kielen asema Ruotsissa on ruosupiirien jatkuva puheenaihe. Kun ilotulitusrakettien paukuttelu ei ollut loppunut vielä tammikuun lopussakaan, annettiin Landskronassa määräys, että koulussa saa puhua vain ruotsia. Kielikiellon herättämän julkisen reaktion jälkeen ohjetta lievennettiin sallimalla vieraiden kielten puhuminen välitunnilla. Vaikka Landskronassa ei liene ollut kyse suomen kielen käytön rajoittamisesta, asiaa ei voinut olla ajattelematta suomalaisten kannalta. Mikael Niemen romaaniin perustuvassa elokuvassa Populäärimusiikkia Vittulanjängällä opettaja alistaa suomenkielistä lasta puhumaan ruotsia kun tämä on Ruotsi. Rankka kohtaus.

Jossain esitettiin ajatus suomalaisten houkuttelusta Ruotsista takaisin vanhaan kotimaahan paikkaamaan uhkaavaa työvoimapulaa. Toisen polven siirtolaisia ajatellen tässä vaiheessa voisi olla viisasta satsata ruotsinsuomalaisten kotikielen opetuksen tukemiseen. Suomea kotikielenä opettavat ottaisivat varmaan tuen vastaan. Esimerkiksi suomen kotikielen oppikirjoja ei ole räätälöity täkäläisen kouluopetuksen tarpeisiin. Suomalaiset äidinkielen kirjat ovat liian vaikeita vieraskielisessä ympäristössä eläville, suomea vieraana kielenä opiskeleville tarkoitetut oppikirjat ovat taas liian helppoja.

Jalat irti molemmista maista

Viikonloppuna kävimme äskettäin Tukholmaan muuttaneiden ystävien luona. Uusi koti oli kaunis, saimme nauttia herkullista ruokaa, keskustelua riitti kaikesta mahdollisesta lähtien aikuistuvien lasten elämänvalinnoista aina pyöräilyyn Tukholmassa. Viimeksi mainittu on aina varma keskusteluaihe. Jos on vähänkin lajia harrastanut, niin anekdootteja läheltäpiti-tilanteista löytyy. Vaikka Tukholmassa on paljon pyöräteitä, sekä edessä aukeilevia taksinovia että päättömästi kaahailevia toisia pyöräilijöitä täytyy varoa herkeämättä.

Illan lopuksi pelasimme Tukholma-peliä, joka sitten paljasti täydellisen paikallistuntemuksen puutteen. Emme tienneet kujia, kirjailijoita, laulajia, slangi-ilmaisuja saatikka suosittua moottoripyöräilijöiden kokoontumispaikkaa. Tiedoksi vain, että ”Vad gäspar skorpan?”-kysymykseen vastataan sanomalla sen hetken kellonaika.

Kovin ohuen siivun olemme siis pystyneet omaksumaan ruotsalaisesta kulttuurista, eikä ihme. Enää emme kummastele yhtään satelliittiantenneilla omakielisiä kanavia illasta toiseen katsovia maahanmuuttajia. Olemme aivan samanlaisia. Olemme uskollisesti seuranneet TV Finlandista Suomen ajankohtaislähetyksiä, keskusteluohjelmia ja viime torstaina harmittelin, että suuren vaalikeskustelun takia Idols alkoi kohtuuttoman myöhään. TV Finlandin ohjelmavalikoima ei sisällä Big Brotheria, joten kaikkia turhia julkkiksia ei opi tuntemaan. Myös Suomen euroviisukarsinnat paljastivat, että musiikkielämän uudet trendit eivät kantaudu tänne lahden taakse.

Vaikka seuraan ahkerasti Suomen politiikkaa, niin vaalitulos oli yllätys. En olisi uskonut, että perussuomalaiset vielä Tony Halme – ilmiön laannuttua etenevät näissä vaaleissa. Sitä kansan syvien rivien parissa ilmenevää tyytymättömyyttä, joka kanavoituu perussuomalaisten kannatuksena, eivät ainakaan tänne Ruotsiin näkyneet ohjelmat välittäneet. Onneksi Timo Soini ei ole mikään mahdoton populisti vaikka taitaakin yksirivisten ilmaisujen käytön. Äänet perussuomalaiset keräsivät toreilta ja Internetin keskustelupalstoilta ihmisiltä, jotka eivät olleet lankapuhelimen äärellä, kun gallupista soitettiin.

Askel oikealle tapahtui samaa kaavaa noudattaen kuin Ruotsissa, jossa vaalien jälkeen kokematon pääministeri asetti kokemattomia ministereitä hallitukseen, ja siitäpä soppa syntyi. Toivottavasti kokoomuksessa ei lähdetä ministerivalinnoissa merta edemmäs kalaan, vaan katsotaan pätevyyttä ja kokemusta. Alkukangertelun vuoksi Ruotsin uuden hallituksen aloittamat poliittiset reformit lähtivät takellellen liikkeelle, ja moni jo katuu äänestyspäätöstään. Toisaalta Mona Sahlinin nykyisin johtamat sosiaalidemokraatit eivät nekään tunnu uskottavalta vaihtoehdolta ennen kuin puolueen täydellinen tuuletus on tapahtunut.

Silmiinpistävää samanlaisuutta

Ennen Ruotsiin muuttoani luulin, että ruotsalaiset eivät innostu samalla tavalla Suomi-Ruotsi maaotteluista ja muista keskinäisistä mittelöistä kuin suomalaiset. Mutta pian huomasin, että kun keskustelussa sai sanottua sanan Finnkampen, kiihtymyksen peittely ei onnistunut pidättyväisemmältäkään ruotsalaiselta.

Torinon olympialaisten jääkiekon loppuottelun huuma nousi Ruotsissa aivan uudelle tasolle sen vuoksi, että vastustajana oli Suomi. Täällä näytettiin TV-mainosta, jossa suomalaiset jääkiekkoilijat paiskovat hanskojaan ja kiroilevat pukukopissa, tekstinä taisi olla ”On niin mukavaa, kun Suomi häviää”. Varmaan tuo mainos miellyttää Ruotsissa, jos se lämmittää ruotsalaisten mieliä samalla tavalla kuin ruotsalaisten häviäminen Suomelle hellii suomalaisten itsetuntoa.

Erojen näkeminen siellä, missä niitä ei ole, on hätävarjelun liioittelua, ei meidän omalaatuisuutemme mihinkään häviä vaikka joku toinen olisi yhtä kummallinen. Maapallon muuhun väestöön verrattuna olemme yhdessäkin vain vähäväkinen kylmästä pohjolasta poispääsyä etsivä porukka. Tänään Dagens Nyheterissä pohdittiin mahdollisuutta Ruotsin ja Suomen sotilaalliseen liittoutumiseen - ei NATOon vaan keskenään.

- Muodostetaan yhdessä Itämerenlaivasto, kuului ruotsalaisen poliitikon tarjous.

Majuri Fredrik Herlitz oli ollut mukana yhteisissä harjoituksissa Uudenmaan prikaatissa.
- Kaikkein silmiinpistävintä yhteistyössä oli, kuinka samanlaisia me olemme, hän totesi.

Mitä eroja olisi voinut löytyä? Bisnes on sama, armeijat eivät harrasta organisaatiouudistuksia tuon tuosta, sotilaalliset uhkakuvat ja tekninen valmius eivät rakennu omista lähtökohdista, vaan toimintaympäristön mukaan, mikä Ruotsilla ja Suomella on kovin samanlainen.

Ruotsi ei ole kovin paljoa sotinut sen jälkeen, kun suomalaissotilaat hävisivät vahvuudesta. Sen sijaan Ruotsi on pystynyt rakentamaan mittavan sotateollisuuden. Kansainvälisiin operaatioihin konfliktialueella Ruotsin on uskottavuutensa säilyttämiseksi pakko osallistua, tosin tänään DN:ssä sivun kokoisella nimilistalla vaadittiin ruotsalaissotilaiden kotiinpaluuta Afganistanista.

Puolustusjärjestelmän ylläpito on kallista, Suomen suhteelliset puolustusmenot ovat EU:n kärkipäässä, Ruotsissakin yhteistyövaihtoehtojen pohtimiseen pakottavat rajalliset taloudelliset resurssit. Vahva oma puolustusjärjelmä ja liittouminen maiden kanssa, joilla ei ole vahvaa omaa sotateollisuutta, toisi myös uusia tilauksia Ruotsin teollisuudelle.

Mitenköhän Suomessa suhtaudutaan ajatukseen yhteisestä Itämerenlaivastosta? Mielikuvat Ruotsin armeijasta ovat kansan silmissä muodostuneet hiusverkoista, sukellusvenejahdeista ja JAS-Gripen lentokoneista. Samanlaisuus voisi yllättää suomalaisetkin.

Suvun ja suon historiaa

Tämän päivän Kemppinen melkein vakuutti, että Matti Klingen teos "Iisalmen ruhtinaskunta - modernin projekti sukuverkostojen periferiassa, SKS 2006, 616 s." kannattaisi nimestään huolimatta lukea, tai ainakin selailla. Toisaalta pelkät viittaukset kirjan sisältöön avasivat jo niin monta asiaa, että taidanpa tyytyä kirjan kommenttien lukemiseen. Joka tapauksessa pappissukujen asemaa ja toimintaa historian saatossa kirja käsittelee.

Perheessäni on kärsitty eräästä pappien tekemästä virheestä, jota emme itse koskaan ole vaivautuneet korjaamaan. Isoisäni isän muuttaessa uudelle paikkakunnalle joskus 1800-luvun lopulla sukunimemme kirjoitettiin väärin. Siksi naapuripitäjässä asuvat sukulaisemme ovat erinimisiä. En ole säilyttänyt omaa sukunimeäni avioituessani osaksi juuri siksi, että olen koko lapsuuteni kuullut, että se ei ole meidän oikea nimemme. Nimen muuttaminen kaatui mummoni vastustukseen, hän kerran jo avioituessaan uuden nimen ottaneena totesi ykskantaan, että hän jos muuttaa nimeään, niin se on vainaa.

Suoviljely on ollut Suomen maatalouden kehityksen kannalta iso asia. Nyt ensimmäistä kertaa kuulin, että se on ollut ainakin osaksi pappien ansiota. Suo, kuokka ja Jussi. Oma isoisäni on raivannut ison seurakunnalta ostetun suoalueen pelloksi, pitäjän historiassa kerrotaan, että asiaa olisi jo aiemmin joku pappi yrittänyt. Niin tietysti.

Lapsuudenkotini naapurissa sijaitsee entinen pappila, jossa monet kyläläiset ovat käyneet töissä. Lapset kulkivat koulumatkojaan yhdessä pappilan lasten kanssa, joista taas tuli pappeja. Ehkä siitä johtuen kotonani luettiin pappien ja piispojen kirjoittamia kirjoja, olivathan ne niitä ainoita tuttuja kirjailijoita. Kaikki papit eivät olleet jääneet mieleen sivistyksestään, vanhat ihmiset kertoivat usein tarinaa hullusta papista, joka pakotti työmiehiä soutamaan ympäri saarta.

Nyt vanha pappila ja herraskartanot ovat vaihtaneet moneen kertaan omistajaa, paikkakunnan papit asuvat itse rakentamissaan omakotitaloissa, ja ne joilla on paremmat tulot pitävät kunnossa suojelukohteiksi määriteltyjä rakennuksia. Toivottavasti johonkin on tallennettu niiden talojen historiaa, kateeksi käy iisalmelaisia, jotka saavat lukea omaa historiaansa Matti Klingen kirjaamana ja analysoimana.

Pieni vaalikeskustelu

Hiljainen kansa Suomussalmen kesäisessä yössä

Tänään ihailtiin Suomen konsensukseen perustuvaa poliittista kulttuuria kokonaisen DN:n pääkirjoitussivun verran. Näin vaalien alla olisi luullut, että artikkelissa nostetaan esiin suurimmat linjaerimielisyydet pääpuolueiden välillä, ja mitä vaihtoehtoisia kehityssuuntauksia eri hallituskoalitiot tarjoavat. Myös merkittävimpien poliittisten kysymysten, kuten ilmastonmuutoksen torjumisen, hyvinvointipalvelujen turvaamisen, työpaikkojen luomisen, olisi luullut mahtuneen artikkeliin.

Kirjoituksen sävy oli suorastaan mairitteleva Suomelle, DN:n mukaan Ruotsilla olisi opittavaa itäisen naapurinsa pragmaattisesta poliittisesta kulttuurista. Mutta onko kyse pragmaattisuudesta vai suoranaisesta pysähtyneisyydestä? Kuinka paljon kitkerät muistot edellisestä dramaattisesta vaalitaistelusta, joka johti toisen hallituspuolueen poliittiseen nöyryytykseen, estivät keskustelun heräämistä näiden vaalien alla?

Vaalitaistelua – jos sellaisesta voidaan edes puhua – tylsistytti myös median tukema pääministerivaaliasetelma. Näin nämä ennestään lähes kaikesta yhtä mieltä olevat kolme miestä saivat kohtuuttomasti tilaa mediassa, ja äänestäjien ykköskysymykset, kuten terveyspalvelujen laadun ja saatavuuden parantaminen ja vanhemmuuden aiheuttamien kulujen tasaaminen työnantajien kesken, saivat tilaa vain keskustelujen marginaalissa.

Tasokas poliittinen keskustelu, jossa puhutaan vaikeista asioista vastuullisesti ja ymmärrettävästi, eikä vain toistella mitäänsanomattomia iskulauseita, on taitolaji, jonka vain harva hallitsee. Viime presidentinvaalien alla oli ilo kuunnella oikeaa debattia, kiitos laajan ehdokasasettelun ja selkeiden vaihtoehtojen olemassaolon. Siinä kampanjassa myös naiset näkyivät.

Ruotsin viimeisten valtiopäivävaalien alla käytiin myös elävä keskustelu, jossa kaksi eri hallitusvaihtoehtoa otti mittaa toisistaan ja yritti käännyttää äänestäjiä puolelleen. Kahden joukkueen keskinäinen kamppailu voitettiin energisyydellä ja päättäväisyydellä, oli aika vaihtaa päättäjiä. Suomen poliittisen keskustelun asiallisuus ei taidakaan olla seurausta poliitikkojen käytännöllisyydestä ja yksimielisyydestä, vaan siitä, että minkäänlaisia rintamalinjoja, jotka estäisivät tiettyjen puolueiden pääsyn toistensa kanssa samaan hallitukseen, ei ole syntynyt. Vakaassa taloudellisessa tilanteessa jokainen puolue haluaa olla mukana jakamassa kaikkea hyvää kansalle - no, onhan sekin pragmaattisuutta.

Puolueet eivät ole toistensa vaihtoehtoja. Voit valita äänestäväsi puoluetta, joka sitten hallituksessa edistääkin juuri sen puolueen tavoitteiden toteutumista, jota et missään nimessä kannata. Mitkään erimielisyydet puolueiden välillä eivät vaalikampanjan aikana osoittautuneet periaatteelliseksi. Ei edes ydinvoima, jota yritettiin tarjota kynnyskysymykseksi, jolla vihreät sulkisivat itsensä pois tulevasta hallituksesta. Mikään puolue ei ilmoittanut kieltäytyvänsä hallituspaikasta, jos terveyspalveluihin ei satsata suurempaa osaa bruttokansantuotteesta tai alkoholiveroa ei nosteta.

Ja mikä olikaan puolueiden linja NATOn suhteen? DN:n mukaan kysymys ei ole aktuelli, mutta asiasta voidaan keskustella, mutta jos tilanne olisi sellainen, että liittyminen tulisi ajankohtaiseksi, voisivat suomalaiset luultavasti hyväksyä sellaisen päätöksen. Hyvä, että joku edes tietää mitä Suomessa ajatellaan.

Mihin tämä kaikki johtaa?

Jotkut uudet ilmiöt tekevät lähtemättömän vaikutuksen ilmestyessään katukuvaan. Harva meistä pystyy kuitenkaan erottamaan mikä ilmiö jää ja muuttaa maailmaa. Ensimmäisen kerran näin ihmisen puhuvan liikennevaloissa vastaan tullessaan matkapuhelimeen - sanaa kännykkä ei oltu vielä keksitty - täällä Tukholmassa. Vuosi oli 1986 ja malli oli öljykanisterin kokoinen ja muotoinen Ericsson.

Ensimmäisen vihjeen Nokian merkin tulevasta voittokulusta huomasin kesällä 1994, kun matkustimme etelästä päin bussilla Lissaboniin ja maiseman avautuessa eteemme kaupunkia lähestyttäessä katseemme vangitsi valtava kyltti, johon oli kirjoitettu Nokia. Sittemmin noita kylttejä on näkynyt isojen kaupunkien ulosmenoteiden varsilla niin Intiassa, Etelä-Afrikassa kuin täällä Tukholmassakin. Tänä talvena näkyvyyttä merkilleen on hankkinut isolla kampanjalla Halti. Aika näyttää kannattiko satsaus, mutta tähän mennessä kaikki hyvin.

Eilen näin ensimmäistä kertaa aivan toisenlaista kehitystä, tosin sitäkin tullaan varmasti aina vain enemmän kaupallisesti hyödyntämään. Kaunis kevätpäivä oli saanut monet lähtemään ulos kävelemään edellisenä yönä kokonaan jäästä vapautuneen Riddarfjärdenin rannoille. Niinpä myös päiväkodista oli viety kaikki kynnelle kykenevät ulkoilemaan. Jokaisella hoitajalla oli talutettavanaan vähintään kuusi koiraa.

Sinällään olen tiennyt koirapäiväkotien olemassaolosta, onhan lehdistössä puhuttu prinsessa Madeleinen käyttämän ”hunddagiksen” huonosta työnantajakuvasta, mutta ilmiön laajuuden tajusin vasta eilen. Tämän aamun Dagens Nyheteristä sain lukea taas ison artikkelin, kuinka kohdata lemmikin kuoleman aiheuttama suru. Niin pitkälle ei sentään menty, että haastateltu psykologi olisi neuvonut ottamaan sairaslomaa, sen sijaan hän kannusti suremaan avoimesti. Hänen mielestään juuri lemmikkien avulla voimme opetella suremaan ja oppia kohtaamaan oman kuolevaisuutemme. Ikävänä asiana muistan lukeneeni myös äskettäin koirien aiheuttamista vammoista, joita tapahtuu luvattoman paljon.

Kukapa ei olisi itkenyt tyynyään märäksi koiran, hevosen tai kissan kuoleman vuoksi, ja totta kai vastuulleen ottamilleen eläimille pitää antaa paras mahdollinen hoito. Mutta jokin tässä eläinten ja ihmisten välisessä asetelmassa minua vaivaa. Tulee mieleen televisiosta muutama kuukausi sitten katsomani siivousohjelma, jossa perheenäiti piti lapsiaan lian ja epäjärjestyksen keskellä, mutta lemmikkien varusteet olivat kaikki kauniisti paikoilleen aseteltuina. Toisaalta olen kyllä vakuuttunut, että eilen iloisina häntäänsä heiluttaneiden ja kevään tuoksuja nuuhkineiden lemmikkien kotona on ihmisilläkin siistiä.

Elämää uudessa valossa

Inhimillisen tekijän keskustelu siirtonaiseudesta pani ennen kaikkea kysymään, mikä miehen työn vuoksi ulkomaille muuttavan naisen kokemuksessa on erityistä? Miten komennukselle lähtevän miehen vaimon elämäntilanne poikkeaa vastaavista elämäntilanteista Suomessa? Ihmisillä on taipumus peilata kokemustaan ympäristöä vasten, myös ulkopuolisen on helppo löytää syy ongelmiin ympäristöstä. Kun uusperheen lapsella on ongelmia, syitä lähdetään etsimään perhetilanteesta, vaikka ympärillä olisi kymmenen ydinperheessä elävää lasta, joilla on samat ongelmat. Pienten lasten äideillä on taipumus väsyä sekä Suomessa että ulkomailla, etenkin jos lasten isä ei osallistu perheen elämään ja kanna vastuuta kodin askareista. Avioeron kokeminen ulkomailla on taatusti raskasta, ja silloin on helppo kuvitella, että kotimaassa turvaverkko toimisi paremmin.

Olisivatko asiat olleet paremmin, jos ei olisi lähtenyt ulkomaille miehen työn vuoksi? Kotiäidiksi jääminen Suomessa ei ole enää mikään harvinaisuus, etenkin lasten ollessa pieniä moni päättää suosiolla olla hajottamatta energiaansa työn, hoitopaikan ja kodin väliseen liikenteeseen. Se päätös merkitsee myös oman uran jäädyttämistä. Helpompaa olisi tällöin, jos mitään suuria urahaaveita ei olisi koskaan ollutkaan, mutta usein kotiin jäävä äiti on yhtä korkeasti koulutettu kuin työelämässä edelleen etenevä lasten isä. Pikkutytöstä asti eläneet haaveet toimimisesta omassa toiveammatissa, oli se sitten lentoemäntä tai pankinjohtaja, unohdetaan perheen vuoksi – vai unohdetaanko?

Oman identiteetin rakentaminen uudelleen nuoruuden urahaaveiden levätessä voi olla kriisin paikka samoin kuin se, että uratavoitteiden toteutuminen ei tuonutkaan tasapainoa ja tyytyväisyyttä elämään. Kaikille ei voi osua ulkomaan komennuksen ajaksi onnellinen suvantovaihe parisuhteessa ja omassa henkisessä kehityksessä. Voi olla myös niin, että irrottautuminen arjen kuvioista kotimaassa ja itsensä sijoittaminen uuteen ympäristöön antaa vihdoinkin mahdollisuuden pohtia itseään ja omaa identiteettiään ja vilkaista myös parisuhteensa tilaa. Omien valintojen pohtiminen ajan kanssa voi tuoda pintaan myös ikäviä tuntemuksia, oliko tuokin asia pakko tehdä noin?

Keskustelussa sivuttu luksuselämän viettäminen ulkomailla on myös hieman kliseinen juttu. Luksuselämän viettäminen on aina ollut ihailun ja kateuden aihe, sekä Suomessa että ulkomailla. Käsitykseni mukaan kateus on sitä, että näkee toisen elämässä jotain sellaista tavoittelemisen arvoista, mitä ei usko itse koskaan saavuttavansa, ja kokee sen vuoksi pettymystä omaan elämäänsä. Harvan ihmisen oma elämä on niin täydellistä, ettei löydä kateuden aiheita ystäviensä elämässä. Mutta jos samat ystävät, jotka ovat nähneet sinut ahkerana työelämässä puurtajana, aktiivisena harrastajana ja lasten harrastusten ohjaajana ja kodin tehoemäntänä, kysyvät uudessä elämäntilanteessa, miten saat aikasi kulumaan, niin eikö se ole ihan luonnollista?

Kaikki on mahdollista

Palveluiden tilaaminen julkiselle sektorille yksityisiltä palveluntuottajilta nähdään ratkaisuna, jolla hyvinvointivaltion palvelut voidaan jatkossakin turvata. Yhä useammin kouluruoka, terveydenhoito- ja kunnossapitopalvelut ja monet muut yhteiskunnan vastuulla olevat tehtävät hoitaa yksityinen firma. Julkisen sektorin tehtäväksi jää palveluntuottajien kilpailuttaminen, hankintapäätöksen tekeminen ja laskun maksaminen, johto ja iso osa valvonnastakin on ulkoistettu yhdessä itse palvelun kanssa.

Yksityisen palveluntuottajan tavoitteena on tietysti kannattavuus ja voiton saaminen yritystoiminnasta. Osa voitosta on järkevää investoida takaisin yrityksen kehittämiseen, jos kyseessä on pitkäaikainen, kasvava ja maksimaaliseen kannattavuuteen pyrkivä yritys. Yrityksestä ulos otetun voiton käytön yrittäjä voi käyttää yksityiseen kulutukseensa, totta kai.

Täällä Ruotsissa on keskusteltu ainakin kahden julkiselle sektorille palveluja tuottavan yrityksen voitonjaosta. Ensimmäinen koski klinikkaa, jonka omistajat yhtiöjärjestelyillä pystyivät kotiuttamaan muutaman vuoden toiminnan jälkeen yli kahdenkymmenenmiljoonan kruunun voiton. Järjestely on aivan laillinen, ja myös palvelujen tilaaja ilmaisi tyytyväisyytensä, että julkisten palvelujen tuottaminen on voitollista. Totta, niinhän se pitää olla. Mutta mikä estää kuntien ja valtion yksiköiden toiminnan tehokkuuden?

Nyt tällä viikolla muutamassa vanhainkodissa ja koulussa on pelätty ruokatoimitusten loppumista, kun päivittäin 5500 ruoka-annosta toimittavan catering-yrityksen omistaja on kadonnut tietämättömiin ilmeisesti yrityksen rahat mukanaan. Työntekijät ovat ihmeissään, ja palvelunsa jo kerran tilanneet koulut ja sairaalat joutuvat soittelemaan ympäri ruokapalveluyrityksiä ja tilaamaan annokset uudelleen keräilyerissä.

Kaikki kannattava taloudellinen toiminta ei kuitenkaan ole puhtaasti yksityiseen omistukseen perustuvaa. Monet kolmannen sektorin voittoa tuottamattomat järjestöt hoitavat isoja palvelukokonaisuuksia tehokkaasti. Pelonsekaisella kunnioituksella olen katsonut myös S-ryhmän etenemistä, ABC-asemia alkaa olla tienvarsilla nykyisin yhtä tiheässä kuin toimivia navetoita.

Mieltäni kiehtoo ajatus, että Suomessa tehtäisiin uudelleenjärjestely, tilattaisiin kaikki lastenpsykiatrisen hoidon ja päihdevierotuksen palvelut S-ryhmältä. Tienvarsilla olisi moderneja, lapsiystävällisiä palveluyksiköitä, auki 24 h vuorokaudessa. Palvelut olisivat standardisoituja ja jotakuinkin kohtuuhintaisia, ja samalla kun hoitaa perheen ongelmia voisi myös syödä ja hoitaa pikkuostokset ja tankata auton. Toiminnan rahoittaisimme me, asiakasomistajat, ja bonusta kertyisi jokaisesta käynnistä.

Eksyksissä Ruotsissa

Marabou - Ruotsin kansallislintu?

Muutto uuteen kulttuuriin mullistaa elämän. Sanomisiani, käytöstäni, pukeutumistani mitataan uuden ympäristön arvostusten mukaan. Toimin aivan kuin ennen, saan kuitenkin uudenlaisia reaktioita vastaani. Ulkonäköni ei poikkea ruotsalaisesta ja kielitaitoni on sen verran hyvä, että minun usein oletetaan olleen vuotta pitempään täällä. Vaikka pystynkin hoitamaan asiani täällä, minun ja tämän kulttuurin välillä on jokin sumuinen vyöhyke, joka haittaa suunnistamistani.

Jos ruotsalainen kulttuuri ei vastaa omia kuvitelmiani siitä, en minäkään vastaa tyypillistä ruotsinsuomalaista. Suurin osa Ruotsin lähes 500 000 suomalaistaustaisesta on saapunut suuren muuttoaallon mukana 1960-luvulla. Tämän hetken muuttoaalto Suomesta Ruotsiin on suureksi osaksi seurausta viime vuosina tapahtuneista yritysostoista. Monet firmat hoitavat koko pohjoismaista markkina-aluettaan Ruotsista käsin, minkä vuoksi näihin aluekonttoreihin jatkuvasti haetaan suomea, norjaa ja tanskaa taitavia työntekijöitä. Kun näitä ammatti-ihmisiä muuttaa Ruotsiin, mukana seuraa myös perheenjäseniä.

Suomalaisten muuttovirta Ruotsiin on jatkunut satoja vuosia, välillä tänne löi suuria aaltoja, nyt muuttoliike valuu pieninä puroina. Äitini oli 16-vuotiaana kesätöissä tiskaamassa Grand Hotellissa ja keittiöapulaisena pensionaatissa. Seuraavalla kerralla, kun hän tulee tervehtimään tyttärensä perhettä Tukholmaan, vien hänet suositulle brunssille Grand Hotelliin. Hänen matkansa Ruotsiin 1950-luvulla oli tyypillinen sille ajalle, minä olen tehnyt omalle ajalleni tyypillisen muuton.

Ruotsiin muutossa ei ole mitään eksoottista, suomen kieltä kuulee kaupungilla vähän väliä ja lähes kaikki kauppojen ruokapakkauksetkin ovat täysin samanlaisia Suomessa ja Ruotsissa. Täällä ei ole muuttoa pehmentävää suomalaisyhteisöä, joka ottaisi uuden tulokkaan vastaan, vaan valtava suomalaisvähemmistö, jonka olemassaoloa on vaikea edes nähdä, saati löytää siitä oma paikkansa.

Nettisivuilla ja muutto-oppaissa selvitetään Ruotsiin muuttamisen byrokratiaa, mutta miten sopeutua suomalaisena ruotsiin, löytää omat sosiaaliset verkostonsa ja luoda oma taustansa tänne, kerrotaanko siitä missään? Katsoin eilen uusinnan Inhimillisestä tekijästä, jossa miehensä perässä ulkomaille muuttaneet vaimot pohtivat asemaansa, taustana oli Annika Oksasen väitöskirja. Kun puoliso muuttaa työn vuoksi, hänellä on valmiina työyhteisö ja sitä kautta sosiaalinen verkosto. Mukana seuraava puoliso joutuu luomaan oman verkostonsa tyhjästä ja lisäksi sopeutumaan uuteen rooliin yhteiskunnassa. Aina silloin tällöin tapaan ruotsalaisia kollegoita siltä ajalta, kun oli töissä Suomessa. Minulta ei kysytä miten saan ajan kulumaan, mutta joskus on vaikea vastata kysymykseen ”Mitä työtä sinä nyt teet?”

Nuoruusmuistoja

Viimeksi laivalla Suomeen matkatessamme laivalla esiintyi Virve Rosti ja Menneisyyden vangit. Charlie Brown saapui ja Chicago kuoli. Minut pudotti suoraan 70-luvun syövereihin – hieman odottamattomasti – Leo Freeman ja ”Kaksi lensi yli käenpesän, minä sekä hän …” Yhtäkkiä vain kolmenkymmenen vuoden aikana muistin kammioihin kerääntyneet rojut siirtyivät sivuun, ja siinä sitä oltiin, 15-vuotiaan kokemus ja tunne kolmenkymmenen vuoden takaa kesäiseltä tanssilavalta valtasi mielen. Näinä välivuosina olen varmaan kymmeniä kertoja kuullut tuon saman kappaleen, onhan se jonkun sarjan tunnussävelmänäkin, mutta live-esitys vei minut live-esitykseen vuosikymmenten taakse. Paluuta 2000-luvulle edisti laivan lehtihyllyssä Virve Rostin kuva 40+-ikäisten aikakauslehden kannessa, hän hehkutti siinä isoäitiyden onnea.

Nuoruus on tullut mieleen viime aikoina entistä useammin. Yksi syy siihen on, että perheen lukiolainen käy koulua entisellä kotipaikkakunnallani. Yllättävän moni hänen uusista koulukavereistaan on minun luokkatovereitteni lapsia. Viimeksi tavatessamme kaivoin esille vanhan valokuva-albumini, josta lukiolainen tunnisti kavereittensa vanhempia. ”Onpa se todella äitinsä näköinen”, lapseni totesi luokkatoverinsa ulkonäöstä nähtyään tämän äidin kuvan.

Ilokseni olen viime aikoina sattumalta tavannut useita opiskelukavereitani, muutenkin yhteydet nuoruudenaikaisiin ystäviin ovat alkaneet toimia paremmin kuin elämän ruuhkavuosina. Vanhojen kavereiden tapaaminen on jotenkin vahvistavaa. Elämä on vienyt eri suuntiin, mutta kun polut risteävät niin tuntuu kuin vuodet välistä katoaisivat.

Tämän aamun nostalgiat tarjosi elokuva Grease, 1970-luvun loppupuolen nuorisomusikaali. Onkohan missään 70-luvun teemapuistoa, jossa voisi ensin vuokrata asianmukaiset vaatteet, käydä teettämässä asianmukaisen kampauksen, osallistua Travolta-tanssikursseille, katsoa Saturday Night Feverin ja sitten juhlia aamuun kunnon diskomusiikin tahdissa? Niin - jos jaksaisi.

Kummallista puhetta

- Varför är ni i det här stora rummet som är två? Miksi olette kahdestaan tässä isossa huoneessa?

Ex-mallilta näyttävä Lena harppoo neuvotteluhuoneeseen polveen asti ulottuvilla saappaillaan, ruotsalaisittain blondatut pitkät hiukset valtoimenaan ja jää seisomaan pöydän viereen ja ilman esipuheita kajauttaa kysymyksensä. Pöydän ääressä istuvat kollegat nostavat katseensa papereista kohti korkeuksia.

- Mutta miksi hän on tuossa vielä isommassa huoneessa vaikka hän on vain yksi

Toinen pöydän ääressä istuvista kollegoista viittaa firman osakkaan huonetta kohti.

Piru näytti iskeneen mukavaan mieheen, ja Lena huomaa suunnitelmansa vallata neuvotteluhuone miehiltä epäonnistuvan. Hän kääntyy kannoillaan hiuksiaan heilauttaen, marssii ulos huoneesta, vilkaisee vielä suuremman neuvotteluhuoneen lasiovien läpi puhelimessa puhuvaa omaa pomoaan ja ohjaa alaisensa pienen pieneen neuvotteluhuoneeseen.

Jäin miettimään tilannetta, ja siinä käytettyä kieltä. Miksi-kysymyksellä tuskin pyrittiin huoneen valintaan vaikuttaneita tekijöiden selville saamiseen, pikemminkin sillä ilmaistiin, ettei uskottu hyväksyttävän syyn olemassaoloon. Viestiä ja sen perille menoa, siis asian hoitamista tärkeämpi tekijä oli vallan ja tilanteen hallinnan säilyttäminen itsellä, ehkä myös sen osoittaminen työpaikan hierarkiassa alempana oleville.

Kuvittelen, mitä jossain toisessa työpaikassa olisi tehty vastaavassa tilanteessa. Pyydetty anteeksi häiriötä, kerrottu ongelma ettemme löydä riittävän isoa neuvotteluhuonetta ja kysytty, voisimmeko saada tämän käyttöömme, ehkä he voisivat mennä kahden hengen huoneeseen. Silloin vain olisi pitänyt mennä hyvin nöyränä sitä ovea koputtelemaan. Silloin ei olisi pystynyt osoittamaan asemaansa organisaatiossa, vaan olisi pitänyt jopa laskeutua hetkeksi sitä alemmas.

Erot suomalaisten ja ruotsalaisten sananvalinnoissa kertovat, että puhumme ja olemme kiinnostuneita eri asioista. Kun Suomen televisiossa haastatellaan juuri voittanutta tai hävinnyttä urheilijaa, kysytään: ”Miltä nyt tuntuu”. Vastauksista päätelleen ruotsissa kysytään kaikilta mahdollisilta haastateltavilta vain miltä nyt tuntuu, koska vastaus alkaa niin usein sanoilla ”Det känns…” Kun poliitikoistakin tuntuu turhauttavalta, epäoikeudenmukaiselta tai jättehyvältä, mitä jää enää kansalle sanottavaksi? Mutta mehän olemmekin täällä kansankodissa kaikki samaa kansaa, ei ole politiikan kieltä tai asiantuntijakieltä. On vain kansankieli, niin, ja blattesvenska.

Täällä Ruotsissa olen oppinut keskustelun ja dialogin olevan aivan eri asia. Keskustelussa ilmaistaan oma mielipide ja sitä puolustetaan. Dialogissa on tehtävänä kuunnella toista, ja hakea yhteistä ratkaisua. Menin tiedosta sekaisin. Ihanko totta? Ruotsalaisessa diskuteeraamisessa ei siis pyritäkään yhteiseen ratkaisuun, ilmaistaan vain omia mielipiteitä. Miksi tätä ei ole kerrottu aikaisemmin? Jos haluat päästä Ruotsissa ratkaisuun, diskuteeramisen jälkeen aloitat dialogin.

Minun ajattelussani dialogi on keskustelun kehittyneempi muoto, keskustelua kuitenkin. Johtuukohan Suomen karusta keskustelukulttuurista, ettei suomen kielessä ole paljoa sanoja eri tavoin keskustelemiselle, kuten englannissa on discussion, dialogue ja conversation. Miten ilmaistaan kirjakielellä savolaisen sanat: ”Kuha myö vua huastellaa”? Kelpaisiko käännökseksi "Meillä on menossa pieni juttelutuokio"? Minkä takia muuten suomalaiset puhuvat small talkista, sehän on juuri juttelua? Tosin ei ole kovin raflaavaa opettaa kansainvälistyville suomalaisille juttelutaitoja, siinä yhteydessä small talk on tosiaan parempi ilmaisu.

Luettuani kirjan Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito monta vuotta sitten olin innostunut asiasta. Kirjassa käytettiin esimerkkinä työnantaja- ja työntekijäpuolen välistä dialogiprosessia, jossa ei huudeltukaan rintamalinjojen takaa, vaan ensiksi etsittiin keskusteluille yhteinen maaperä. Vaalikeskustelut ovat diskuteerausta pahimmillaan. Tarkoitus ei ole miettiä, miksi toinen ajattelee niin kuin ajattelee, vaan vain löytää heikkouksia toisen argumentoinnista samalla kun suoltaa omia ajatuksiaan. Television joissain keskusteluohjelmissa päästään joskus dialogiin, niissä lähdetään toisen kokemuksen ja ajattelun hyväksymisestä ja yhdessä ajatellen ja keskustellen tuotetaan uutta ymmärrystä asiasta. Mielestäni parhaiten dialogiin päästään Inhimillisessä tekijässä, jossa on kuulemma viime viikolla ollut aiheena siirtonaiseus.

Se olikin totta mitä ulkona näin

Ei olisi pitänyt laittaa edellistä postausta ennen päivän Aftonbladetin lukemista.
Kevät on nimittäin jo Tukholmassa asti.

Kevättä ilmassa

Marraskuussa Suomessa

Viime talvi oli ensimmäinen talvemme Tukholmassa, ja veti vertoja armottomuudessaan Helsingissä viettämälleni talvelle 1987. Tukholmassa lämpömittari ei mennyt alle 20 pakkasasteen, mutta pimeys, kylmyys, lapioimattomat jalkakäytävät ja katoilta putoilevat jääpuikot koettelivat. Ensilumen sataminen merkitsi loskaa jalkakäytävillä ja märkänä kiiltäviä katuja, eikä se tuonut minkäänlaista helpotusta pimeyden keskelle. Olin ennen nauttinut lumihiutaleiden putoilemisesta valkoiseksi maan peittäväksi harsoksi, täällä ensilumen rauhoittava vaikutus jäi kokematta. Aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran kuukausiin vasta huhtikuun alussa, maaliskuun hohtavat hanget olisi pitänyt lähteä kokemaan kauas kaupungista. Onneksi vietimme sentään edes yhden päivän laskettelemassa Flottsbrossa, joka on mainio perheille sopiva rinne lähellä Skärholmenia. Kärsivällisyytemme vuokravälinejonossa palkittiin hyväkuntoisissa rinteissä ja rennossa tunnelmassa.

Ennen kuin muutimme tänne, meitä varoitettiin Tukholman talvesta. Yksi ystävämme sanoi, että hän viettäisi talvet mieluummin Kiirunassa kuin Tukholmassa. Täällä pitäisi painua talviunille viimeistään jouluhulinoiden jälkeen. Takaisin ihmisten ilmoille voisi kömpiä huhtikuun alussa, kun terassikausi on jo taas lähtenyt käyntiin ja ihmiset nauttivat kevään valosta lämpölamppujen ja fleecefilttien alla.

Mistä sitten nautimme ensimmäisenä Tukholman talvena? Positiivisina kokemuksina mieleen ovat jääneet konsertit, teatterikäynnit ja treenaaminen kuntosalilla. Testasimme myös ahkerasti kaupunginosamme ravintoloita, ja kannoimme lähikaupasta kotiin tapaksia, susheja ja muita täällä niin jokapäiväisiä etnisiä herkkuja. Vaikka uuteen kotiin olisi voinut hankkia monenlaisia sisustusesineitä ja Tukholma on täynnä ostosmahdollisuuksia, saimme vain vaivoin kaiken välttämättömän hankittua. Televisioon ja nettiin kuluttamamme rahat sen sijaan eivät ole menneet hukkaan, ainakaan ajatellen niiden parissa kuluttamaamme aikaa.

Toinen talvi Tukholmassa on ollut ainakin tähän asti helpompi, lumi tuli vasta tammikuussa, pakkaskaudet ovat olleet lyhyitä ja aurinko on pilkahdellut tuon tuosta. Eksoottisimmista ruuista on uutuudenviehätys haihtunut, valmisateriat ovat vaihtuneet perusteellisesti valmistettuun kotiruokaan, ja muutama sisustusostoskin on tullut tehtyä. Tänä talvena olen varmempi kuin viime vuonna siitä, että kyllä se kevät lopulta tulee. Skåneen se on jo tullut, toisin kuin viime vuonna tähän aikaan.

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

Fundamentalistifeministien mielestä olen jäävi puhumaan naisasiaa, koska olen poikien äiti. Niinhän se on, tunnistan kyllä omat ajatuksenjuoksuni. En ole läheskään yhtä huolissani poikieni sijoittumisesta työelämään kuin mitä olisin tyttären kohdalla. Arkkitehdiksi opiskelevan bonustyttären mahdollisuudesta ottaa paikkansa työelämässä en ole niinkään varma. Jos hän löytää uraa tekevän miehen, käy helposti niin, että oma ura jää kakkoseksi, hän pienempipalkkaisena jää hoitamaan lapsia, vaihtaa paikkakuntaa miehen työn vuoksi, ja monet mahdollisuudet jäävät käyttämättä.

Osaankohan olla tyytyväinen naisten aseman edistymisestä, jos poikani jäävät työnhaussa kakkossijalle pätevämpien naisten rinnalla? Kannustanko isovanhempana heitä jäämään kotiin hoitamaan lapsiaan, ja mahdollistamaan lasten äidin etenemisen urallaan? Olen jo ollut ilahtunut heidän matemaattisten taipumustensa koulussa saamasta huomiosta, ja samalla epäilen, että yhtä hyvän laskupään omaavia tyttöjä tuskin samalla tavalla kannustetaan siirtymään suoraan vaikeampiin tehtäviin, ettei aika kulu jo opitun asian hinkkaamiseen.

Nuorten naisten porukassa joskus 90-luvun alussa pohdimme mahdollisuutta onnistua avioliitossa, jos vaimo on korkeasti koulutettu ja miehenä blue collar man. Keskustelu palasi mieleen lukiessani muutama viikko sitten Dagens Nyheterin artikkelia siitä, miten puolison valinta vaikuttaa merkitsevästi naisten asemaan työmarkkinoilla. Naisten halu löytää itseään korkeammin koulutettu, hyvässä asemassa oleva mies koituu heidän uransa kohtaloksi, koska pienemmin palkatun puolison ura helposti väistyy, kun pohditaan kenen työn perässä muutetaan tai kumpi jää hoitamaan lapsia kotiin. Tyttöjä pitäisikin jo pienestä pitäen valmentaa siihen, että he valitsisivat puolison, jonka ura ei olisi heidän uransa este, toisin sanoen puoliso ei saisi olla työmarkkinoilla vaimoaan vahvemmassa asemassa. Asian kääntöpuoltakaan ei voi jättää mainitsematta, nykyinen mies-elättää-perheen-ajattelu johtaa siihen, että työelämän ulkopuolella olevan miehen on vaikea menestyä avioliittomarkkinoilla.

Oma äitini oli koulutetumpi kuin isäni, minkä vuoksi äidilleni oli luonnollista käydä töissä kodin ulkopuolella, osallistua politiikkaan ja ottaa vastaan vastuullisia tehtäviä. Myös isovanhempieni läsnäolo mahdollisti lasten ja kodin jättämisen muiden huomaan ammattiin ja yhteiskunnallisiin asioihin liittyvien velvollisuuksien vuoksi. Itsekin olen ollut töissä, ensimmäisen lapsen ollessa kolmen kuukauden ikäinen ryhdyin työskentelemään osa-aikaisesti, noin kymmenen tuntia viikossa. Se oli hyvää aikaa. Kun toinen lapseni oli vauva, olin sataprosenttisesti kotona, ja se oli minulle hieman liikaa. Se kymmenen tuntia viikossa oman alan töitä olisi tehnyt hyvää, nostanut vaippamaailmasta ihmisten ilmoille. Töihin palasin nuoremman ollessa hieman alle vuoden ikäinen.

Niihin aikoihin hain puuteollisuusyrityksestä töitä, rekrytointifirman konsultti ihmetteli valintojani. Asuin pienellä paikkakunnalla, minkä hän oletti olevan erittäin ahdistavaa minulle. Hän toisteli innostuneena ajatusta, että työskentelisin kansainvälisessä järjestössä, minne kerroin monien työkaverieni hakeutuneen. En päässyt sahalle töihin. Kuulin myöhemmin firman toimitusjohtajan valittaneen, että eivät ole saaneet porukkaa pysymään työssä. Minä olisin kyllä jäänyt paikalleni, perheeni ja työnantajan edut olisivat olleet yhteneväiset.

Urani alkuaikoina satuin lukemaan oman ammattilehteni nimitysuutiset tavallista tarkemmin. Lehdessä kerrottiin 89 nimityksestä, niistä 7 koski naisen siirtymistä uusiin asemiin. Jo silloin alallamme puolet valmistuneista oli naisia. Jostain kuulin, että miespuoliset opiskelukaverit kiittelivät alan naisistumista, koska ”oikeita hakijoita” kunnon työpaikkoihin on siten vähemmän. Ammattiliiton palkkataulukot kertovat myös korutonta kieltään. Onhan se hölmöä asettaa naisen ura etusijalle, jos palkkakin on vain 2/3 miehen palkasta. Vai olisiko aivan erityisen fiksua, että jo paikkansa työelämässä varmistanut mies mahdollistaa vaimon uran ottamalla suuremman vastuun kodista?

Ruotsi ja Suomi – yhtenäinen talousalue

Absolut kirjoittaa blogissaan, että passi ei todista, että minä olen minä. Samaa aihetta pähkäilin kirjallisesti minäkin jonkin aikaa sitten. Lopulta ajattelin, että koska en onnistu saamaan ID-korttia, vaihdanpa sitten oman ajokorttini ruotsalaiseen. Sen saaminen pois postista vaatikin sitten jo ystävien apua. Henkilökortin myöntämiskäytäntöä on entisestään tiukennettu sen jälkeen, kun itse totesin sen saannin mahdottomaksi. Jos henkilökortti myönnetään vain niille, joilla on Ruotsissa vakituisesti asuvia lähisukulaisia, niin eiköhän se täytä syntyperän perusteella tapahtuvan syrjinnän tunnusmerkit. Tähän tekstiin olen koonnut näitä ensimmäisen Ruotsin vuoden yllätyksiä. Onneksi ei tullut lähdettyä Meksikoon.

Ruotsi ja Suomi muodostavat vahvan yhtenäisen talousalueen, jossa tavarat, palvelut ja ihmiset liikkuvat mutkattomasti. Totta, vienti ja tuonti vetävät, palvelujakin saa helposti naapurimaasta, ja ihmiset liikkuvat, ainakin suomalaiset Ruotsiin. Ruotsiin muuttokin hoituu helposti, siitä on todisteena lähes puoli miljoonaa suomalaistaustaista asukasta Ruotsissa.

Yrityselämässä maan rajojen ulkopuolelle laajenemista harkitsevat suuntaavat ensimmäisenä katseensa naapurimaahan. Niin on syntynyt Nordea, Telia-Sonera, StoraEnso, TietoEnator ja vaikka kuinka monta muuta sekä Suomessa että Ruotsissa toimivaa yritystä. Ei siis pitäisi asiakkaallakaan olla mitään vaikeuksia siirtyä toiseen maahan, asiakkuus säilyy, rahat siirtyvät pankin sisällä ja kaikki sujuu kuin ennen. Hankalaa on vain se, ettei Ruotsi ole siirtynyt euroon.

Ensimmäisenä uudessa kotimaassa mennään pankkiin avaamaan tili. Sinne vain pankkiin asioimaan, henkilöllisyyden voi todistaa vaikka passilla tai ajokortilla, jotka molemmat kelpaavat maan viranomaisille. Pankissa vain on aivan sama, esitätkö Suomen vai Somalian passin – kumpikaan ei kelpaa.

Siitä viisastuneena uusruotsinsuomalainen ymmärtää hankkia itselleen henkilökortin, jonka myöntää Svensk Kassaservice. No, mennään sitten sinne valokuvan kanssa, passi mukaan. Vaan edelleen on aivan sama, onko passia vai ei. Onneksi siinä tilanteessa pääsee eteenpäin hankkimalla paikalle, jonkun jolla on ruotsalainen henkilökortti ja joka suostuu todistamaan henkilöllisyytesi. Katse kääntyy lämmikkeen tarpeessa oleviin laitapuolen kulkijoihin, ehkä joku heistä voisi pientä korvausta vastaan jonkun todistaa, että tuntee sinut hyvin ja olet valokuvasi esittämä henkilö. Kun asut tarpeeksi kauan Ruotsissa, ja olet aktiivinen, voi myös joku uusi ystäväsi suostua tulemaan todistamaan henkilöllisyytesi.

Maksuliikenteen saman pankin sisällä luulisi olevan todella helppoa, mutta ei. Ruotsista on yhtä helppoa lähettää rahaa vieraaseen pankkiin Etelä-Afrikkaan kuin samaan pankkiin Suomeen. Pankkitilin käyttö onnistuu Ruotsissa samalla tavalla Internetissä kuin Suomessakin, tosin ohjelmat ja kirjautuminen ovat erilaisia, suoraveloitus on Autogiro ja se toimii, mutta taas hieman eri tavalla.

Kun henkilökortti on lompakossa, voi hankkia nimiinsä pankkitilin lisäksi kirjastokortin, Internet-yhteyden ja muita palveluja. Jos aikoo hankkia nykyaikaisen matkapuhelinliittymän, jossa samalla, kun avaa liittymän ostaa kuukausierissä maksettavan puhelimen, luottotietojen on oltava kunnossa. Järkevä ihminen suunnistaa siinä vaiheessa molemmissa maissa toimivan matkapuhelinoperaattorin myymälään, etenkin jos hän on edelliset kaksikymmentä vuotta maksanut samaan firmaan säännöllisesti ajallaan joka ikisen puhelinlaskunsa. Mutta kuinka ollakaan, liittymän avaaminen ei onnistu, kun ei ole luottotietoja viime vuosilta.

Ruotsin ja Suomen yhteinen talousalue voisi toimia paljon kitkattomammin, ja luulisi, että molemmissa maissa toimivilla isoilla yrityksillä on innostusta yhtenäistää järjestelmiä. Kenen etuja tämä nykyinen resurssien tuhlaaminen kahden järjestelmän ylläpitoon oikein palvelee?

Luokkaretkellä

Kun olimme muuttamassa Ruotsiin, monissa yhteyksissä meille kerrottiin luokkayhteiskunnan vankoista perinteistä, jotka jatkavat elämäänsä kansankodissa. Yllättävän monessa lehtijutussa kerrotaankin henkilön luokkataustasta, erityisen usein mainitaan työväenluokka. Juuri, kun luulin aiheen olevan ohi, päivän lehdessä kaivattiin kuvauksia alaspäin suuntautuvasta luokkaretkestä (klassresa). Ruotsalaisessa kirjallisuudessa on kuvauksia nousemisesta alemmista yhteiskuntaluokista ylöspäin, mutta luokkaromahduksen kuvaukset ovat harvassa.

Varmaan moni maahanmuuttaja voisi kertoa, miltä tuntuu pudota yhteiskunnan yläkerroksista jonnekin kauas työväenluokan alapuolelle. Kerran kuulin tarinan ministeristä, joka huomasi lentokentällä tutun näköisen siivoojan. Miehet tervehtivät, muistia virkistääkseen ministeri sitten kysäisi, missä miehet ovat aikaisemmin tavanneet. Siivooja vastasi: ”Kun vierailitte minun kotimaassani, otin teidät vastaan ulkoministerinä”.

Kirjailija Susanna Alakoskea on määritelty täällä Ruotsissa, että hän tulee suomalaisesta köyhästä työväenluokasta. Hän itse on käyttänyt omasta luokkataustastaan nimitystä ”underklass”, alaluokka. Kirjassaan Svinalängorna hän kuvaa elämää vuokrakasarmissa, jossa viina tekee ulkoisilta puitteiltaan siedettävästä elämästä helvetin. Työssäkin perheessä käytiin, suojatyökeskuksessa ja siivoamassa, työn tulokset vain valuivat saman tien kurkusta alas. Jos työn asema perheessä olisi ollut keskeisempi, tuskin olisimme saaneet lukea yhtä verevää kuvausta elämän luisumisesta jatkuviksi juomingeiksi, joissa lapset toisaalta pelkäävät ja näkevät nälkää ja toisaalta pitävät viimeistä järjestykseen viittaavaa piirrettä perheessä yllä.

Ennen Ruotsiin muuttoamme asuimme paikkakunnalla, jossa merkittävä osa asukkaista sai elantonsa paperiteollisuudesta. Paperiteollisuuden palveluksessa oleminen merkitsee sillä paikkakunnalla periytyvää hyväosaisuutta, monet olivat jo kolmannessa polvessa yhtiön palveluksessa, ja jälkikasvu tähtäsi myös väheneviin paperimiesten työpaikkoihin. Siellä asuessa ei tullut mieleenkään yhdistää sosiaalisia ongelmia työläistaustaan,

Toisaalta alkoholismia, turvattomuutta, taloudellista niukkuutta ja velkaantuneisuutta entisestä asuinyhteisöstäni kyllä löytyi. Mikä ihmiset saa putoamaan, mikä nousemaan takaisin jaloilleen? Ruotsiin muuttajat on nähty Suomessa hienoilla autoilla kesälomalla kotikylällä pörräävinä rikastujina, ja niinhän valtaosalle on käynytkin, muutto Ruotsiin on toteuttanut unelman paremmasta elämästä.

Maahanmuuttaja on jollain tavalla ulkopuolinen maan sisäänrakennettuun sosiaaliseen järjestelmään nähden, sosiaalista verkostoaan ei voi pakata mukaansa. Ajatus itsensä määrittelemisestä oman lapsuudenperheen sosiaalisen aseman kautta tuntuu myös vieraalta, vaikka mielelläni kerronkin omasta maalaisuudestani. Ulkopuolisuus on kuitenkin jotain muuta kuin syrjäytyneisyys, jossa vakiintuneet sosiaaliset rakenteet, joita pitkin voi myös siirtyä yhteiskuntaluokasta toiseen, ovat jossain ulottumattomissa. Onneksi meillä on peruskoulu, sen eduista tuo Alakosken kirja on ainakin oiva näyte.

Nimi miestä myöten

Radiosta tuli Aristoteleen kantapää, jossa professorit Jukka Kemppinen ja Urpo Kangas keskustelivat nimistä. Keskustelun loppuosassa miehet pääsivät puhumaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Suomea vastaan vireillä olevasta jutusta, jossa vanhemmat katsovat, että heidän oikeuttaan perhe- ja yksityiselämän suojaan on loukattu, kun heiltä on evätty oikeus antaa lapselleen nimi Axl.

Herrat, tai ainakaan Urpo Kangas ei kertaakaan lausunut nimeä Axl, vaan hän puhui kirjainyhdistelmästä AXL. Axl-nimisiä lapsia on Suomessa kuusi. Perusteena miksi tältä seitsemänneltä pitää kieltää moinen nimi, Urpo Kangas esitti, että silloin häviää kokonaan oikeus Suomen viranomaisilta kontrolloida nimien antoa. Sitten voidaan hyväksyä vaikka kirjainyhdistelmä KVG. Kyseinen kirjainyhdistelmä on hänen itsensä lanseeraama kehotus katsoa asia Googlesta. Oli hauskaa kuunnella herrojen tirskuntaa argumentoinnin päätteeksi.

Iltalehdestä löytyi juttu pojasta, jonka nimeä Huima nimilautakunta ei aluksi olisi hyväksynyt. Tuntuu hassulta, että nimi Urpo on aivan sallittu, mutta vauhdikas Huima ja moderni, kansainvälinen ja suorastaan rokkaava nimi Axl eivät kelpaa. Alkaako ihmisten tasapäistäminen jo nimenannosta? Nimeä Axl ei voi pitää hyvän tavan vastaisena, sille on myös vaikea keksiä muuta merkitystä kuin nimi, se myös ääntyy niin kuin kirjoitetaan, ja jää varmasti mieleen, ainakin sen jälkeen kun nimen haltija on tarkentanut, että Axl ilman E:tä.